Tekstityöläisen taivas

Tyrkky myyjä tympäisee

2012-02-06T12:02:00.000+02:00

Kännykkä kilahteli kesken aamupuuhien. "Huomenta, täällä N. N. teleoperaattori X:ltä. Meillä on vanhoille asiakkaille erityistarjous plaaplaa..." Luvassa siis telemarkkinointituokio (suom. puhelinmyyntiä). Okei, kuunnellaan nyt hetki.

Myyjä jatkoi painottamalla, että tarjous ei nosta kuukausihintaa. Luvassa olisi teräväpiirtodigiboksi ja muuta kivaa. Muuten hyvä, mutta kun ei ole aikaa eikä suurempaa kiinnostusta aiheeseen. Siis napakka mutta ystävällinen "ei kiitos".

Nuori kauppamies ei hellittänyt heti (sitkeys sinänsä on hieno piirre). Seurasi myyntipuheen kakkosvaihe: "Niin, tämä tarjous ei siis nosta kuukausihintaa. Boksin lisäksi saa xx kappaletta televisiokanavia (ja jotain muuta, mitä en enää muista). Voihan niille olla käyttöä myöhemmin."

Vaikka tarjous kieltämättä oli hyvä, en syttynyt sille, koska en ole siitä juuri nyt kiinnostunut. Se ei ole ajankohtainen.

Myyjä tivasi perusteluja päätökselleni, jota piti ilmeisen hölmönä. "Kyllähän näin edullinen paketti kannattaa ottaa." Myönsin auliisti tarjouksen edullisuuden mutta toistin kolmannen kerran, että en ole siitä tällä kertaa kiinnostunut, vaikka se hyvä onkin.

Jo uskoi myyjäkin, ettei enää kannata jankuttaa ja tivata. Soitosta jäi tympeä jälkihiki. Jos myyjä ei olisi lähtenyt inttämisen tielle, olisin vastedes ehkä suopeampi asialle. Jos hänen puheestaan ei olisi kuulunut vaivoin peitelty mutta tunnistettava sävy, joka kieli asiakkaan tyhmänä pitämisestä, olisin jättänyt asian neutraaliin harkintaan. Opetus: Älä aja asiakasta nurkkaan äläkä painosta häntä perustelemaan päätöksiään. Älä tyrkytä.

Asiakaspalvelu ja myyntityö ovat herkkiä lajeja. Tarmokas nuori myyjä taisi tosissaan ällistyä siitä, että "vanha asiakas" ei tarttunut ilmiselvästi oivaan tarjoukseen. Ehkä sellaista saa pitääkin tyhmänä. Mutta suhtautumistaan ei saa osoittaa, edes vihjaillen. Nolostutettu asiakas ei ole paras asiakas.

Blogimarkkinoinnin pikaopas

2012-01-26T17:25:00.000+02:00

Nyt kiireisin ja kärsimättöminkin bloggaamisesta kiinnostunut saa apua blogin perustamiseen ja markkinointiin. Tutustuin juuri Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen upouuteen kirjaan Blogimarkkinointi - blogilla mainetta ja mammonaa. Se on toimiva setti perustietoa ja käytännön vinkkejä.

Kirja on kirjoitettu kepeään tyyliin, mutta se sisältää varteenotettavaa asiaa. Tiedän jo yhden varman kohderyhmän, jolle kirjaa suosittelen: liiketalouden opiskelijat opinahjoni viestinnän ja markkinoinnin kursseilla. Lisään sen kevään viestinnän kurssieni kirjalistaan saman tien. Opiskelijoita takuulla kiinnostaa tietää, miten blogilla voi tienata.

On ilo lukea kirjaa, jossa asia tarjoillaan hauskasti ja havainnollisesti. Esimerkit höystävät teemoja kivasti ja jäävät mieleen. Ote on käytännönläheinen ja asiantunteva. Etenkin aloittelijalle kirja tulee tarpeeseen. Se on johdatus bloggaamisen ja blogin markkinoinnin perusteisiin. Syväluotaukseen sitä ei ole tarkoitettukaan. Jos jotain jäin kirjasta kaipaamaan, niin muutamaa analysoitua tapausesimerkkiä.

Nuoren miehen tekstitanssia näppäimistöllä

2011-12-14T16:53:00.000+02:00

Tämä tarina sopii näin joulunalustunnelmiin.

Olimme jo pikkuhiljaa lopettelemassa liike-elämän viestinnän kurssia. Ryhmätöissään turhautunut nuori mies oli kadonnut maisemista jo viikkoja aiemmin. Ei näkynyt, ei kuulunut. Ajattelin jo, että siis tämmöinen tapaus. Pelinappulat levällään laudalla ja hemmo ties missä huitelemassa. Tehtävät tekemättä ja nolla-arviointi uhkaamassa.

Kunnes koitti kurssin loppusuora. Kaveri ilmestyi tunneille ja tuli kysymään, miten hän voisi hoitaa hommansa. Siinä sitten neuvoteltiin tovi. Tarjosin sovitetun suoritustavan, kun huomasin, että nuorukainen oli tosissaan. Hän todella halusi ottaa vastuun suorituksestaan, vaikka ryhmä olikin hajonnut taivaan tuuliin. Yksi oli kuulemma lopettanut, toinen muuten vain kadonnut ja kolmannestakaan ei ollut havaintoja.

Lisähaastetta toi tosiasia, että perustiedoissa ja -taidoissa oli toisen asteen koulutuksen jäljiltä paikkaamisen varaa. Etenkin kirjoittaminen tuotti kuulemma tuskaa.

Sovin nuoren miehen kanssa treffit: hän lupasi tulla pitämään koulutustilaisuuden (= puheviestinnän osuus), tekisi siihen aineiston sekä kirjoittaisi vaaditut liikekirjeet ja raportin. Hän lunasti lupauksensa. Sovittuna aikana hän piti kelpo koulutuksen ja palautti kirjalliset työt. Jälki ei ollut ollenkaan hullumpaa. Opettajakin oli palautteen mukaan pitänyt mielenkiinnon ja oppimishalun yllä.

Opinhalua ei tarinamme päähenkilöltä siis puuttunut. Hän raportoi, että kirjoittaminen ei ollut helppoa mutta ei sitä tekemättäkään opi. Palautteen avulla hän voi parhaansa mukaan yrittää kehittyä kirjoittajana. Kipukynnys ylittyi ajoittain, ja lopettaminenkin käväisi mielessä. Eipäs lopettanut! Hän selvisi tasoonsa nähden riittävän hyvin ja on suoritukseensa tyytyväinen.

Opiskelun kiihkeä tempo, tehtäväsuma ja toimimaton ryhmätyöskentely olivat suurimmat hidasteet. Eivät lopulta onneksi esteet. Tärkempänä pidän avointa ja periksiantamatonta asennetta ja vastuunottoa omasta tekemisestään. Oli myös rohkeutta lähestyä opettajaa, jotta esteitä saatiin yhdessä raivatuksi.

Voiko enempää vaatia tai toivoa? Jos raportin kirjoittaminen oli aluksi hetkellisesti nuorukaisen elämän suurin haaste (kuulemma yhtään liioittelematta) ja hän kuitenkin sai raportin valmiiksi, onko syytä muuhun kuin iloon ja riemuun. Nuoren miehen tekstitanssiharjoitukset näppäimistöllä saavat toivoakseni pikaista jatkoa.

Sivistäkää meitä yhä suomeksi(kin), korkeakoulut!

2011-11-24T15:17:00.001+02:00

Korkeakoulukentältä kuuluu kummia. Opetusta annetaan tulevaisuudessa suomalaisille supisuomeksi ehkä entistä vähemmän. Vaviskaa suomensuojelijat. Tuleeko ne ja jyrää meidät, nuo kansainvälistymisintoilijat?

Kansainvälistymme, saamme ja annamme opetusta yhä enemmän englanniksi. Myönnän kernaasti, että tarpeen onkin. Mutta sillä ehdolla, ettei suomenkielisestä opetuksesta luovuta eikä sen korkeasta laadusta tingitä. Mutta miten ahtaa opetussuunnitelmiin tuo kaikki hyvä ja kaunis?

Otetaanpa ihan rauhallisesti. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisessa toimintaohjelmassa todetaan näin:

Englannin asema tieteen kansainvälisenä yhteiskielenä, lingua
francana, on kiistaton. Myös suomalaisten tutkijoiden on välttämätöntä
julkaista englanniksi voidakseen osallistua kansainväliseen
tieteelliseen keskusteluun. Yhtä välttämätöntä on, että samanaikaisesti
tutkijat tuottavat tieteellistä tietoa myös suomeksi.
Jos haluamme rakentaa ja ylläpitää suomalaista ajattelua,
on uusista käsitteistä voitava puhua myös suomeksi, eikä se ole
mahdollista, jos kielessä ei ole keskusteluun tarvittavaa omakielistä
termistöä. Se taas voi syntyä vain kieltä käyttämällä.

Suuri osa valmistuvista korkeakouluopiskelijoista työskentelee valmistuttuaan kotimaassa. He tekevät työtä, jossa tarvitsevat hyviä – elleivät peräti erinomaisia – suomen kielen kirjallisia ja suullisia taitoja. Asiantuntijatehtävät ovat pitkälti viestintää. Viestintä on palvelua ja vuorovaikutusta. Asiantuntijuuteen kuuluu kyky ja tahto viestiä ymmärrettävästi ja hallitusti äidinkielellään (tai toisella kotimaisellaan, jos äidinkieli on ruotsi).

Toiseksi, oman kielen taito on vieraiden kielten oppimisen perusta. Jos perusta on valettu yleissivistävässä koulutuksessa vankaksi, sitä ei tarvitse korkeakoulussa pahemmin paikkailla, vaan voi keskittyä syventämään taitojaan. Voi vaikka harjaantua suomenkielisten hanke- tai tutkimustekstien tai sosiaalisen median tekstien kirjoittajaksi. Tai voi opiskella yhteiskirjoittamista ja kehittyä tekstin editoijana. Voi oppia vaikuttavaan tekstityöhön aina vain paremmin.

Tarvitsevatko suomenkieliset korkeakoulutetut siis suomen kielen opintoja? Tarvitsevat. Usein kuultu hokema ”kyllähän suomalainen nyt suomea osaa” on pelkkä latteus. Arkikielen hallinta on eri asia kuin asiantuntijalta vaadittava oman kielen taito, joka ei itsestään kartu.

Tosiasia on, että monen suomenkielisen korkeakouluopiskelijan äidinkielen taito on aika heikoissa kantimissa. Huomio koskee kirjallista viestintää. Sen sijaan, että opetusta karsitaan, sitä tulisi lisätä niille, joiden taidot kaipaavat vahvistusta. Opetus pitää saada houkuttelevaksi osoittamalla, että taidoista on todella hyötyä ja että niiden opiskelu on innostavaa, elämänmakuista touhua. Pois pänttäyksestä kohti ymmärrystä ja soveltamista!

Koululaitos alimmasta asteesta ylimpään on yksi kielenhuoltajista ja suomensuojelijoista. Korkeakoulujen taas pitää huolehtia suomen elinvoimaisuudesta ja toimivuudesta myös tieteen ja kulttuurin kielenä. Yksittäinen suomen kielen käyttäjä voi kuulostella, mitä suomensuojelija, suomen kielen tutkija Lari Kotilainen puhuu. Hän kehottaa meitä vaalimaan kieltämme niin työssä, opiskelussa kuin arjessakin. Kotilainen yllyttää myös leikkimään sillä.

Miksi yhteisöissä siedetään huonoja tekstejä?

2011-06-17T13:56:00.000+03:00

Ennen kesälaiduntamista kirjaan vielä muutaman sanan yhteisöjen tekstinsietokyvyistä. Ne ovat hämmästyttävän ja hirvittävän hyvät, mikä on ikävää. Mitä kaameimpia tekstihirvityksiä julkaistaan ja luodaan siten arveluttavaa yhteisökuvaa. Vai mitä voisi tuumata Suonenjoki-Kuopio-kumppanuusselvityksestä, joka valittiin Vuoden kielikukkaseksi?

Aiheesta bloggasi myös Anja Alasilta, joka syystäkin ihmettelee, miksi niin moni yhteisö päivittäin hukkaa aikaa, rahaa ja asiakkuuksia julkaisemalla kelvottomia tekstejä. Kalliiksi tulee, tavalla tai toisella.

Koulutamme korkeakouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa tulevaisuuden osaajia. Ehkä meidän pitäisi remontoida opetuksen tapoja ja sisältöjä vastaamaan 2010-luvun vaatimuksiin. Nykykonstein tavoitteita ei saavuteta. Valmistuvilla tulisi olla vastuullisen tekstintekijän asenne, tiedot ja taidot. Niin he voisivat valppaammin vaatia omalta työnantajayhteisöltään tekstitaitojen arvostusta sekä osallistua yhteisön tekstityöhön innostuneesti ja aktiivisesti.

Hyvää kesää tekstintekijöille ja -lukijoille! Tekstityöläinen käy tekstien kimppuun taas elokuussa.

Keski-ikäiset vaan ei keskinkertaiset naisopettajat

2011-05-08T11:33:00.000+03:00

Opetustyöläisissä on vankka joukko keski-ikäisiä naisia. Anne Rongas kirjoittaa Aikalaisessa, että he ovat opetuksen parhaita kehittäjiä. Ammatti-identiteetti on jo niin vahva, että uudet toimintatavat voi kohdata vapautuneesti.

Rongas toteaa, että vastarinnan kiiskiä, "digiänkyröitä" on enemmän vastavalmistuneissa:

Kielteisesti suhtautuvia ns. digiänkyröitä Rongas on tavannut vastavalmistuneissa, varsinkin perusasteen nuorissa opettajissa, joiden koulutukseen ei verkon käyttö kuulunut.
– Heidän mielestään hallinta katoaa, kaikki sirpaloituu, oppilaat on liikaa netissä muutenkin ja siellä on pelkkää törkyä. Kiivaimmat puheet netin opetuskäyttöä vastaan olen kuullut nuorilta opettajilta.

Rongas painottaa erilaisten viestintäkulttuurien tunnistamisen tärkeyttä. Siinä onkin opettajille työmaata. Opiskelijoiden pitää oppia sopeuttamaan viestintätyylinsä viestintäkulttuurin ja tilanteen mukaan. Tsättäilykulttuurin piirteet ujuttautuvat helposti sinnekin, minne ne eivät kuulu. Tällaiset törmäykset voivat hämmentää opettajia. Hämmennyksen suohon ei vajoa, jos pitää huolta ammattitaidostaan ja seuraa koulutus- ja ammattialansa kehitystä. Pedagogista pakkaa tulee ajoittain sotkea, ettei jämähdä rutiineihin.

Viisikymppisten naisten työmarkkinanäkymiä ei ole pidetty kovin lupaavina. Voi ihmetellä, miksi. Terve, motivoitunut, kokenut (ei elähtänyt tai leipääntynyt) ja osaamisensa ajan tasalla pitänyt viisikymppinen nainen saattaa olla opetusalalla mitä sopivin rekrytoitava, jos pätevyys ja kehittävä työote ovat kunnossa.

Korkeakoulukentällä toimiva keski-ikäinen naisope

tuntee osaamisperustaisen opetussuunnitelmatyön
tietää tulevien asiantuntijoiden ammattitaitovaatimukset
tunnistaa opetussuunnitelmien osaamisjuonteet (-alueet) ja kykenee tekemään ne näkyviksi opintojaksojen toteutuksissa
osaa tehdä oivaltavia ja perusteltuja pedagogisia ratkaisuja
verkostoituu kollegojen ja organisaatioiden asiantuntijoiden kanssa
hankkii, suodattaa ja analysoi tietoa, ohjata oppijoita vähitellen kohti taitoa.

En tarkoita, etteivätkö nuoret opettajat ja miesopettajat osaisi edellä mainittua. Joskus vain haluaa sitä kissan häntää nostaa. Olemmehan me keski-ikäiset naiset tottuneet organisoimaan ja junailemaan järkevästi jos jonkinlaisia projekteja. Kummallista, jos siitä kokemuksellisesta tiedosta ei olisi jotakin jaettavaksi myös opetustyössä.

Viestinnän ja kirjoittamisen opettajien suuri haaste on saada pojat kiinnostumaan oman äidinkielen tietojen ja taitojen hallinnasta. Peruskoulussa ja lukiossa tehty työ kantaa korkeakouluun ja työelämään saakka. Korkeakoulujen äidinkielisen viestinnän opetuksessa on varsin vähän aikaa paikkailla perustietojen ja -taitojen puutoksia, koska pitäisi keskittyä rakentamaan asiantuntijan viestijäidentiteettiä.

Hankekirjoittamisesta motivaatiota opiskeluun

2011-05-07T11:36:00.001+03:00

Tänä lukuvuonna on ammatillisen viestinnän kursseilla pyöritetty harjoitusyrityksiä ja puhallettu niihin eloa erilaisin viestintäteoin. On pidetty yritysideaesittelyjä "rahoittajille", kirjoitettu muistioita, raportteja ja liikekirjeitä, järjestetty mukaansatempaavia koulutustilaisuuksia "yritysten" henkilöstölle. On ollut kivaa ja opettavaista puolin ja toisin.

Mutta tarttis tehdä vaihteeksi jotain muuta. Pitäisi päästä ulos, kentälle, yrityksiin tai muihin organisaatioihin luotailemaan, mitä, miten ja ennen muuta miksi ja keille niissä viestitään - jo ekana opiskeluvuotena. Aina ei jaksaisi leikkiä, vaikka leikki sinänsä nokkelasti simuloisikin tosityöelämää.

Yritysesittelyt ja koulutustilaisuudet ovat oivallisia harjoituksia vastakin. Luokkahuoneen leikkikehästä pitää kuitenkin tempautua useammin tositoimiin ja tarttua rivakasti niin pieniin kuin vähän isompiinkin hankkeisiin. Niissä pääsee oppimaan monenlaisia kirjoitus- ja puheviestinnän tietoja ja taitoja: projekti- ja tutkimuskirjoittamista, artikkelin laadintaa, presentaatioita. Voihan hankeviestintään nivoa myös koulutustilaisuudet yhtenä harjoituksena. Pidän tärkeänä etenkin sitä, että opiskelija oppii hankekirjoittamisen periaatteet ja käytänteet.

Kannatan pienimuotoisia hankkeita viestinnän sovelluspintoina jo opintojen alusta asti. Kakkos- ja kolmosvuonna voisi ammatillisen viestinnän näkökulmaa tarkentaa ja syventää. Tällöin hankekirjoittaminenkin monipuolistuisi ja mahdollistaisi erilaisten tekstilajien (genre) kirjoittamisen hankkeiden eri vaiheissa.

Samalla voitaisiin soveltaa yhteiskirjoittamista, joka on asiantuntijayhteisöissä yleistyvä työtapa, ja opittaisiin tekemään hankkeen kirjoitussuunnitelma. Suunnitelman merkitys hankkeen menestykselle on yhtä suuri kuin tutkimussuunnitelman merkitys tutkimukselle.

Läpi ammattikorkeakouluopintojen kulkeva hankekirjoittamisen työtapa tukisi erinomaisesti hankkeissa oppimista ja valmentaisi tulevaa asiantuntijaa tulevan työn tekstitehtäviin.

Torstaina julkaistussa EVAn raportissa Suora yhteys puntaroidaan havainnollisesti, miten sosiaalinen media muuttaa yritysten toimintaa. Some tekee toiminnasta entistä (läpi)näkyvämpää, joten esimerkiksi yritysten kirjoittajien tekstitaitojen puutteet tulevat armotta ilmi. Seurauksena voi olla maineen kolhuja ja uskottavuuspulmia. Pari otetta raportista:

"Taitavien kirjoittajien arvo on noussut siksi, etteivät kysyntä ja tarjonta yksinkertaisesti kohtaa. Samalla kun kirjoitustaitojen koulutus ja yleinen arvostus on romahtanut, sosiaalinen media on herättänyt kielen taitajien tarpeen.

Viestinnän strategisen merkityksen kasvaessa vanhanaikaisten viestintätaitojen – erityisesti ytimekkään ja selkeän kirjoittamisen ja puheen – merkitys muuttuu jatkuvasti tärkeämmäksi sekä yksilöille että yrityksille."

Nyt on jo kiire harjaannuttaa tulevien asiantuntijoiden tekstitaitoja. Yleissivistävän koulutuksen jäljiltä on hälyttävän monen nuoren tekstitaidoissa ammottavia aukkoja. Niiden paikkailuun ei oikein ole aikaa korkeakoulutasolla, eikä niitä paikata ainakaan luokkahuoneen pulpeteissa istumalla ja opettajajohtoisen pedagogiikan keinoin.

Opettajat ovat hanketoimijoita siinä missä opiskelijat ja organisaatioiden edustajat. Opettajat auttavat siinä, että opiskelijoilla on substanssi riittävän hyvin hallussa sekä tiedonhankinta-, tiedonhallinta-ja viestintätaidot ajan tasalla.

"Sisällön tuotannon lisäksi yritykset ovat alkaneet kiinnittää huomiota toiseen, valtavan informaatiotulvan synnyttämään tarpeeseen. Ihmisten päivittäin käsittelemän informaation määrä kaksinkertaistuu joka toinen vuosi, ja yhä suurempi osa ajasta vietetään näyttöpäätteiden äärellä. Sisällöntuottajien lisäksi tarvitaan kuraattoreita – ihmisiä, jotka ymmärtävät omaa yleisöään, pystyvät valitsemaan heille olennaisen tiedon ja paketoimaan sen helposti omaksuttavaan muotoon. Kuraattoreita tarvitaan etenkin suuryrityksissä sekä yrityksen sisäisen tiedonkulun selkeyttämiseen että asiakasviestintään."

Kuraattoreiden tarve sen kuin kasvaa. Organisaatioiden kannattaa poimia osaajaverkostostaan tekstitaitajat ja ymmärtää heidän arvonsa. Tekstitaidot ovat yhteisöjen osaamispääomaa, jota pitää vaalia ja joka on syytä panna kasvamaan korkoa tulevaisuutta varten.

Kassialman tunnustuksia

2011-05-06T23:01:00.000+03:00

Tunnustan, olen kassialma. Matkatessani neljän kampuksen väliä pääkaupunkiseudulla kuljetan mukanani asiallisen laukkuni lisäksi kassia tai kasseja. Kätevää, joskaan ei kovin viehkoa.

Kasseja on viiden päivän tarpeisiin ja jokaisessa päivän teeman mukainen sisältö (kirjoja, tekstejä ym. materiaalia). Kassit ovat toista elämäänsä eläviä muovikasseja (yleensä Akateemisen kirjakaupan, satunnaisesti mitä nyt käteen sattuu) ja yksi musta, lujatekoinen kangaskassi. Kasseja voi bongata kotinurkista tai työhuoneeltani sen mukaan, missä olen kulloinkin tehnyt seuraavan päivän esityöt.

Kassilogiiikan perusteet kevätkaudella 2011:

Maanantaikassi - Kampukset A tai B tai molemmat
Tiistaikassi - Kampus C, päivä- ja iltatarpeet
Keskiviikkokassi - Työhuonekassi tai -kassit, reittinä koti - työhuone - koti
Torstaikassi - Kampukset D ja C
Perjantaikassi - Kampus A

Kyse on eräänlaisesta alkeellisesta nomadiarkistoinnista. Se pitää muistin kunnossa ja luo jännitystä: tulikohan kaikki tarvittava mukaan, mitä mahtoikaan unohtua?

Kauhun hetkiä elettiin kuluvalla viikolla, kun en äkkiä löytänytkään kampuksen A kassiani. Tuskan hiki valui norona, kun kävin läpi eri mahdollisuuksia. Olin edellisenä perjantaina piipahtanut Stockan Herkussa ja tallettanut kassiaarteeni lukittavaan lokeroon. Automaattiohjauksella olin toki ottanut kassin lähtiessäni mukaan ja kotona sullonut sen ajatuksissani toisen kassin sisään. Ehdin jo manata unohtaneeni sen lokeroon ja toisaalta kääntää huushollin mullin mallin ennen kuin huomasin kassien maatuskaefektin.

Monikassisuus siis voi tuottaa yllättäviä pulmia, ihan niin kuin monikulttuurisuus joillekin pelokkaille peruskansalaisille. En silti aio luopua kassimetodistani, koska se kohtuutahtisessa arjessa toimii tosi hyvin. Kohtuuttoman arjen tahti onkin sitten toinen juttu.

Opettaja rinnallakulkijana

2011-05-02T13:25:00.000+03:00

Toukokuun alussa opettaja on ruuvipenkissä. Vasy jo vaivaa työtahdin kiihtyessä kohti lukuvuoden huipennusta. Väsyä taittaa se, että saa osallistua sadonkorjuuseen. Lukuvuoden työ palkitsee tekijänsä (ja jää vaivaamaan, jos se on jäänyt tekemättä tai puolitiehen...).

Suomalaisen työn juhlaa vappua on juuri vietetty. Oman vappuni kruunasi kuohuvan ja rapean kulinaarisen annin lisäksi palautettujen kurssitöiden nippu.

Ammatillisen viestinnän raporteissa opiskelijat tutkailivat omaa oppimistaan, vaikka tuskailivatkin ennalta työn hankaluutta. Onkin vaikeaa havaita oppimistaan, saati kirjoittaa siitä "analyyttisesti, pohtivasti ja perustellen". Porukka selvisi tehtävästä varsin hienosti. Jotain oli tarttunut puolen vuoden matkalla jokaisen ammatti-identiteetin rakennuspuuksi.

Kurssi oli toiminnallinen ja pohjautui tekemällä ja kehittämällä oppimiseen. Opettajan monologeja oli mahdollisimman niukasti. Kurssilla pyrimme siis määrätietoisesti eroon oppimisen "lääkeruiskumallista" ja mekaanisen osaamisen tavoittelusta. Oli paljon tehtäviä, joille annettiin vain väljät raamit ja suuri mutta vastuullinen vapaus tekemiseen. Monta oivallusta raporttien mukaan syntyikin. Omistusoikeus opittuun oli ja pysyi opiskelijoilla, kullakin omalla tavallaan.

Paolo Freire kirjoitti radikaalista kasvatuksesta. Samaa aihetta ovat suomeksi käsitelleet muun muassa Juha Suoranta ja artikkelikokoelmassa Kenen kasvatus? Juha Varto. Varton artikkelin nimi on Koulun syytä etsimässä. Hän pohtii tekstissään tiedon ja taidon erilaisia tehtäviä kasvatuksessa. Itse painotan taitoulottuvuutta ja pidän sitä perustavana ammattikorkeakouluopetuksessa.

Varton mukaan taito tarkoittaa ymmärrystä ja oivallusta toiminnan periaatteista, moraalista ja vastuusta. Taito on eri asia kuin osaaminen, josta nykyään jaksetaan jankuttaa opetussuunnitelmia myöten. Osaaminen voi olla pelkkää mekaanista toistoa ilman tajua siitä, mitä tekee ja miksi. Ok, osaaminen voi osoittaa alan ammatillista hallintaa. Mutta se ei riitä. Taitoon sisältyy aina tiedollinenkin puoli; taidot eroavat suhteessaan tietoon.

Tosi taitava pystyy sanallistamaan tietonsa dialogisesti (ei siis yksinpuheluna). Opettajan työssä taito ilmenee vuorovaikutuksellisena suhteena opiskelijaan. Siinä opettaja-ohjaaja auttaa ohjattavaa saavuttamaan "hetkensä", saa tämän kukoistamaan. Opettaja kykenee oivalluttamaan, havahduttamaan ja sananmukaisesti kasvattamaan kohti ammatti-identiteettiä (ja toivottavasti tukemaan myös ihmisenä kasvua). Opettaja kulkee rinnalla ja auttaa huomaamaan oppimismaiseman näkymiä.

Taas kerran korostui palautteen merkitys. Moni raportoija kirjoitti, miten tärkeää on ollut saada kurssin aikana palautetta niin kirjallisista kuin suullisistakin harjoituksista. Siksi soisi, että vastedeskin olisi mahdollisuus tarjota opiskelijoille palautteen saamisen ilo ja haaste. Vertaispalaute on kursseilla aina mukana, mutta sen rinnalla on tarpeen antaa rakentavaa, yksilöityä ja perusteltua opettajan palautetta. Viestejä mentorilta tai vanhemmalta kollegalta.

Agricolaa koko päivä!

2011-04-09T11:49:00.000+03:00

Sattuipa somasti. Saan viettää suomen kielen päivää kirjoittajien kouluttajana. Aiheena on tutkimusviestintä ja tieteellinen kirjoittaminen. Väki on innostunutta ja aktiivista.

Agricolasta se alkoi, suomen kirjakielen taival. On etuoikeus ja ihanuus, että voimme kirjoittaa tieteellistenkin ponnistustemme tulokset suomeksi. Vaatiihan tuo ihanuus tasapainoilua oman ja vieraan välillä sanavalinnoissa, mutta itse tekstikudos ja -loimi ovat kotoisia.

Kirjoitettua suomen kieltä vaalii myös Anja Alasilta, jolla on Facebookissa mainio Kirjoituskoulu à la Alasilta. Suosittelen ja tykkään! Onnittelut 1-vuotiaalle Kirjoituskoululle ja sen osaavalle opettajalle!

Kun nyt pääsin suosittelun makuun, en malta olla mainostamatta Johanna Hurtigin, Merja Laitisen ja Katriina Uljas-Raution toimittamaa kirjaa Ajattele itse! Se antaa oivat eväät tutkimuksellisen lukutaidon harjaannuttamiseen. Kiitos kirjasta.

Ajatuksia ajasta

2011-04-04T16:38:00.000+03:00

Löysin kirjahyllyni kätköistä kirjan täsmätarpeeseen. Bodil Jönssonin pieni kirja 10 ajatusta ajasta oli löytö jo kymmenisen vuotta sitten, kun se ilmestyi. Jossain vaiheessa se hautautui hyllyyn, joka on varsinainen moolokinkita. Joskus kannattaa siivota - voi tehdä arkeologisia löytöjä.

Jönsson kirjoittaa ajasta, joka on tärkein luonnonvaramme. Moni meistä hallitsee huonosti suhdettaan aikaan. Emme kunnioita sitä. Emme kylliksi huolla ajatuksiamme, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen kunnollisiksi. Erityisesti miellyin Jönssonin ajatukseen valmistautumisajasta. Eri tehtävät vaativat erilaisen valmistautumisajan. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä pidemmän. Itsestäänselvyyskö?

Olen tämän päivän töihini suhteellisen tyytyväinen. Ehdin lukea ja kirjoittaa, opettaakin. Syynä on paitsi ihan hyvä vireystila, myös työrauha. Olen saanut rauhassa valmistautua päivän töihin, olen voinut keskittyä ilman häiriöitä, sälää ja silppua.

Ei riitä, että työ on kiinnostavaa. Antoisaksi sen tekee mahdollisuus perehtyä ja syventyä siihen kiireettömästi. Aivan liian harvoin saa kokea sellaista. Tuntuu ylelliseltä, vaikka pitäisi olla ihan tavallista.

Innostava kirja brändikkäästä asiantuntijaviestinnästä

2011-02-18T16:34:00.000+02:00

Katleena Kortesuo teki sen taas. Kirjoitti mukaansatempaavan ja tolkullisen kirjan Tee itsestäsi brändi - asiantuntijaviestintä livenä ja verkossa. Posti kiidätti sen tänään perille kotitoimistooni. Jo ensikatsannolta kirja tempaa mukaansa. Se on komea jatkoa kirjoittajan aiempien hyötykirjojen sarjaan.

Kirja on notkeaa tekstiä, jossa on faktaa ja käytännön vinkkejä sopuisana sekoituksena. Silmäilin sisällysluetteloa ja otsikoita, jotka herättävät lukuhalun heti. Onneksi kohta on luvassa hengähdys arkitöistä ja voin syventyä kirjaan tarkemmin. Kirjoitustyyli tekee hommasta nautinnollisen. Katleena tekee kuten opettaa: laittaa itsensä likoon.

Katse osui kirjaa selatessa otsikkoon Vaikuta, valikoi ja valtaa. Vaikuttamisen keinot ovat tosiaan muuttuneet, sen huomaa omassa opettajantyössäänkin joka ikinen päivä. Pönötyksestä on siirrytty täysillä läsnäolevaan tekemiseen, kaavamaisista rutiineista ja maneereista luovaan (mutta asiaan liittyvään) improvisointiin. Vanhuus ja viisaus on vaihtunut nuoruuteen ja hulluuteen. Tiedon ylhäältä annostelusta on päästy vuorovaikutteisuuteen ja osallisuuteen. Tai ainakin suunta on sinnepäin.

Kiitos kirjasta, joka edeltäjiensä tapaan antaa aiheen omien toimintatapojen tarkasteluun. Ja innostaa tarvittaviin muutoksiin.

Viikon toinen asiantuntijaviestinnän innostusannos tuli tiistaina, jolloin sain nauttia Esa Saarisen tarjoamasta arjen filosofiasta. Hänkin elää kuten opettaa, 007-filosofian mukaisesti: ei kiusaannu ja toimii välittömästi. Tarvitaan myös itsetunto, tyyli, salainen ase, Bahama ja Majesteetti. Jos haluat tietää, mitä ne ovat, hakeudu kuuntelemaan Esaa. Hänkin on osannut brändätä itsensä asiantuntijana.

Halutaan epäpäteviä asiakashankkijoita

2011-01-31T16:13:00.000+02:00

Turkulainen Archon Oy hyödyntää asiakashankkijoita rekrytoidessaan sissimarkkinointia. Vai mitä tuumaatte?

Etsimme kolmea epäpätevää, kokematonta ja raha-asiansa pahasti ryssinyttä henkilöä. Hyväksymme sinut apaattiseen porukkaamme myös mikäli olet jo aikaisemmin menettänyt uskosi puhelinmyyntiin ja ihmiskuntaan.

Tarjoamme sinullekin työn, jolla ei ole mitään merkitystä ja jossa kukaan ei koskaan kiitä, koska ketään ei vain jaksa vähempää kiinnostaa.

Ilmoitus oli työhallinnon avoimet paikat -sivuilla. Erottuipa perustylsistä kaavamaisuuksista ironisella otteellaan.

Työpaikkailmoitus viestii aina yhteisön ilmapiiristä ja tunnelmasta. Tosikko tuskin innostuu yrityksen ilmoituksesta, joten epäsopivat hakijat taitavat karsiutua jo ennen hakuvaihetta.

Emme missään nimessä halua nuorekkaita ja draivikkaita myyjiä! Niistä meille
muille tulee vain entistä häiriintyneempi ja levottomampi olo. Tauoilla me
kaikki jo muutenkin haaveilemme pääsystä pois, muutosta Malibulle tai
jotain.

Ei me kukaan sinne näillä liksoilla oikeasti koskaan päästä, ei saada sieltä
edes postikorttia, mutta saahan sitä haaveilla.

Hakijaa kehotetaan miettimään, ennen kuin soittaa. "Älä meilaa. Kone ei toimi." Veikkaan, että yritys saa sopivia hakijoita, sopivasti epäpäteviä. Tyylivalinnat ovat nätisti sanottuna persoonallisia. Hyvä huomioarvo!

Ei lasten suusta vaan kehonkielestä

2011-01-25T15:08:00.000+02:00

Tämä on jatkoa edelliseen postaukseen. Sanaton viestintä on tehokkainta, kuten esimerkki todistaa. Mieheni seurasi tapahtumia kiinnostuneena ja selosti ne kotona innostuneena viestinnän voimasta:

Istuipa kerran kahvilassa kaksi pientä poikaa, ikä arviolta 2–3 vee. Molemmilla oli edessään limsalasi, jossa pilli. Kaverukset mulkoilivat toisiaan ja kisailivat siemailutaidossa. Sanaakaan sanomatta he vertailivat, miten paljon kilpakumppanin lasissa oli limsaa. Se, jolla oli jäljellä enemmän, vaikutti tyytyväiseltä tahdistukseensa, rentoutui ja alkoi juoda reippaammin. Kaveri kun oli jo jäämässä häviölle, ellei peräti jäänyt.

Kuinkas kävikään? Se, jolla oli kriittisellä vertailuhetkellä ollut vähemmän jäljellä, olikin ovela. Hän ei enää juonut, joten toinen poika oletti tältä juoman jo loppuneen. Kun itseään voittajaksi luullut ryysti viimeiset limsatipat, ovela heppu paljasti totuuden. Hän oli pitänyt lasinsa viimeisen limsatilkan visusti piilossa käsiensä suojassa. Kun pahaa aavistamaton kilpailija imaisi voitonriemuisena oman limsansa loppuun, ovela taktikko näytti aarteensa. Voittaja selvisi.

Loppunäytös: hävinnyt purskahti itkuun.

Jotkut hallitsevat pelin säännöt ja osaavat taktikoida. Voittaja-ainesta, pienestä pitäen.

Lasten suusta suorat sanat

2011-01-24T11:33:00.000+02:00

Lasten estoton tapa möläyttää suorat sanat tuottaa usein päivän piristävimmät hetket. Istuin perjantaina ruuhkabussissa unen partaalla. Päivä ei ollut parasta lajia. Pienet asiat tökkivät, ja mieli oli apeahko.

Bussin keskiosasta kuului äidin ja leikki-ikäisen pojan lievästi kärttyisää nahistelua. Matkaa oli jäljellä pari pysäkinväliä. Äiti koetti rauhoittaa levotonta muksua lupaamalla, että poju saa painaa pysähtymisnappia. Samalla hän muistutti, että pitää olla kiltisti paikallaan. "Mitä sä oikeen haluut?" poika kysyi. Seurasi kitinää ja kiehnäystä.

"Tää on ihan typerä ja tyhmä päivä", poika totesi juuri ennen poistumispysäkkiä. "Me oltais ihan hyvin voitu nukkuu tähän asti", hän jatkoi.

Olin samaa mieltä, ja äidillekin olisi kuulemma sopinut. Kello oli 16.20. Apeuteni vaihtui hilpeydeksi, ja raskaahkon päivän paino keveni.

Se kaikki (teksti) on mun omassa päässä

2011-01-19T18:53:00.000+02:00

Kotva sitten kuuntelin kollegan vuodatusta kirjoittamisen kiroista. Hirtehinen puheenvuoro hersytti molemmilta makeat naurut. Miten tuttua olikaan kuulla kaikki tämä:

Mä sitten inhoan esseiden kirjoittamista.
Mut kyllä mä tiedän, miten ne pitää kirjoittaa.
Se kaikki on täällä mun päässä.
Mä aina lykkään kirjoittamista viime tippaan.
Parhaat tekstit mä teen paineen alla.

Luonnostaan on vaikea kirjoittaa hyvin, pitää tehdä työtä, lausahti Nietzsche aikanaan. MOT. Oma suosikkiesteeni on lykkääminen. Tottahan tiedän, miten tekstit pitää kirjoittaa, ja toki haudon tekstejäni omassa päässä ylikypsyyteen asti.

Listaa voi jatkaa itse kukin omilla selityksillään. Perjantaina tuli tuttua täydennystä tulevilta taidekasvattajilta. Mm. nämä: aloittaminen on kamalaa; paperille tai ruudulle pantu näyttää tyhmältä; ei kiinnosta; on pakko; ei ole tietoa; ei ole rutiinia; kilpailevia toimintoja on tarjolla yllin kyllin.

Monella tuntuu asuvan päässä sensori, joka nalkuttaa ja vähättelee. Sille kannattaisi haistattaa alkuvaiheessa pitkät ja häätää se häiritsemästä. Voi ihan hyvin kirjoittaa "surkean ensimmäisen version", kuten Kimmo Svinhufvud neuvoo. Tyypin (sensorin, ei Kimmon) voi kutsua paikalle, kun viimeistelee tekstiään. No, miksei voi Kimmonkin kutsua - joko kirjansa Kokonaisvaltainen kirjoittaminen hahmossa tai blogissaan. Niistä saa hyvät opit.

Arjen kirjoitusvinkit voi napata vaikkapa Anja Alasillan kirjoituskoulusta. Ja aina rattoisa sekä hyödyllinen on Katleena Kortesuon blogi.

Ennen kuin tekee tekstinsä näkyväksi, siis kirjoittaa, ei sitä ole olemassa. Kirjoittamalla teemme itseämme ja tekemistämme näkyväksi. Kirjoittaminen ei ole haahuilua tai ajatusten loputonta pyörittämistä aivoissaan. Se on toimintaa: työtä ja onneksi toisinaan myös huvia.

Finengelskalla vakuuttavammin?

2011-01-09T15:17:00.000+02:00

Oi aikoja, oi tapoja. Taitaa olla niin, ettei finengelskasta pääse asiantuntijatyössä eroon. Milloin pähkäillään Best Practises -visioita, milloin benchmarkataan tai koutsataan. Slaidien avulla prospektoidaan, miten saavutetaan tila, jossa oma työyhteisö on Best tai ainakin Great Place to Work. Tuohon kaikkeen tarvitaan tietysti vahva tahtotila ja tukku visioita messevän mission rinnalle.

Sitten kun on aikansa jaariteltu, fläppäilty ja innovoitu, koittaa hetki, jolloin innovaatiot jalkautetaan ketterästi eri foorumeilla. Swell, amazing. vähintäänkin ihan kiva.

Jäärää väsyttää. Meillä on hieno kieli, joka varmasti taipuisi myös näiden hienojen asioiden tulkiksi, jos viitsittäisiin taivuttaa. Finengelskan sekasotku kielii henkisestä laiskuudesta ja ikävästä välinpitämättömyydestä. Tulos on epäesteettistä ja -tarkkaa kielimössöä, joka ei kelpaa esikuvaksi tuleville työelämän viestijöille.

Verbiviboja ja rektiorokkia

2010-12-14T14:20:00.000+02:00

Lukukauden lopulla uuvahtanut tekstityöläinen toivoo pukilta säkillisen vereviä ideoita, joilla virkistää kielenhuoltokurssia. Kyse on pakollisesta kurssista, jonne joutuvat tai pääsevät - näkökulman ja asenteen mukaan - ne, jotka eivät läpäise tasotestiä.

Kurssin loppukoe viritti joukon kysymyksiä, joita en olisi toivonut kuulevani. Jos tekstinhuoltoharjoituksen pointti ei selviä, vika on olettaakseni opettajassa ja hänen kyvyssään motivoida, innostaa ja selventää. Tai sitten ehkä aivan hitusen voisi olla kiinni siitäkin, ettei loppukokeeseen jakseta lukea vaan eletään toivossa, että tunnilla läsnäolo tartuttaa opit päähän. Okei, myönnän, että suhtauduin asiaa alun perinkin hieman skeptisesti: ei kannettu vesi kaivossa pysy. Mikä on predikaatti, kysyi eräs. Hyvä, että kysyi, niin saatiin selvyys siihenkin.

Tunteja on niin vähän, että emme voi aloittaa alkeista. Pohjalla pitäisi olla yleissivistävän koulutuksen aikana saatu kirjoitetun yleiskielen taito. Pitäisi, mutta ei välttämättä ole.

Pitää kai alkaa houkutella esiin verbiviboja ja rektiorokkia. Draamapedagogiikka voisi antautua avuksi. Siten voitaisiin säästyä kongruenssikouristuksilta. Joululevon jälkeen saatan pursuta uusia, hehkeitä ideoita - pukin tuomia tai ihan itse keksittyjä.

Byrokraattinen nakki napsahti

2010-12-11T13:51:00.000+02:00

Teksti- ja opetustyöläinen vietti eilen syyslukukauden viimeisen opetuspäivän rattoisassa seurassa. Aamu alkoi peruskurssilla tutkimusviestinnän syövereissä, iltapäivä sujahti tieteellisen kirjoittamisen tekstipajassa. Tunnelma oli iltapäivän mittaan jo aika hervoton ja väki väsähtänyttä, vaikka töitä tehtiinkin. Tekstipajassa napsahti byrokraattinen nakki.

Eräs opiskelijatar kertoi tilanteesta, jossa joku oli tohkeissaan todennut tähän tapaan: - - , sitten napsahti järjettömän kokoinen byrokraattinen nakki puun takaa.

Yksi ryhmän miesopiskelijoista ryhtyi saman tien piirustamaan mielikuvaansa puun takaa napsahtaneesta byrokraattisesta nakista. Hillitön naurukohtauksemme jatkui minuutteja.

Kielikuvat ovat hurmaavia - ja vaarallisia. Ylioppilastutkintolautakunnan sensorit eivät taitaisi katsoa suopein silmin byrokraattista nakkia. Mutta me saimme perjantain nauruterapian.

Suomeksikin voi väitellä taiten

2010-11-19T16:03:00.001+02:00

Olen innoittuneessa tilassa, mikä johtuu väitöstilaisuudesta, josta juuri tulin. Jaana Houessou väitteli tänään taiteen tohtoriksi Taikissa aiheenaan "Teoksen synty. Kuvataiteellista prosessia sanallistamassa".

Houessou osoitti, että yhä voi ja kannattaa myös tutkijoiden viestiä asiansa suomeksi(kin). Hän käyttää väitöskirjassaan suomea mukaansatempaavasti ja persoonallisesti, silti asiassa pysyen. Aihe antaa vastuksen: Miten sanallistaa sellaista, mikä ei hevin antaudu sanallistettavaksi? Miten pukea sanoiksi sitä, mistä on vain kokemus ja mihin liittyvät valinnat tehdään paljolti intuitiivisesti? Miten tehdä tekstiä sellaisesta, mikä on luonteeltaan kehollista ja aukkoista, koska se liittyy tekijän omaan elämismaailmaan?

Houessoun työ liikkuu kehollisen tietämisen ja kokemuksellisen tiedon sanallistamisen tarpeen maastossa. Tutkijalla oli käytännönläheinen menetelmä: rinnalla kulkeminen. Hän tutki omaa taiteellista prosessiaan tekemisen ja analyysin kautta sekä viiden muun taiteilijan prosesseja haastattelemalla heitä työn lomassa. Hän avasi visuaalista prosessia sanallisesti myös Läpivalaisu-näyttelyn ja sen tulkintojen kautta.

Vastaväittäjä Tere Vadén kysyi, miksi taiteellista prosessia pitäisi sanallistaa ja keitä varten. Houessoun mukaan kohteena ovat taiteilijat itse, kuvataideopettajat sekä yleisö. Taiteilijoille on tarpeen ymmärrys omasta tekemisestä; opettajien pitää pohtia, mitä oppilaan maailmassa kuvista tehdessä tapahtuu; yleisö voi siten laajemmin ymmärtää nykytaiteen luonnetta.

Taideteos on luonteeltaan yhä uudelleen kokemuksellisesti uusiutuva. Taiteellista prosessiaan sanallistava taiteilija purkaa esiin jo tiedettyä mutta saa ilmi myös uutta tietoa.

Houessoun väitösteksti sisältää teoreettisia jaksoja mutta myös kuvailevia ja prosesseja avaavia tekstinosia. Vastaväittäjä luki työn ansioksi muun muassa sen, että sen kieliasu on yhtenäinen ja teksti pysyy koossa. Ilmaisu on joustavaa, ei-nipottavaa eikä saivartelevaa. Tekijä käyttää suomea ennakkoluulottomasti. Mieleenjääviä ilmaisuja ovat esimerkiksi "maailman kuhina", "teoksesta sivuun katsominen" ja "työn imu".

Suomeksikin voi siis väitellä taiten. Taitaminen on filosofi Juha Varton mukaan osaamista, johon kuuluu ymmärrys. Houessoun taitava teksti on julkaistu Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun julkaisusarjassa, mutta se myytiin heti loppuun. Sähköinen julkaisu on luvassa ensi viikolla. Sitä odotellessa muistelen päivän väitöstilaisuuden virvoittavaa antia.

Martta on hirveä - ja oivaltava

2010-11-01T09:51:00.000+02:00

Martta on hirveä

laittanut tarjolle uudelle listalleen.

Jotenkin tuohon tapaan mainostavat martat ulkomediassa. Kekseliästä mainoskieltä! Tulin heti aamusta hyvälle tuulelle nohevan mainoslauseen ansiosta.

Sen sijaan muotitaudiksi tullut tapa jakaa sanoja ja kirjaimia mielivaltaisesti riviltä toiselle saa pään särkemään. Tauti on tarttunut myös Taideteollisen korkeakoulun Arttu-lehteen, joka on muuten ansiokas julkaisu. Turhanaikaista kikkailua.

Aleksis innoittaa yhä

2010-10-10T12:14:00.000+03:00

Lukuelämyksellistä Aleksis Kiven päivää! Aleksis suo ratkiriemukkaita ja innoittavia lukukokemuksia vuodesta, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Kivi on Suomen kirjallisuuden ikiklassikko, jonka toivoisi kaikenikäisten suomensuojelijoiden löytävän kieltään ja elämäänsä ilahduttamaan.

Muinoin koulunpenkillä tosin ei erityistä Kivi-intoa ollut. Veljesten kehitystarina oli vain pakkopullaa, joka oli opetussuunnitelmaan leivottu ja keskikoulun opetuksessa tylsästi käsitelty. Kansakoulussa - tuossa entisaikain koulumuodossa - pääsin toisluokkalaisena lukemaan Kiven tekstiä koko koulun juhlasalin täyttäneelle yleisölle, tietysti 10.10. Muistan yhä, miten jalkani tärisivät puhujanpöntön takana ja ääneni värisi. Sanat tulivat hiukan takellellen. Mutta mielissäni olin. Pitkäpiimäisemmät Kivi-hetket koittivat teini-iässä, mutta aikuisena löysin Kiven uudelleen.

Seitsemän veljestä sopii mainiosti vaikkapa ääneen luettavaksi iltatarinaksi. Tapanani on lukea miehelleni "iltasatu" eli pätkä jostakin kirjasta ja jatkaa tarinankuljetusta seuraavana iltana. Sopiviksi ovat osoittautuneet mm. mainittu veljesromaani, Voltairen Candide, Kari Hotakaisen, Mark Twain ja Heli Laaksosen tekstit sekä antiikin tarinat ja myytit. Aikuisille myös Grimmin sadut, jos kantti kestää.

Mikä piru sitä pitelee?

2010-10-03T14:57:00.000+03:00

Puolisoni kertoi serkustaan, joka oli lapsena huvittanut aikuisia - noita viattomien kiusaajia - kommentoimalla jotakin juttua hokien: "Niin niin, mutta mikä piru sitä pitelee?". Jokin, mikä lie, ei ottanut alkaakseen, tai joku, kuka lie, ei saanut asiaansa vauhtiin. Samaa olen viime päivät itse hokenut mielessäni, kun olen kuunnellut opiskelijoiden tuskailuja lopputyön aloituspaineissa.

Tilanne on tämä: kuluvan lukuvuoden aikana pitäisi saada lopputyö kuosiin. Nyt eletään lokakuun alkua, ja koulua on noin kuukausi takana. Tämän kuukauden aikana on keskusteltu aloittamisesta ja ideoitu keinoja saada homma käyntiin. Hyviä aikomuksia on kosolti, mutta kovin on elämä kiireistä ja aika kortilla. Selityksiä, tekosyitä, huonoa omaatuntoa. Päässä kaikuu tuttu lause: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. En aloita vielä tänään, aloitan (ehkä) huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa tai...

Kokoonnumme kerran viikossa tilaan, jossa tilaa on niukasti, aikaa niukasti ja väkeä runsaasti. Alkukyselyn perusteella useilla on jo lopputyön aihe tai ainakin idea sellaiseksi. Motivaatiotakin periaatteessa on. Alkuun on vain niin työlästä päästä.

Olemme tutustuneet kirjoittamisen vauhdittamisen keinoihin, kuten vapaaseen kirjoittamiseen, miellekarttoihin, silmukointiin, listauksiin, tomaattitekniikkaan. Kimmo Svinhufvudin Gradutakuun ja bloggausten innoittamana olemme miettineet, olisiko apua siitä, että asettaa itselleen kaksi päivämäärää, viikon päähän toisistaan. Ensimmäisenä päivänä suunnittelee kirjoittamisen aloittamista, viikon päästä siitä alkaa sitten kirjoittaa - ensin nopeasti, rennosti ja kritiikittä.

Olemme tutustuneet prosessikirjoittamiseen, käyneet läpi lopputyön tekemisen alkuvaiheet tekstejä (ideapaperit, kirjallisuuskatsaukset, työsuunnitelman, alustavat tekstinosat ja -pätkät, työpäiväkirjan, muistiinpanot). On kirjattu muistiin kirjoittamista tukevia oppaita ja nettisivustoja sekä blogeja.

Onko ehkä tehty liikaa ja saatu infoähky?

Tuskin kuitenkaan. Tilanne vain taitaa olla samantapainen kuin isojen valikoimien edessä tilanteessa, jossa pitäisi tehdä tietoinen päätös siitä, mitä tekee, miksi ja miten. Hämmennys, kärsimättömyys ja mukavuudenhalu johtavat nopeasti tilanteeseen, jossa menee sormi suuhun ja pääsee parku: "Haluan aloittaa jostakin ja jollakin tavalla, mutta en tiedä, minkä tavan valitsisin!" Ihan niin kuin sillä pienokaisella, joka alkoi marketin virvoitusjuoma- ja mehuhyllyjen runsaudenpulassa itkeä, koska halusi yhden mehun, mutta ei osannut päättää minkä. Kirjoittamisen aloittamiseen on niin paljon vinkkejä, että voi ahdistua, jos ei pysty päättämään, mitä niistä soveltaisi.

Olen sitä mieltä, että on vain hyvä, että apukeinoja ja työn helpottajia on vaikka sitten runsaudenpulaksi asti. Väitän, että jokainen lopputyötään aloitteleva kyllä löytää vuorokaudestaan sen varttitunnin, jonka aikana voi edistää projektiaan. Kun on päässyt vauhtiin, löytää sitten pidempiä rupeamia ja intensiivisempää työaikaa. Kyse on tahdon asiasta. Ihmisellä on - yleensä - aikaa siihen, minkä mieltää tärkeäksi. Tekosyihin on helppo ripustautua. Ajankäytön suunnittelu pää- ja välitavoitteineen on ehdoton juttu lopputyötään aloittavalle.

Ensi viikolla taidan panna ryhmäläiset kirjoittamaan tuokion verran siitä, missä ovat nyt menossa lopputyönsä kanssa. Mitkä asiat ovat alkusyksyn aikana edistäneet ja mitkä hidastaneet työn aloittamista?

Ehdotuksia eteenpäin pääsemiseksi:

Jos et ole keksinyt vielä aihetta, on jo aika ideoida sellainen.
Jos aihe on, mutta se on laaja tai epämääräinen, on edessä aiheen rajaus.
Jos olet jo rajannut aiheesi, ryhdy aktiiviseen tiedonhakuun (muutama keskeinen lähde ja valinnan perusteet). Jos olet jo tutustunut lupaaviin lähteisiin, ala penkoa esiin keskeisten käsitteiden merkityksiä ja ryhdy rakentelemaan viitekehystä.
Jos tavoitteet ja kysymyksenasettelu ovat oraalla, ota tuntumaa työsi toteutustapaan tai menetelmään sekä aineistoon.

Aihioista voisi alkaa kirjoittaa raakiletekstejä, joita sitten vähitellen versioi prosessin edetessä.

Miksi on niin vaikea suostua siihen, että alkuvaiheet tekstit ovat yleensä räpellyksiä ja joskus jopa surkeita? Miksi on niin tukalaa alistua siihen, ettei heti tule hienoa, fiksua ja valmista? Aivan liikaa energiaa tärvääntyy siihen, ettei saa asennettaan sellaiseksi, että se tukisi kirjoittamista ja auttaisi tolkulliseen työskentelytapaan.

On masentavaa kuulla viikosta toiseen, että "emmä oo vielä kirjottanu mitään, se on kaikki täällä mulla päässä". Kirjoittaminen on itsensä ja asiansa näkyväksi tekemistä. Onhan se tietysti sikäli joskus pelottavaakin. Luonnostaan on vaikea kirjoittaa hyvin. Pitää tehdä työtä. Näin totesi Nietzsche ja osui oikeaan.

Opeta siinä nyt sitten oikeinkirjoitusta

2010-09-30T10:05:00.000+03:00

Tänään on vuorossa teema, jota olen aiemminkin käsitellyt: alkukirjaimen valinta. Iso vai pieni?

Kielenhuollon oppaat ja sivustot antavat tukuttain ohjeita alkukirjaimen valintaan. Ne höystävät sanomaansa lukuisin havainnollisin esimerkein. Mutta, totuushan on tarua ihmeellisempää (ja kenties mielenkiintoisempaa). Opit eivät tartu tai niitä rikotaan tahallaan ja mielihyvin. Rikkoahan saa, jos ohjeet taitaa ja vieläpä tietää, mitä tekee eli tietoisesti pahoinpitelee kirjoitettua tekstiä. Ruodusta on kieltämättä kiva joskus poiketa, myönnän, ja poikkean itsekin.

Nurisen silti mainosmaakareiden valintoja. Nyt kunnostautuu Atria mainoksissaan tekemällä kyseenalaisia alkukirjainvalintoja. Ei-niin-kotoiseen henkeen sen mainoksissa vilistävät Isot Alkukirjaimet. Tiedä sitten, miksi esimerkiksi Kevyt Suikale ansaitsisi moisen arvonnousun.

Alkaa olla ajankohtaista suunnitella viikonlopun ruokahankintoja. En valitse edellä mainitun yrityksen uutuustuotteita, joita ovat Härän Paahtopaisti Lastu ja Pehmeän Pippurinen Kastike, Broilerin Filee Suikale sekä Viljaporsaan Kevyt Suikale ja Mieto Herkkusienikastike.

Olin tohkeissani kirjoittaa Viljaproosan suikaleista, ja ne taitaisivat maistuakin paremmilta kuin valmiseineet. Filee oli sentään filee eikä file. Yksi piste. Aion silti puolisoni kanssa tehdä kotiruokaa eli valmistaa sorsa-aterian (hän saa tehdä kastikkeen, eikä siinä ole keinotekoisia lisäaineita).

Mainoksessa todetaan lopuksi: "Vatsaan on hyvä laittaa myös kastike, heti siihen lihan viereen." Tulipa hellyttäviä mietteitä mieleen. Siinä ne köllöttelevät sulassa sovussa, toisiaan täydentäen. Lauseisiin ja virkkeisiin olisi hyvä ihan suoraan sanotusti panna alkukirjaimet tolkullisesti, heti ja kotoisasti, ei joidenkin muiden kielten käytäntöjä matkien.

Yhdys sana opit karku teillä ja vähän muutakin tänään nähtyä

2010-09-21T15:31:00.000+03:00

Lieneekö kolmena peräkkäisenä lauantaina kokemani kielenhuoltomaratonit jääneet päälle kuin viallinen älppäri (LP:t retrosti muodikkaita, toim. huom.). Kustannuspaikasta toiseen siirtyessä on aikaa havainnoida ulkomainontaa. Yhteishaku on taas ajankohtainen, ja Valiolla on Oivariini-kampanja. Julkinen liikenne antaa kosolti katseelle kohteita, kun pysäkeillä, asemilla ja liukuportaiden lähistöllä on mainoksia.

Myyrmäessä kulkijaa tervehtii kehotus tutustua Kellogg's
-välipalapatukoihin. Yhdysmerkki olisi kyllä mahtunut edellisen rivin loppuun mainoksessakin, mutta se ratkaisu ei kai sitten miellyttänyt AD:n silmää eikä ehkä mainostajaakaan.

Oivariini-mainoksissa hehkutettiin tähän tapaan: syyskampanja rasioissa voittona keittiöremontti. En vanno, että ensimmäinen sana oli syys, mutta jokin aloitussana ilmauksessa kuitenkin oli. Rasiat roikkuivat irrallaan. Kampanjan nettisivuilla kukkivat monet yhdyssanakukkaset. Sama ilmaus näkyy eri tavoin kirjoitettuna:

Valio Oivariini ® -levite / Valio Oivariini ® levite

Koti ja Keittiö -lehden / Koti & Keittiö -lehden / Koti ja Keittiö lehden

Kaino toive edellä esitettyä tyyliä soveltaville: koettakaa päättää - ja mielellään valitkaa se norminmukainen muoto ainakin organisaation teksteihin.

Pitkänsitkeitäkin muodostelmia voi poimia:

Valio Oivariini ® 250 g, 400 g ja 600 g pakkaukset (siis hus hiiteen yhdysmerkit, turhakkeet)

Helmi, helsinkiläinen liiketalousopisto julistaa yhteishakumainoksessaan "Get prepared!" Ei hullumpi ehdotus. Sen ja monen muun opinahjon markkinointiviestintää seuratessaan tuntee tällainen keski-ikäinen ihminen eräänlaista myötähäpeää. Mainokset tuntuvat kovin kosiskelevilta, mielisteleviltä muka-nuorekkailta. Innostaako tällainen sanailu nuoria todella?

"urahelmi-huippu-urheilijaksi liiketalouteen

niinku urahelmeksi ylppäripohjalta"

Ja lopussa seisoo, ei kiitos vaan IHQ!

Jostain syystä ei tunnu tuoreelta, ei IHQu-uudelta. Missä ovat iskevät ideat ja mukaansa nappaavat sanailut? Laureakin on kaivanut kesäsäilöstä viimekeväisen iskulauseensa "Suuntana Laurea, päämääränä elämä". Mutta eikös ole niin, että elämä on? Viime keväänä Metropolia onnistui mielestäni kivasti. Mainokset olivat ajassa mutta luontevasti muunnellessaan julkkishakuisuusteemaa nokkelin sanankääntein.

Tätä kirjoittaessani tuskailin hetken erikoismerkkien viidakossa. Mistä ihmeestä löydän ®-merkin? Muistin Korpelan mainion näppissivun, joten suosittelen muillekin, jotka haluavat kirjoittaa erikoismerkit suomalaisella PC-näppäimistöllä mutta eivät muista näppäinyhdistelmiä ulkoa.

Tekstityöläinen seikkailee offline-maastoissa

2010-09-20T17:03:00.001+03:00

Tekstityöläinen on viime viikot seikkaillut offline-maastoissa, siis harjoittanut opetustyötään fyysisissä luokkatiloissa. Jottei nyt menisi ihan narraamiseksi, niin myönnettäköön, että kohtuullinen tovi on vierähtänyt myös koneen ääressä, lähinnä aineistoja luodessa ja kielentarkastuksia tehdessä.

Parahdin tänään Facebookissa, tuossa jokaisen keski-ikäisen hauskassa leikittelyfoorumissa, että olen ollut pitkään offiline-tilassa. Parin minuutin kuluttua lapsellisesta statuksen päivityksestäni eräs kollega kommentoi: "Ei ole niin vakavaa, jos online-tila on kateissa. Kunhan et kadota offline-tilaa. ;)"

Olen hajauttanut opettajuuttani tällä haavaa kahteen isoon organisaatioon: Metropoliaan ja Aaltoon. Molemmissa askaroin kahdessa yksikössä, joten saan olla tekemisissä niin liiketalouden kuin viestinnän opiskelijoiden sekä Aallossa taiteen ja taideteollisten koulutusohjelmien sekä tekniikan opiskelijoiden kanssa. Ei ole tyhjää hetkeä, mistä olen kiitollinen. Kotiorganisaatiostani olen virkavapaalla, en työn tylsyyden takia vaan käytännön syistä.

Kolme viime lauantaita ovat sujuneet rattoisasti kielenhuollon kurssin ohjaksissa. Suhtaudun sinänsä kriittisesti pikakursseihin, mutta ehkä ne joitakin uinuvia taitoja elvyttävät. Tosiasia on, että pelkästään tunneilla läsnäolemalla ja mukavia rupattelemalla ei taitoja harjaannuteta eikä kartuteta. Homma vaatii raakaa työtä.

Kurssin loppukokeessa menestyy vain perehtymällä oppimisaineistoihin, so. lukemalla esimerkit selityksineen muuta kuin hauki on kala -menetelmää soveltaen. Niin ja tietysti myös harjoittelemalla ja taas harjoittelemalla. Jottei elämä normiviidakossa kävisi turhan ankeaksi, oli syytä muistuttaa suhteellisuudentajusta, tilannetajusta sekä siitä, että monesti riittää vallan hyvin se, että muistaa ne tärkeimmät ohjeet ja normit (kuten pää- ja sivulauseen välinen pilkku).

Istuin viime keskiviikkona sosiaalisen median seminaarissa, jossa oli kiinnostavia esityksiä ja osaavia asiantuntijoita. Hieman vain häiritsi puhujien fingelska, jota toki ymmärsimme ainakin sinnepäin. Ymmärrän, että tutkijayhteisöissä luetaan ja puhutaan yhä enemmän englanniksi. Ymmärrän senkin, että asiantuntijoilla on monta rautaa tulessa ja kiire siinä missä maija- ja mattimeikäläisilläkin (vaikka kiire onkin excuse, anteeksi tekosyy). Senkin ymmärrän, että kaikille asioille ei ole helppo löytää osuvaa omakielistä vastinetta.

Mutta edes puheesta ei ole kovin kiva alituiseen napata melkein mutta ei ihan omaan kieleen mukautettuja käsitteitä tai muita ilmauksia. "Kun työntekijä aamulla avaa browserin..."; "Some on ambientia julkisuutta..."; "Tärkeää somessa on presenssi...[onkohan se koko touhun esenssi vai ehkä esanssi?]"

Ja sitten tunnustusosastolta: Olen kärsinyt kovista vieroitusoireista tämän offline-kauteni aikana. On kuin osa itsestä olisi vajonnut koomaan, kun en ole päässyt postaamaan. Mikä harha! Tekstityöläisenä olen pörrännyt kuin kesäkauden jälkihumalaa poteva killiäinen. Pistovoimaa olisi mutta kohteita ylenpalttisesti ja osumatarkkuus sattumanvarainen. Pitäisiköhän vähitellen siirtyä mobiilikauteen, niin kulkisivat työkalut kätevästi mukana? Tai edes kannettavan emoksi.

Lukeminen kehittää kirjoitustaitoa, joten suosittelen kaikille syysiltojen iloksi syksyn kirjasadonn antia. Omalla lähiajan lukulistalla ovat Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, Riikka Pulkkisen Totta sekä Antti Nylenin Halun ja epäluulon esseet. Pulkkisen romaani olikin jo Akateemisesta myyty looppun.

Larille (Kotilainen) kiitokset blogini maininnasta Virke-lehden artikkelissa. Ilman tuota mieltä piristävää kannustetta olisin tämänkin varttitunnin nysvännyt joidenkin paperien kanssa ja unohtunut tyystin sinne offline-maailmaan.

Opettaja, hallinnoija, oivalluttaja ja jokapaikanhöylä

2010-08-24T12:37:00.000+03:00

Tässä on viikko pari opiskeltu erilaisia tietohallintojärjestelmiä. Hienoja työkaluja, kunhan toimivat. Niiden käyttöön tosin kuluu järjetön määrä työtunteja, jotka ovat pois varsinaisesta työstä: opetuksen suunnittelusta ja opettamisesta. No, osa järjestelmistä toki on suunnittelun työkaluja. Mutta kun ne eivät toimi sujuvasti, etenkään etäyhteyksin.

On toteutussuunnittelujärjestelmää, tilanvarausjärjestelmää, opintorekisteriä, palautejärjestelmää sekä tietenkin verkkoalusta introineen ja sähköposteineen (verkkoalustasta en kyllä luopuisi, pakko myöntää). Idea on hyvä ja kannatettava: prosessit virtaviivaistuvat ja yhtenäistyvät. Periaate ei vain ihan lyö kättä käytännölle. Monikohan työperäinen stressi juontaa siitä, että käyttäjäpolosta on tullut järjestelmien vanki?

Uhosin kiukkupäissäni alkavani pitää kirjaa siitä ajasta, joka kuluu järjestelmien kanssa nysvätessä. Luovuin ajatuksesta, koska moinen touhu vain turhauttaa. Jos mahdollista, toivoisin järjestelmistä mahdollisimman vapaita iltoja ja viikonloppuja.

Iloakin on, ihanaa. Tällä viikolla ryhdytään matkaamaan ammatillisen viestinnän maailmaan sekä perehtymään työyhteisön viestintään. Pian saan tarttua opinnäytetyöteksteihin tekstinohjaajan roolissa, ja viimevuotisia opinnäytetyön tekijöitäkin on tulossa juttusille.

Syksy on täynnä uusia askareita ja myös organisaatio-oppia, koska vaihdoin työmaisemaa. Yksi "työpesäni" on valtava 16 000 opiskelijan yhteisö, jonka yhteen osaan saan nyt tutustua. Toinen on vanha tuttu TaiK, nyt vain osana uutta Aalto-yliopistoa ja siten organisaationa monin tavoin erilainen kuin ennen. Sivuaskeleita otan Aallossa TKK:n suuntaan, jossa edessä on kandiseminaarien tutkimusviestinnän luennot ja tekstinohjausvastaanotot. Kolmas ulottuvuus on sitten sivutoiminen yrittäjyys ja yhteistyö Viestintäheimo Klaanin kanssa.

Kouluyhteisöt näkisi mielellään työyhteisöinä, joissa opiskelijat ja henkilökunta eli opettajat ja opetusta tukeva väki yhdessä tekevät tulosta. Miksi koulut ovat yhä jotenkin irrallaan ja ikään kuin vain simuloivat sitä, mikä tapahtuu toisaalla ("työelämässä", ihan kuin koulu ei olisi työelämää). Pitäisi vähentää tietokeskeisyyttä ja antaa enemmän aikaa ja tilaa uteliaisuudelle, etsimisen ja löytämisen riemulle sekä taitojen kehittämiselle. Tiedon lisäksi tarvitaan taitoa ja asennetta.

Vanhat ajattelu- ja työtavat ovat uuden ideoinnin ja luovan toiminnan hidasteina. Etsitään turvallisuutta, tarrataan tuttuun ja totuttuun, kontrolloidaan, ei uskalleta ottaa riskejä, toistetaan itseä, korostetaan järkeä yli muun ja pysytellään siinä, mikä koetaan mukavaksi ja minkä hyväksi ei tarvitse ponnistella. Nämä hidasteet ovat itsellenikin tuttuja, etenkin järjen korostus, itsensä toistaminen ja mukavuudenhalu.

Yllättävän usein yhä törmää ns. lääkeruiskuajatteluun eli siihen, että opettaja siirtää tietojaan ja viisauttaan noviiseille, jotka auliisti ottavat ne vastaan. Tottakai opettajan tehtäviin kuuluu jäsentää tietoa yhdessä oppijoiden kanssa sekä auttaa heitä rakentamaan merkityksellistä tietoa.

Mutta tietoa ei voi 2010-luvun maailmassa siirtää opettajalta oppijalle kuin leipiä kaupan hyllyltä ostoskoriin. Suuri osa tiedoista vanhenee auttamattoman nopeasti. On olennaisempaa oppia suhtautumaan uudella tavalla tietoon ja päivittämään uteliaasti tietojaan kuin omaksua valmiita tietopaketteja varastoon. Moni tieto on sitä paitsi aika hyödytöntä ilman sovelluskykyä eli taitoa. Sovelluspintaa kannattaa etsiä etenkin koulun seinien ulkopuolelta.

Toisinaan on hyvä tuulettaa, jotta voisi yhä kasvaa ja kehittyä ammatissaan. Samalla voi löytää ihka uusia, tuoreita ja jopa mullistavia näkökulmia tekemisiinsä. Jos nyt ei järisyttävän suurta keksintöä teekään, onnistuu ehkä tekemään vanhasta uutta. Ja jos ei isoa kokonaisuutta, tilkkuja kai kuitenkin. Tervetuloa, syksy!

Työlki ellää

2010-08-17T11:22:00.000+03:00

Paluu töihin on tosiasia, ja nyt on terästäytymisen paikka. Helle teki tehtävänsä kuten myös leppoisa lomailu. Edessä ovat uudet kuviot ja uusien organisaatioiden opettelu. Itse työltä odotan yhtä antoisia hetkiä kuin vanhan tutun työyhteisön tarjoamat ovat olleet.

Olen virkavapaalla lehtoraatistani ja työskentelen alkavan lukuvuoden pääkaupunkiseudulla sekä ammattikorkeakoulussa että Aallossa. Rytmin vaihdos loman jälkeen on aina totaalinen: asiat tuntuvat kaatuvan päälle ja hienot ideat ovat vielä hukassa. Hiukan lohduttaa, että kollegat tuntuvat potevan samaa. Kokemus kertoo, että viikko pari ja sitten taas paiskitaan töitä kuin ei olisi muuta koskaan tehtykään.

Tunnustaudun on-off-ihmiseksi. Ottaa aikansa, joskus tukalan pitkän tuntuisen, ennen kuin pääsen vauhtiin. Kun olen päässyt vauhtiin, jatkaisin jatkamistani. Siirtymävaiheet ovat joka kerta hankalia. Innostavat asiat ja ihmiset lievittävät siirtymien sivuvaikutuksia.

Viime viikon intensiivikurssi oli hyvä lukuvuoden aloitus. Tällä viikolla valmistellaan ja ensi viikolla päästään tositoimiin. Esimakua tulikin jo kahden opinnäytetyön myötä. Molempien tekijät ovat ahkeroineet kesällä varsin tuloksekkaasti. Tekstiversioita on antoisaa lukea ja kommentoida.

Kesällä osallistuin dekkarien ja muiden kirjojen lukemisilon lomassa erääseen lehtiprojektiin. Kirjoitin lääketieteen ammattilaisille tarkoitettuun tapahtumalehteen muutaman jutun, jotka perustuivat tapahtumassa pidettyihin asiantuntijaesityksiin.

Projekti ammatillisesti mainio oppimiskokemus. Oli tutustuttava nopeasti itselle tuiki tuntemattomiin asioihin ja kirjoitettava niistä lyhyehköt artikkelit, joiden piti olla tarkkoja mutta ymmärrettäviä. Tasapainoilu ammattikielen ja journalistisen ilmaisun välillä oli mielenkiintoista puuhaa. Versioita kommentoitiin puolin ja toisin. Jälleen kerran näki, miten tärkeä kirjoitusprosessin osa editointi onkaan. Kirjoittaminen on myös yhteisöllistä toimintaa, ei vain yksin puurtamista.

Kivaa aloittaa työt. Työlki ellää, vaikkei rikastuisikaan muuten kuin henkisesti. Tervetuloa uusi lukuvuosi ja uudet kujeet!

Tekstityöläinen lomailee

2010-07-15T10:26:00.000+03:00

Blogini on päivittynyt heinäkuussa harvakseltaan. Tekstityöläinen lomailee, ja postauksiin tulee taukoja. Heinähelteet ovat vieneet katveisiin lepäilemään ja lueskelemaan. Suvea ovat sulostuttaneet muun muassa Fred Vargas ja Carol Shields.

Olen siirtynyt on-tilasta off-tilaan, mitä tulee työasioihin. Nyt on ollut aikaa ja joutilasta mielenlaatua tutustua televisionkin tarjontaan. Ylen Teeman esittämät Bergmanin elokuvat sekä sunnuntai-iltojen vanhat leffat ja monet dokumentit ovat olleet vakiokatsottaa. Komisario Montalbano on jaksanut pitää seurassaan viikoittain, samoin Paljastavat valheet ja True Blood. Sivusilmällä tuli toisinaan seuratuksi jalkapalloiluakin.

Juhannuksen aikoihin ei televisio yleensä tarjoa mitään mainittavaa, mutta tänä vuonna tarjosi: valikoiman Lea Joutsenon tähdittämiä suomikomedioita, joista olen aina pitänyt. Mikä hurmaava, säkenöivä komedienne Joutseno olikaan. Leffojen sanailu yltyy toisinaan sellaisille kierroksille, että naurua ei voi pidellä.

Palaan aktiivisempaan bloggailuun elokuussa. Kesän riemuja kaikille!

Hehkeää runon ja suven päivää!

2010-07-06T10:59:00.000+03:00

Keskikesän ihanuudessa on hienoa viettää Runon ja suven päivää - ja Eino Leinon päivää. Kaivoin jo hyllystä Leinon kootut sekä äidiltä saamani Aaro Hellaakosken ja Otto Mannisen kootut runot. Etten vallan juuttuisi entisajan riimeihin, otin rinnalle myös Heli Laaksosen murrerunot. Lauantain bussireissu vei Turusta Laitilan kautta Uuteenkaupunkiin, ja Laitilahan on Helin seutua.

Viikonlopun vietto Turussa ja Uudessakaupungissa oli pikainen mutta vaikuttava irtiotto kotipölyistä (kirjaimellisesti, sillä helteellä ei huvita siivota). Turussa oli keskiaikaiset markkinat, ja katukuva oli joenrannassa sekä tuomiokirkon tienoilla sen mukainen. Oli keskiaikaisia vaateparsia jäljitteleviin luomuksiin pukeutuneita ja jos jonkinlaisia markkinakojuja.

Testasimme markkinaherkkujen asemesta Mamin tarjonnan ja totesimme sen herkulliseksi. Mami lienee Turun ravintoloiden kärkeä. Nautimme myös Dennisin pitsoista, kuten Turussa käydessä tapanamme on. Uudessakaupungissa kävin ensi kertaa noin 25 vuoteen. Hurmaava kesäkaupunki! Meri luo sille omaa viehätystään. Veneilykausi on nyt kiihkeimmillään, joten toinen toistaan kauniimpia veneitä oli silmänilona.

Nyt kulhoon tuoreita mansikoita, lasiin pirskahtelevaa proseccoa. Ja runokirjat käteen. Runojen jälkeen on vuorossa Fred Vargasin dekkari Ikimetsän sydän. Mutta ennen kaikkia edellisiä Heli Laaksosen Lehm ja koiv:

Lehm ja koiv

Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.

Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.

Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret.

Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.

Mää en tahro soitta Kelan tätil.

Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.

Antakka mu olla lehm koivu al.

Viäkkä mu väsyne nahk

kamarim permanol, kakluni ette.

Heli Laaksonen (Pulu uis 2000)

Kirjat ja kirjailijat muuttuvassa maailmassa

2010-06-23T08:54:00.001+03:00

Raivostuin Hesarin eilisestä WSOY-jutusta. Antti Majanderin ja Saska Saarikosken kirjoittama juttu vahvistaa pahimpia pelkojani: kirjailijan tehtävä ei olekaan työskennellä ensisijaisesti kirjoittajana vaan hänen pitää toimia myös markkinoijana ja esiintyjänä. Entäs jos todella taitava kirjailija onkin introvertti, jonka on vaikea esiintyä edukseen?

Ei auta, image is (almost) everything. Näin vaikuttaa WSOY:n asioista päättävä hollantilaisjohtaja Jacques Eijkens ajattelevan. Ei riitä, että kirjailija kirjoittaa, tuottaa tekstiä omassa rauhassaan ja omaa tahtiaan. Nykymaailmassa kirjailijan pitää luovuttaa persoonansa kustantajan käyttöön, sillä kustantaminen keskittyy yhä vankemmin kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan on oltava alati käytettävissä, saatavilla, läsnä.

Sekään ei riitä. Kirjailijan on oltava kiinnostava ihminen, sillä "[ihmiset] eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan". Kaikkiko haluavat? Taidan siis olla poikkeava.

Eijkens myöntää suoraan ja häpeilemättä, että jättää lukemisen muille ja keskittyy bisneksen tekoon. Hänen mielestään Suomi on jäljessä kustannusalan kaupallistamisessa. Voi miten noloa! Nyt, kirjailijat, nopeasti opettelemaan tuloksen tekoa, ellette jo osaa.

Erityisesti kismittää Eijkensin opettavainen viesti kirjailijoille: heidän pitää oppia ajattelemaan työtään ammattimaisemmin ja kaupallisemmin. Helvetti soikoon, moni kirjailija kirjoittaa ammatikseen ja useimmat moni ammattimaisesti.

Ehkä suuret kustantamot panevat kirjailijansa "kirjailijakouluun", jossa pakollisia "ammattiopintoja" ovat ainakin opintojaksot "Rakenna ja kiillota oma brändisi", "Kirjailija - oppiva ammattiosaaja","Opi markkinoimaan", "Stailaamalla valovoimaa", "Yritystalouden perusteet", "Irtokarismaa kaapista, jos oma ei riitä", "Esiintymisvalta" ja "Syö ruokkivasta kädestä nätisti".

Money talks, bullshit walks. Sanoma pärjäisi Eijkensin mukaan ilman kirjojen kustantamistakin. Ei ole syytä epäillä. Kirjojen kustantaminen ei taida olla isoille kustantamoille enää pääasia. Onneksi on niitä pienempiä, jotka yhä tahtovat tehdä kulttuurityötä. Hurraa niille!

Sofi O. ei kumartele eikä imartele

2010-06-16T14:47:00.000+03:00

Eilen pamahti uutispommi: WSOY antoi kenkää tähtikirjailija Sofi Oksaselle. Pitkään kytenyt jännitteinen tilanne laukesi tavalla, joka oli monelle yllätys. Oksanen on tahkonnut Puhdistuksellaan rahaa ja mainetta, eikä vain itselleen vaan myös kustantajalleen. Tässä kiistassa ei raha ratkaissut.

Kustantajia hänelle lienee tarjolla, mutta kenet hän kelpuuttaa? Kustannustoimittaja on näissä suhteissa kirjailijalle tärkeämpi kuin kustantaja sinänsä.

Sofi Oksanen on taitava kirjailija, jonka kirjoja odotan aina kiinnostuneena. Toistaiseksi ne ovat täyttäneet odotukseni, ja oletan niiden täyttävän ne vastakin. Oksasen, kuten muidenkin arvostamieni taiteilijoiden, tapauksessa "ulkokirjalliset" seikat ovat suhtautumisessani toissijaisia. En ole kiinnostunut esimerkiksi heidän yksityiselämästään tai harrastuksistaan.

Oksasta on syytetty ylimielisyydestä ja tosikkoudesta. Hänellä nyt sattuu olemaan hyvä itsetunto ja käsitys omasta osaamisestaan. Hän ilmaisee ajatuksensa ja näkemyksensä suoraan, puhuu suunsa puhtaaksi. Hän ei yritä miellyttää, mielistelystä puhumattakaan. Oksanen ei kumartele eikä imartele, mikä saattaa ärsyttää. Hän ei vaikuta olevan kiinnostunut muiden mielipiteistä. Mitä ilmeisimmin hän ei ole diplomaattinen.

Ehkä tunnen sympatiaa häntä kohtaan siksikin, että tunnistan hänessä liminaalin, rajattajan, monella eri tavalla ulkopuolisen. Oksasella on suomalais-virolaiset sukujuuret, hän ei olemuksellaan eikä esiintymisellään sulaudu massaan ja hänet on yhdistetty joihinkin alakulttuureihin tai vähemmistöihin (biseksuaalit). Nuo seikat ovat minusta kuitenkin epäkiinnostavia ja -olennaisia, kun arvioidaan hänen talenttiaan kirjailijana.

Rajattamisen teemasta on suomeksi kirjoittanut filosofi Juha Varto (Rajoilla 1. Työpapereita. Taideteollisen korkeakoulun julkaisuja. 2000.).

Lomalukemistoa keräämään 2

2010-06-07T15:59:00.000+03:00

Kokosin toisenkin kirjalistan, lähinnä pikaisista päähänpälkähdyksista koostuvan. Jokainen listan kirja on kuitenkin koskettanut ja herättänyt lukuintoni. Osan olen lukenut jo ammoin, osan hiljakkoin ja osa odottaa vielä vuoroaan. Lista on kursailemattoman ja häpeämättömän omanapainen, siis täysin subjektiivinen. Mutta sellaisia tällaiset listat aina ovat. Mitä sinun lukulistaasi sisältyy?

Totta ja tarua elämästä

Donald Spoto, Sininen enkeli (Marlene Dietrichin elämäkerta)
John Simon, Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä
Marybeth Hamilton, When I’m bad I’m better (Mae Westin elämäkerta)
David Ritz, Särkynyt sielu – Marvin Gayen elämä
Panu Rajala, Lasinkirkas, hullunrohkea (Aila Meriluodon elämäkerta)
Michele Primi, Queen – koko ura
Slash & Anthony Bozza: Slash. Suom. Kim Männistö
Hellevi Arjava, Merkillinen isoisä ja muita kertomuksia Swaneista ja Wegeliuksista

Opettajille, kasvattajille ja oppimisesta kiinnostuneille

Juha Varto, Mitä Simone Weil on minulle opettanut
Julia Cameron, Tie luovuuteen
Simo Skinnari, Pedagoginen rakkaus
Paolo Freire, Sorrettujen pedagogiikka. Suom. Joel Kuortti
Hanna Vilkka, Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen
Eero Ojanen, Sivistyksen filosofia

Kirjavia tulokulmia todellisuuteen

Robert Louis Stevenson, Itsemurhaklubi
Vladimir Majakovski, Minun löytämäni Amerikka
Juha Varto, Elämän kuvia: Elokuva, elämismaailma ja moraali
Jules Barbey d'Aurevilly, Dandyismistä ja George Brummelista. Suom. Antti Nylén
Günter Höhne, DDR-design – Itäsaksalaisen suunnittelun helmiä
Outi Nyytäjä, Menestys ja moraali
Kyllikki Villa, Pakomatkalla – toinen lokikirja
Robert Crumb, Genesis (1. Mooseksen kirja sarjakuvana)
Peter von Bagh, Lajien synty
Peter von Bagh, Sininen laulu
Claire Aho, Helsinki 1968 (valokuvia ja Kjell Westön teksti)

Kulinaristiklubilaisille

Outi Pakkanen, Porosta parmesaaniin
Tessa Kiros, Venetsia – ruokaa ja unelmia
Jukka Sinivirta, Samppanja
Juba Tuomola, Syömään! – Viivin ja Wagnerin keittokirja

Kaunokirjallisuuden ystäville uutta ja vanhempaa

Anne Tyler, Nooan kompassi
John Keats, Yön kirkas tähti – rakkauskirjeitä. Suom. Kaisa Sivenius
Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta
Sirpa Kähkönen, Lakanasiivet
Arturo Perez-Reverte, Taistelumaalari
Alice Munro, Kerjäläistyttö
Emily Brontë, Humiseva harju
Richard Yates, Revolutionary Road
Arne Nevanlinna, Marie
Virpi Hämeen-Anttila, Toisen taivaan alla
Hannu Salama, Juhannustanssit

Terveisiä tietoyhteiskunnasta - uusin eväin työelämään

2010-06-04T10:31:00.000+03:00

Anja Alasilta on perustanut projektin, jonka nimeksi antoi Terveisiä tietoyhteiskunnasta - Kouluttajat ja konsultit vierailevat opinahjoissa. Projektin tavoitteena on jalkauttaa verkkoviestinnän, sosiaalisen median ja ict-alan kouluttajia ja konsultteja taksvärkkiin.

Mukaan lupautuneet ja lupautuvat tekevät ilmaisen päivän jossakin koulussa (toisen asteen opinahjot ja korkeakoulut mukaan lukien). Moni kutsutuista on jo tarttunut täkyyn - toivottavasti koulutkin tarttuvat.

Miksikö? Eikö opettajien panos riitä? Ei välttämättä. On tervetullutta saada tuoretta tietoa ja ajantasaisia näkemyksiä aiheista, jotka ovat ajassamme olennaisia. Tulevaan ei voi ponnistaa vanhentunein eväin.

Minusta Anja Alasillan idea on mainio ja toivon sille menestystä. Opettajien ei pidä ottaa nokkiinsa siitä, että opinahjot avaavat ikkunoitaan ja oviaan maailmalle. Verkostoituminen on opettajille ja kouluille tärkeää, ja sitä toki ahkerasti harjoitammekin.

Hiukan hämmentää se, ettei Anjan tuntemista opettajista kovinkaan moni ole aktiivinen netin ja sosiaalisen median käyttäjä. Pitää paikkansa, että opettajan on itse etsittävä tuoretta tietoa ja keskustelukumppaneita voidakseen ottaa verkkoviestinnän tosissaan opetuksensa osaksi. Mutta oudoksuttaa, että monet äidinkielen ja viestinnän opettajatkin olisivat asiasta "pihalla". Moni opettaja kaipaa kipeästi täydennyskoulutukseen, osa tyytyy uutteraan itseopiskeluun sekä kantapään kautta oppimisen menetelmään.

Opetustyö on nykyään kiireistä, paineista ja vaativaa. Siinä on koetuksella aktiivisinkin itsensä kehittäjä. Siksikin on hienoa, että alan asiantuntijat ja ammattilaiset ojentavat auttavan kätensä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että olemme työelämätoimijoita kaikki, niin koulumaailman ulkopuoliset kuin me kouluissa toimijatkin. Koulu ei saa olla irrallinen saareke, jossa leikitään elämää ja työelämää. Siellä pitää oikeasti elää ja tehdä töitä.

Lomalukemistoa keräämään

2010-06-03T09:36:00.000+03:00

Loma vielä odottaa, mutta nyt on aikaa kokoilla lomalukemistoa. Tässä lomailijan kirjavinkkini satunnaisessa järjestyksessä:

Kari Hotakainen, Ihmisen osa (nyt Suomalaisessa 15 euron hintaan)
Kjell Westö, Älä käy yöhön yksin (muutkin Westöt kannattaa lukea)
Outi Pakkasen dekkarit (kepeää, helposti sulavaa, viihdyttävää, taitavaa ja bonuksena ruokajuttuja sankaritar Anna Laineelta)
Khaled Hosseini, Tuhat loistavaa aurinkoa (samalta myös Leijapoika, joka tosin on kovin surullinen tarina)
Philip Roth, Tuohtumus (jos 50-luvun angstinen juutalaispoika USA:ssa kiinnostaa - on mielestäni kipakka kasvutarina, vaikka myös traaginen; tähän on pakko taas kerran lisätä, että Roth on suosikkejani ja luen häneltä kaiken, tuolta 50-luvun juutalaisnuorukaisten kuvaajalta; jos jonkin Rothin tässä mainitsisi erikseen, se on Ihmisen tahra - uskomaton tarina, joka vie mennessään)
Pia Ingström, Äitiä ikävä (ensisijaisesti niille, joilla ei enää ole äitiä; toki muutkin voivat lukea)
Mark Twain, Vanhaa Välimerta ristiin rastiin (röyhkeää tekstiä röyhkeältä kirjailijalta)
Joel Haahtela, Katoamispiste (ja saman tien kaikki muutkin Haahtelat - kuulas, kaunis, karkaava kieli)
Raija Siekkinen, Novellit (saatavana pokkarina, sisältää kaikki S:n novellit)
Ian McEwan, Ikuinen rakkaus (ja saman tien muutkin McEwanit)
Donna Leonit (koska niissä on Venetsia, Veneto, kielen mennessään vievät ruokakuvaukset ja ihana Guido Brunetti)

Tunnustan, että useimmat noista olen jo lukenut, mutta jokunen ansaitsee uusintakierroksensa. Seuraavaan listaan kirjaan tulevat kirjaherkkuni. Ja ovathan nuo yllä mainitut jo läpäisseet laaduntarkastuksen ;)

Suomensuojelua nimiasioissa

2010-06-03T08:08:00.000+03:00

Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen otti selvän kannan Tampereen yliopistollisen keskussairaalan osastonnimeen Stroke Unit. Jääskeläinen toteaa päätöksessään, että nimi ei ole "asiakaslähtöinen ja ymmärrettävä" ja että se on perustuslain vastainen.

Pirkanmaan sairaanhoitopiiri on nyt päättänyt vaihtaa englanninkielisen osastonnimen suomenkieliseksi. Stroke Unit -osastolla hoidetaan aivoverenkiertohäiriöistä kärsiviä.

Ongelmia tosiaan voi syntyä jos englanninkielistä nimeä käytetään ainoana viestinnässä, joka on suunnattu suurelle yleisölle. Alan ammattilaisille Stroke Unit taas on kätevä ilmaus. Tässä taas todentuu tilannetajun merkitys: yhdellä ilmauksella harvoin pärjää, koska viestintäkumppanit tiedon tasoineen ovat erilaisia ja viestinnän tavoitteetkin vaihtelevat. Asiantuntijaviestinnässä voi käyttää vieraskielistä sanastoa, jos osalliset sen ymmärtävät.

Hyvä, jämäkkä päätös Jääskeläiseltä. Hänen mukaansa sillä on yleisempää, periaatteellista merkitystä. Sen soisi vaikuttavan laajemminkin. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kannanotoilla ei juuri ole ollut kantavuutta, ne on sivuutettu muutosvastarinnan osoituksina. Vaikeneminen on tehokas nitistäjä ja keskustelun tyrehdyttäjä.

Maamme on jo täynnä kaikenkarvaisia, kummallisia ja teennäisiä muotinimiä. Sellaisia ovat mm. Destia, Itella, Omnia ja TraFi. Helsingin päärautatieasemakin on nyt lukemma Helsinki C. Miten niistä pääsisi eroon?

Totta on, että suomalaisten kielitaito - etenkin englannin kielen taito - on jo eri tasolla kuin takavuosina. Mutta silti suomen kieltä vaalivan silmään sattuu ja korvaa korventaa, kun joka tuutista mainoksia myöten pursuaa englantia. It won't let you down. Vai saatko vieraskielisen viestintäannoksen, koska olet sen ansainnut?

Suositteluista somessa & oppimiskeskusteluista Twitterissä

2010-05-31T15:54:00.000+03:00

Hiukan hätäinen postaus aikataulujen puristuksessa - aiheina suositteluetiketti sosiaalisessa mediassa ja oppimiskeskustelut Twitterissä.

Santtu Toivonen kirjoittaa Tietoviikossa sosiaalisessa mediassa harrastetun suosittelun mainioista ja arveluttavista puolista. Some tarjoaa touhuun näppärät työkalut, mutta maltti on valttia. Suosittelu voidaan mieltää tuputukseksi, suosittelija suosittelemansa yhteisön sanansaattajaksi. Mutta tutussa piirissä sillä on vetovoimaa ja tehoa.

Olen toisinaan Twitterissä tviitannut eteenpäin viestejä ja linkkejä, joita olen pitänyt jakamisen ja kommentoinninkin arvoisina. Olen siis toiminut kuten moni muukin. Itse en niitä saadessani yleensä ärsyynny vaan joko tutustun kiinnostuneena tai jätän sivuun ilman sen suurempaa huomiota - riippuu miten asia tai esitystapa puhuttelee tai mistä se on peräisin.

Heli Nurmi on pedagogi, joka pitää Verkko-opettajan palapeli -blogia. Viikonlopun postauksessaan hän kertoo opiskelevansa Twitterin käyttöä. Nurmi pohtii learnchatiä eli somessa käytävää oppimiskeskustelua. Hän on löytänyt Riitta Suomiselta nasevan kuvauksen; Suominen on "kielipoliisina" osallistunut oppimiskeskusteluun, jota Twitterissä käydään torstaisin.

Nurmen ja Suomisen pohdinnoista voi itse kukin verkossa opettava saada virikkeitä tulevaa lukuvuotta varten. Sitä odotellessa kannattaa kuitenkin nauttia kesästä, joka on aivan pian ilonamme (esimakua on jo saatu hienosti).

Pekonen ja Karonen, ihanat miehet lehdessä

2010-05-30T15:39:00.000+03:00

Osmo Pekonen ja Vesa Karonen ovat ihania miehiä HS:ssa. Pekonen riemastutti tänään sunnuntaisivuilla Minä rakastan -palstalla tekstillään "Vaskinen muusani vaikenee edessäni". Karonen viihdytti eilen kuten niin usein muulloinkin tv-sivuilla Kanavalla-lohkaisullaan "Viimeinen haastattelu".

Pekonen, muusa ja Manninen

Pekonen paljasti jutussaan, että runot edustavat hänelle totuutta ja elämä harhaa. Runotar ei lukemma suostu puhumaan hänelle, vaikka hän hallitsee runomitat. Hänen tekstinsä on terävä ja hauska, todellinen sunnuntaipäivän ilo. Pekosen mukaan "Suomi on runollinen kansakunta, joka on luotu 'auroin, miekoin, miettehin', ja hän jatkaa: "Runous ja muukin taide syntyy, kun sisältö ja muoto oikealla tavalla kohtaavat. - - tarvitaan muusain suosio ja suostumus."

"Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain", runoili Otto Manninen, joka on Pekosen ja minun yhteinen ihailun kohde. Manninen hallitsi runomitat, vaikkei runoilijoidemme kepeimmästä joukosta ollutkaan P. Mustapään tapaan (joka myös hallitsi runousopin ja säkeiden säädöt).

Mannisen Modus vivendi on alati rakas, ja siinä olisi sanomaa kaiken maailman tosi-tv-fanittajillekin. Sen viimeisessä osassa Manninen tiivistää:

"Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö,
näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö."

Kyseinen runo on kuin arvoitus ja kieleltään supisuomea.

Karosen kuuntelukierroksilta

Vesa Karonen kuuntelee radiota ja poimii iloksemme kielen ihmeitä. Lauantaina hän hersytteli Matti Vanhasen puheeseen ilmestyneestä murrepiirteestä, geminaatiosta eli konsonantin kahdentumisesta. Vanhanen puhui pääministerin haastattelutunnilla ja sanoi, ettei puutu työriitoihin vaan "niitten samojen ihmisten pittää sopia". Yhteistyötäkin pitäisi kuulemma käytännön asioissa pystyä "tiivistämmään".

Karonen herkistelee toteamalla, että geminaatio katoaa, jos on vakavasta asiasta puhe. "Erityisesti pahimmin velkaantuneiden maiden pitää [ei: pittää] nyt kiristää..."

Karonen haluaisi seurata, miten Vanhasen geminaatio kehittyy. Hauska ajatus. Jutun lopussa hän ehdottaa, että seuraava pääministeri voisi hoitaa mediasuhteensa pelkillä Seitsemän veljeksen sitaateilla - kun ensin lukisi kirjan.

Aika velikultia ovat, Pekonen ja Karonen.

Läheltä liippaa, osuu ja uppoaa

Osasi se Kirstinän Väinökin. Puhetta-kokoelmansa proosarunossa Kirje hän puhuttelee ja ironisoi. Siten hän osoittaa lukijalleen, että kielen kykyä johtaa ihmiset toivottuihin tekoihin ja tapahtumiin on vahvasti liioiteltu.

"Täällä asuu eräs suomen kielen lehtori. Hän on lähettänyt
minulle kirjeessä runon. Se on rivo, eikö sinustakin?
Se on tällainen: Ota pois kengät, sukat,
alushame, paita, rintaliivit, housut,
jos sinulla on,
oi muusa.
Pue yllesi kuin tyhjää vain
suomen kieli."

Kirstinä viisti runollaan tosi läheltä...

Tuoretta tietoa sosiaalisen median käytöstä

2010-05-25T08:22:00.000+03:00

Ennen kuin siirryn päivän työsarkaa kyntämään linkitän iloksenne Harto Pönkän havainnollisen katsauksen sosiaalisen median käyttöön.

Silde Share on kätevä ja nopea. Se on osa sosiaalista mediaa - yhdessä tekemistä, jakamista ja oppimista.

Dialogia oppimiseen ja johtamiseen

2010-05-25T08:06:00.000+03:00

Liikkeenjohtamiseen uusia tuulia tuova toimitusjohtaja Esko Kilpi kävi puhumassa Ammattikorkeakoulupäivillä. Jokaisen opettajan ja opiskelijan on päivittäin käytettävä sosiaalista mediaa, Kilpi sanoo. Verkkoyhteisöihin tulee kuulua, muuten on poissa oppimisesta. Marja Puustinen kirjoitti Ammattikorkeakoulupäivistä Opettaja-lehteen (20/2010) jutun, joka esittelee mm. Kilven näkemyksiä.

Kilven mukaan fyysinen ja virtuaalinen (digitaalinen) oppimisympäristö ovat rikastavassa suhteessa oppimiseen. Nykypäivän tieto on verkottunutta. Jos ei ole mukana sosiaalisessa mediassa, menettää dialogin ja rikastavuuden mahdollisuuden.

Kuka tietää eniten?

"Miksi elämme yhä harhassa, että se osaa eniten, joka tietää eniten?" Kilven kysymys on aiheellinen. Nykyään on tärkeää omaksua nopeasti olennainen, jotta pärjäisi. Tähän tekee mieleni kuitenkin lisätä: todellinen asiantuntijuus kyllä vaatii tiedon ja taidon syventymistä ajan saatossa. On hyvä tavoittaa ripeästi riittävä taso, mutta joskus pitää jaksaa jatkaa siitä syventyen vielä pidemmälle.

Kilpi pitää välttämättömänä sitä, että kouluissa tehdään yhteistyötä yritysten kanssa ja annetaan yksilöille vastuuta omasta osaamisestaan. Työssä kuten oppimisessakin tarvitaan dialogia, vuorovaikutusta.

On turhaa opettaa taitoja, joita tarvittiin eilen - tai joita tarvitaan tänään. Koulujen pitää valmentaa huomisen tehtäviin. Niiden pitää valmentaa yhteistyöhön ja rohkaista verkostoitumiseen.

Kilpi on kiinnostava tuttavuus ja tervetullut ajatusten ravistelija. Hänellä on kuulemisen ja lukemisen arvoista sanottavaa niin liikkeenjohtamisesta kuin oppimisestakin. Kilpi on oman yrityksensa Esko Kilpi Oy:n vetäjä.

Opettajat sosiaaliseen mediaan

Askelia ja varovaisia harppauksia Kilven toivomaan suuntaan on jossakin jo otettukin. Osallistuin viime torstaina HAMKin sosiaalisen median koulutukseen. Se rohkaisi osallistujia ottamaan sosiaalisen median mahdollisuuksia käyttöön harkitusti mutta rohkeasti. Työkaluja ja foorumeita ainakin on kosolti valittavissa. Oheinen Slide Share -diasarja on Lotta Lingon, joka oli yksi päivän kouluttajista. Kannustan opettajia osallistumaan tällaisiin sosiaalisen median workshop-koulutuksiin.

Taitoa, näkemystä ja intensiteettiä

2010-05-24T09:54:00.000+03:00

Yhdysvaltalaisen blues-rock-kitaristin Joe Bonamassan lauantainen klubikeikka Tavastialla ylitti kaikki odotukseni (jotka olivat suuret). Hän tarjosi bändeineen lähes kaksi tuntia täyttä tavaraa. Harvoin pääsee kuulemaan niin intensiivistä asialleen antautunutta soittoa. Huikeaa taitoa ja näkemystä!

Guitar Player- tai Guitarist-lehdessä - en muista kummassa - oli viime vuonna Bonamassan haastattelu, jossa toimittaja totesi Bonamassan olevan "modern-time working-class hero". Tulee mieleen luovuustutkija Csikszentmihalyin tutkimukset, joiden mukaan huipputason luova tieteen tai taiteen tekijä tekee hellittämättömästi työtä, jotta saavuttaisi merkittävän tiedon ja taidon. Asiantuntijuutta edeltää jopa kymmenen vuoden määrätietoinen työskentely taitojen kartuttamiseksi. Siitä sitten suodattuu sellaista tietoa, jolla on merkitystä.

Bonamassan määrätietoisuus juontaa 80-luvulta. Hän täytti toukokuussa 33. Hänen tekemisessään kuuluu, näkyy ja todentuu taito, ei ilmentäminen, temppuilu tai konstailu.

Konsertin avausbiisinä oli Ballad of John Henry - tanakkaa bluesia.

Hyvä palvelu sulostuttaa elämää

2010-05-20T18:47:00.000+03:00

Suhteeni Savukeidas-kustantamoon jatkuu suotuisasti. Napisin äskettäin blogissani lukuiloni tärvelleestä maanantaikappaleesta - nimittän Mark Twainin matkakertomuksesta Vanhaa Välimerta ristiin rastiin. Kirja on mainio mutta kirjakaupan hyllystä nappaamani yksilö vajavainen. Siitä kun puuttuu sivuja ja aukeamia.

Reklamoin ja sain nopeasti vastauksen, joka oli fiksu, asiallinen ja ammattitaitoisesti laadittu. Odotan jo innokkaasti täydellistä korvaajaa tuolle onnettomalle rujolle yksilölle, jonka erehdyin valitsemaan.

Kielentarkastajaa tarvitsisi yksi jos toinenkin kustantaja. Niin paljon painovirhepaholaisia teksteissä vilistää. Tämä huomautus koskee todella monia kustantajia, myös Savukeidas-suosikkiani. Mutta en nyt ala enempää marista asiasta tällä kertaa ;)

Sihteerikokelaat koulun penkillä

2010-05-19T09:58:00.000+03:00

Kaksikymmentä sihteerin ammattitutkinnon suorittajaa ahtautui eilen pikkuruiseen luokkatilaan jäsentämään kanssani tietoa kirjoittamisesta sekä tekstin- ja kielenhuollosta. Heitä odottaa tutkintotehtävien suma. Tutkintotehtävin he osoittavat arviojille, että sihteerikokelaat ovat ammatillisesti päteviä ja elinikäisen oppimisen sisäistäneitä ihmisiä.

Alkuperäisestä suunnitelmasta jäi uupumaan kolme tuntia, joille oli muuta käyttöä. Yksi meni siihen, että ratkottiin tutkinnon suorittamisen käytännön kysymyksiä. Se oli tarpeellinen osio. Kaksi tuntia oli osallistujien organisaation sisäisiä juttuja. Näiden kahden teeman välissä otimme selvää, mitä kirjoittaminen järjestelmällisenä työtapana on. Tutkailimme myös tiedotetta ja raporttia tekstilajeina sekä keskustelimme vilkkaasti sähköpostiviestinnästä ja intrasta.

Kielenhuoltoa hipaistiin hyvin kevyesti. Pilkkusääntöjen hartaan tankkauksen sijaan porukka avasi pienryhmissä tutkintotehtävänannon nimeltä Oman ammattitaidon kehittämissuunnitelma. Tuo kolmen vartin keskittynyt tuumailu oli takuulla hyödyllisempää kuin saman ajan vietto kielenhuollon normeja kertaillen. Kielenhuollon opiskeluun he saivat aineistoa ja tehtäviä.

Kieltämättä hiukan yllätyin, kun joku mainitsi, että joutuu yhä opettamaan työyhteisönsä jäsenille, miten meiliin saa liitteen. Intrakaan ei ollut organisaatiossa kaikille tuttu. Some-intoiluun saattaa olla vielä vähän matkaa, jos Web 1.0:kin on vielä hakusessa.

Päivä oli intensiivinen, hiostava ja hauska :)

Oi ihana toukokuu

2010-05-18T17:14:00.000+03:00

Toukokuu on opettajille riemun ja raivon kuukausi. Lukuvuoden urakointi alkaa olla lopuillaan (tai no ei ihan, hähää), samoin (veto)voimat. Sitä miltei sammuu kalkkiviivoille...Kysy opettajalta myöhemmin, millainen hänen toukokuunsa oli. Melkeinpä lyön vetoa siitä, ettei poloinen muista kuukaudesta juuri mitään.

On mukavaa seurata, kun arvioitavien ja kommentoitavien tekstien pino vähitellen pienenee. Tuo "vähitellen" toisaalta vimmastuttaa. Tuo ja tuokin vielä, eivätkö ne koskaan lopu. Ja samaan aikaan: tuotoksiin on kiehtovaa tutustua, vaikka silmiä jo kirvelisikin ja univelka huutaisi maksueräänsä. Esseitä, raportteja, oppimistehtäviä tulee uniinkin. Opinnäytetyöt kummittelevat päivin ja öin.

Luulisi noista jo saavan tarpeekseen, mutta mieli vaatii muutakin tekstiravintoa. Tähän hätään on löytynyt Mark Twainin hävytön kirja 1800-luvun Välimeren matkailusta (Vanhaa Välimerta ristiin rastiin, Savukeidas). Kirja on rattoisa ja yksioikoinen ja varsin viihdyttävä. Tässä ote Twainin matkakertomuksesta:

"Haluaisin jäädä tänne [Genovaan]. Mieluummin en lähtisi enää eteenpäin.

Jossain Euroopan kolkassa voi olla kauniimpiakin naisia, mutta epäilen sitä vahvasti. Genovan asukasluku on 120 000 ja heistä uskoakseni kaksi kolmasosaa on naisia, ja näistä ainakin kaksi kolmannesta on kauniita.
He ovat yhtä muodikkaita, tyylitietoisia ja suloisia kuin ihminen voi olla ilman, että hänet ylennetään enkeliksi.

Enkelit eivät kuitenkaan ole uskoakseni kovin muodikkaita."

Lukunautintoni tärvelee kuitenkin se tosiseikka, että kirjasta puuttuu kokonaisia aukeamia. Olen bongannut tähän mennessä jo puolen tusinaa tyhjää aukeamaa, mikä saa minut vimmoihini ja raivon partaalle. Tämä ei jää tähän. Kun ehdin, otan yhteyden kustantajaan (jonka kirjoja olen mieluusti suosinut ja suosin, jos raivoni laantuu ja asiaintila saa suotuisan päätöksen).

Toinen iltalukemisilo on ollut Pia Ingströmin omaelämäkerta-sivistysromaani-essee-tekstilajiblendi nimeltä Äitiä ikävä. Upea muistelukirja, älykästä ja vetoavaa proosaa.

Sosiaalinen media yrittäjän ja opiskelijan hyötykäyttöön

2010-05-12T11:52:00.000+03:00

Tutkailin viime torstai-iltana riihimäkeläisten yrittäjien kanssa sosiaalisen median mahdollisuuksia yrityksen viestinnässä. Keskustelimme siitä, miten niukkaa markkinointibudjettia voisi käyttää tarkoituksenmukaisesti. Maksettua mediaa voisi rohkeasti mutta harkitusti korvata omalla ja vähitellen myös ansaitulla medialla.

Käytössämme oli vain tuokio, eikä tekniikkakaan täysin toiminut, mutta sosiaalisesta mediasta hahmoteltiin pääpiirteittäistä kuvaa. Yrittäjät tekivät myös SWOT-analyysiä. Somessa nähtiin varteenotettavia vahvuuksia ja mahdollisuuksia, etenkin kustannustehokkuus, ajasta ja paikasta riippumattomuus sekä verkostoituminen puskaradioineen. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa eli huonosti suunniteltuna ja toteutettuna some-viestintä voi koitua haitaksi.

Hyvät esimerkit innostavat

Tarkoitus oli kokeillen tutustua joihinkin some-sovelluksiin, kuten Facebookiin, Twitteriin ja blogeihin. Jotain saatiin esiin, mutta nettiyhteys pätki ajoittain. Olin tallentanut still-kuvia esimerkkitapauksista, ja niiden kautta kurkistimme yritysten ja yrittäjien sosiaalisen median käyttöön.

Monissa some-koulutuksissa otetaan esimerkeiksi suuret ja kauniit, kuten Finnair, Silja Line ja Suomen Poliisi. Edustavia esimerkkejä ovat jokainen. Mutta kantahämäläinen pienyrittäjä ei niistä erityisesti hyödy. Siispä esille kannattaa ottaa pienyrityksiä ja paikallisia yrittäjiä. Esimerkkitapauksina olivat hämeenlinnalainen Ambientia nettisivuineen, blogeineen ja Twitter-tileineen, Ideakosken Reetta Koski ja hänen yrityksensä sekä Ideapakka-tuotteensa nettisivujen, blogin, Facebook-sivun ja Twitter-tilin voimin. Seuraa saatiin Kielipoliisin ja Scription sosiaalisen median käyttötavoista. Hyvä esimerkki non-profit-puolelta on oma työyhteisöni Hämeen ammattikorkeakoulu eli HAMK. Näissä kaikissa korostuu kokonaisviestinnällinen näkemys, joka on saanut oivaltavat toteutukset.

Blogi personoi yrityksen ja antaa sille kasvot sekä äänen

Yritysblogeja yrittäjät pitivät hyvänä keinona hankkia tunnetttuutta ja tuoda yritystä lähemmäs asiakasta, olevaa tai tulevaa (ehkä entistäkin). Blogi antaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen läsnäoloon ja personoi yritystä. Kommentointimahdollisuus luo tilaa dialogille, jos sellainen on syntyäkseen. Blogin kautta voi tutustua yritykseen ja yrittäjään lähemmin.

Blogiesimerkkeinä olivat Reetta Kosken Ideapakka, Outi Lammin Tuolin ja näppäimistön välistä, Katleena Kortesuon Ei oo totta, Anja Alasillan Vaikuttavaa ja Ambientian yritysblogi. Niistä jokainen täyttää innostavalla tavalla sosiaalisen median tehtäviä:

Ne ovat yhteydenpitoa, vuorovaikutusta ja mahdollistavat dialogin.
Ne ovat tuotekehittelynkin foorumeita.
Ne toimivat markkinoinnin ja myynninedistämisen foorumeina.
Ne ovat oppimisen paikkoja ja tilanteita.

Sosiaalista mediaa tuleville yrittäjille ja liiketalouden toimijoille

Olen kuluneen lukuvuoden aikana teettänyt viestinnän opintojaksojen oppimistehtävinä myös sellaisia, joissa aiheena on sosiaalinen media. Opiskelijat ovat olleet ammattikorkeakoulun liiketalouden nuoriso- ja aikuisopiskelijoita. Näkökulmat ovat vaihdelleet työyhteisöviestinnästä somen käyttöön opetuksessa ja oppimisessa ja osallistavaan markkinointiviestintään. Tavoitteena on ollut tehdä some sovelluksineen tutuksi ja ymmärtää sen mahdollisuuksia liiketoiminnassa ja yritys- sekä yhteisöviestinnässä.

Tehtävissä on havainnoitu ja analysoitu yritys- ja asiantuntijablogeja. Opiskelijat ovat myös pitäneet blogeja ja kommentoineet valitsemiaan blogeja. He ovat raportoineet työskentelystään ja oppimastaan. Eräällä kurssilla on kokeiltu Twitteriä. Opiskelijat ovat tehneet myös kenttätöitä, joissa ovat haastatelleet organisaatioiden toimijoita ja laatineet kehittämistehtäviä ratkaisuideoineen - niistä monen aihe on liittynyt sosiaaliseen mediaan yrityksen tai non-profit-yhteisön toiminnassa. Kaikissa oppimistehtävissä on pitänyt suhteuttaa tekemistä ja toiminnallista tietoa lähdetietoon eli tietoperustaan. Opiskelijat ovat pitäneet oppimistehtäviä pääosin hyödyllisinä ja kertoneet oppineensa yllättävän paljon.

Eräs aikuisopiskelijoiden ryhmä rakensi asiantuntijatyöpajan, jonka aiheena oli sosiaalinen media sisäisessä viestinnässä. He selvittivät sitä, miten yritykset ja muut yhteisöt voivat ripeästi ja vähin kustannuksin ottaa sosiaalisen median sisäisen viestinnän käyttöön (esimerkiksi wiki intran tilalle, Skype puheluihin, jopa Facebook foorumiksi, kun pelisäännöistä sovitaan).

Asiantuntijatyöpajan toinen näkökulma rakentui siitä, että opiskeluyhteisöissä voitaisiin nykyistä enemmän hyödyntää kojelauta-tyyppistä verkkotyöpöytää tai verkkoalustaa ryhmätöiden, projektien ja tiimien oppimistehtävien teossa (esim. Google Docs, Google Wave). Kouluilla on käytössään maksullisia videokonferenssisovelluksia kuten WebEx, jotka toimivat lisenssiperiaatteella. Ilmaissovelluksilla on etunsa mutta myös riskinsä, joita voi hallita, kunhan ne tietää, opiskelijat totesivat.

Opettaja itse on oppinut huikeasti - kiitos aktiivisten opiskelijoiden ja innoittavan aiheen.

Äidille 9.5.

2010-05-09T13:37:00.000+03:00

Äideille on kirjoitettu ylistäviä, rakastavia ja kaipuun kyllästämiä runoja. Ruusut, kortit ja kakut kuuluvat äitienpäivään, samoin lahjat. Viimeksi mainittuja eivät puolisot kuulemma oikein osaa hankkia. Kattila tai rikkaimuri eivät todellakaan kuulu toivelahjoihin, sen sijaan hemmotteluhoidot, korut ja tuoksut ilahduttavat monia.

Vietin äitini kanssa hänen viimeistä äitienpäiväänsä kolme vuotta sitten. Päivään kuului totutusti äitienpäivälounas, kukkia, kortti, kakku ja kuohuviini. Monesti annoin lahjaksi kirjan, mutta kun näkö heikentyi, lahjapakettiin päätyi yleensä jokin vaate, jota äiti oli toivonut.

Kolmena äitienpäivänä olen vienyt hänen haudalleen kukkia. Niin tänäänkin. Äidin menetys jättää jäljen loppuelämäksi. Ajattelen häntä joka päivä. En ole jämähtänyt suruun, mutta kaipausta en voi enkä halua kieltää. Elän elämääni mutta muistelen häntä päivittäin.

"Vielä on ihmisiä
jotka muistavat sinut.
Vielä on kirjeitäsi, käsialasi
   kiinteä virta
käpertyvällä paperilla,
sylisi muisto, hymysi voima,
         hiustesi tuoksu,
askeltesi musiikki.
Vielä on puheesi sointi, käsiesi valo,
pysähtyneen yösi kaiku.
Vielä on huoneissani, ovenpielissä,
     ikkunanpuitteissa
poistumisesi kaunis jälki."

(Tittamari Marttinen, Savun negatiivi, 1991)

"Kaikki äidit matkustavat ykkösluokassa
      toukokuun toisena sunnuntaina:
ruusuihin käärityt sanomalehdet,
itse letitetyt annihelenat,
rypytetyt karjalanpiiraat,
juhlamokan tuoksi.

Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina:
pesevät ykkösluokan vaunun ikkunat,
puunaavat lattiat,
kattavat pitopöytää kiskoille.

Toukokuun kolmantena sunnuntaina:
ajavat veturia,
murehtivat jokaisen matkustajan,
nostavat matkalaukut vaunusta,
pyyhkivät pölyt poikiensa puvuista,
tyttäriensä takit sukivat hiuksista.

Oi äitejä marimekoissaan:
kiittäkää kiittäkää kiittäkää.

(Pertti Alaja, Hyvää yötä, Kleopatra, 2007)

Palveluviestintään pientä säätöä

2010-05-09T13:22:00.000+03:00

Parinkymmenen hengen joukkomme vietti rattoisaa perjantai-iltaa helsinkiläisessä Fransmanni-ravintolassa. Illan emännät olivat järjestäneet hienon tilaisuuden, jossa nautittiin parsaherkkuja, maisteltiin viinejä, juteltiin mukavia ja tutustuttiin Johanna Oraksen romanttisiin asetelmamaalauksiin. Mukavaa muisteltavaa myöhemminkin.

Alku ei ollut ihan lupaava. Kolmen naisen seurueemme pelmahti paikalle varttitunnin ennen tilaisuuden alkua. Ilmoitimme hovimestarille illan emäntien nimet, yhdistyksen nimen ja kellonlyömän, jolloin oli tarkoitus aloittaa. Mainitsimme myös, että tilaisuus on kabinetissa. Ei löytynyt tietoja varauskirjasta, ja neuvottoman oloinen palveluhenkilö sanoi puolihuolimattomasti, että voisimme odottaa baarin puolella.

Sateesta märkinä ja palelevina siirryimme baariin vettä litisivine sateenvarjoinemme odottelemaan, milloin saamme siirtyä kabinettiin. Mielemme teki samppanjaa, joten tilasimme lasilliset. Operaatio osoittautui yllättävän hankalaksi ja kului noin kymmenen minuuttia, ennen kuin saimme kuplivan juomamme. Ei selityksen sanaa, ei pahoittelua, ei ylipäänsä minkäänlaista kommunikointia kanssamme.

Mitä jäi palvelutilanteesta mieleen? Ainakin nämä:

Meidät olisi voitu ohjata kabinettiin odottelemaan ja kysyä, haluammeko alkuun tilata juoman.
Baarin tarjoilijalla olisi saanut olla rippunen enemmän palvelualttiutta ja ripeyttä. Yksinkertaisen tilauksen hoitaminen vei nyt tolkuttomasti aikaa. Hymy, pahoittelu ja ystävälliset sanat olisivat paikanneet tilanteen muita puutteita.
Hovimestari tai tarjoilija olisi voinut tulla ilmoittamaan, kun kabinettiin pääsi. Siinäpä olisikin ollut tosihyvää palvelua, joka olisi jäänyt myönteisesti mieleen.

Ehkäpä ketjuravintolalta ei voi noin paljon vaatia ja odottaa. On varmaan epäreilua verrata ketjuravintolaa fine dining -ravintolaan. Perusasioiden pitäisi kuitenkin toimia moitteettomasti myös ketjupaikoissa. Niitä ovat kohtelias ja positiivinen viestintä, palvelualttius ja tilannetaju. Ne on viritetty huippuunsa monissa gourmetravintoloissa. Parhaisiin muistoihin kuuluvat monet Italian ravintolat, Suomesta helsinkiläiset Savoy, Postres ja Carma, tamperelainen Hella ja huone, kuopiolainen Os ja oululainen Matala. Kivaa yritystä on ollut mm. Tampereen Fransmannissa. Siellä tarjoili opinhaluinen harjoittelija, jolla oli asenne kohdallaan.

Porukallamme oli kuitenkin hauska ilta, jota jatkoimme vielä tovin Glon baarissa. Lauantain työpäivä oli alustettu hyvin :)

Camp-hengessä kohti vappua

2010-04-30T14:06:00.000+03:00

Vappu on suomalaisille karnevaalin aikaa. Karnevaalissa asioita käännetään ylösalaisin ja niiden välisiä merkitysyhteyksiä kyseenalaistetaan riemukkaasti liioitellen. Vapautunut, suvaitsevainen ilottelu ei tosin ole oikein tyypillistä kultturissamme. Usein täällä iloitaan hampaat irvessä, uhitellen ja aggressioita vaivoin pidätellen.

Vappuun sopii camp-henkisyys. Camp on estetiikan laji, joka jaksaa alituiseen kiehtoa. Se on hankala laji, koska se ei millään tahdo taipua määriteltäväksi. Rajoilla elävät (eli rajattajat, kuten filosofi Juha Varto on ilmaissut), jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön ja tavalla tai toisella poikkeavat valtavirrasta, selviävät elämästään vain camp-asenteen avulla. He osaavat nauraa itselleen ja ennen kuin muut nauravat heille - ja tavalla, joka osuu enemmistöön, kuten Varto toteaa mainiossa esseessään Pari sanaa campistä.

Juha Varton essee sisältyy kokoelmaan Kauneuden taito (2001). Varto jatkaa tekstissään Susan Sontagin kehittelyjä, kommentoi ja laajentaa niitä. Sontag julkaisi vuonna 1964 klassikoksi tulleen artikkelinsa Notes on camp, jossa hän nosti campin taidehistorian käsitteeksi. Sontag tähdensi, että camp vaatii herkkyyttä tullakseen tunnistetuksi.

Varton mukaan campillä oli kauan parodia-luonne eli tapa esittää asioita sai vakavat asiat muuttumaan campiksi. Campille on tunnusomaista normaaliuden kliseiden liioittelu ja parodiointi. Camp ei saarnaa vaan lyö reilusti yli. Miten raikasta ja innostavaa!

Varto nostaa esseessään esiin campin kukoistusaikoina keskiajan ja 1920-luvun, jolloin hänen mukaansa ihmisillä oli herkkyyttä ajatella asioita yhtaikaa sekä–että-tavalla: suoraan ja vinosti, itsenään ja campinä. Camp tarvitsee kasvualustakseen Eläviä Kulttuureja, Varto kommentoi. Sellaisia ovat Varton mukaan olleet alakulttuurit sekä Yhdysvalloissa New Orleans.

Varton katsaus campiin eri taiteenlajien kautta on inspiroivaa luettavaa. Camp karkaa määrittelyjä, koska se muuntuu ja uudistuu kaiken aikaa. Se syntyy eri tavoin ja eri aikoina vaihtelevilla tavoilla. Se on lukemis- ja näkemistavan strategia - kun asioita estetisoi ja tyylittelee, voi minkä tahansa nähdä campin kulmasta.

"Ihmisellä on herkkyys oivaltaa kaikkiin inhimillisiin tekoihin, ponnistuksiin ja tuloksiin sisältyvä syvä naurettavuus vaikka hän samalla pystyy pitämään arvossa, pyhänä ja merkityksellisenä sen, mitä ihminen tekee." Näin Varto kirjoittaa ja osuu suoraan älyyn ja sydämeen. Tuohon virkkeeseen kiteytyy mielestäni se, mistä campissä lopulta on kysymys ja miksi pidän sitä tärkeänä (suorastaan elämänasenteena).

Mistä campiä löytää? Kuten todettu, mistä tahansa, kun oikein silmin katsoo. Varto runsauttaa esseensä lukuisin esimerkein. Musiikissa kuuluisa pianisti Liberace on campin klassikkoja. Teatterissa esimerkkejä löytää Shakespearen ja Marlowen taiteesta (vaikutelmaa tehosti se, että tuolloin kaikki näyttelijät olivat miehiä, mikä toi esityksiin etäännytyksen ja camp-vaikutelman).

Campin runsaudensarvi on elokuva. Omia suosikkejani siltä saralta ovat John Watersin elokuvat (esimerkiksi Cry-Baby, Hairspray ja Pink Flamingos), Russ Meyerin tuotanto (Vixen-sarja, Mudhoney, Lorna sekä Faster Pussycat, Kill Kill!), Fellinin tuotanto (Amarcord, Rooma, Naisten kaupunki ym.) sekä Teuvo Tulion leffat (Laulu tulipunaisesta kukasta, Rakkauden risti ym.). Monet niistä Vartokin esseessään mainitsee.

Mietin pitkään, mikä kirjallisuudessa olisi mieluista campiä. Mieleen tulivat Gore Vidalin ja Oscar Wilden teokset: edelliseltä vaikkapa Myron sekä Myra Breckinridge, jälkimmäiseltä Dorian Grayn muotokuva.

Kiinnostavaa on, millaiset asiat alkavat ajan saatossa näyttäytyä campinä. Varto tähdentää, että myös moniäänisessä kulttuurissa tarvitaan campiä. Vakavasti otettavat ja puolusteltavat asiat alkavat vähitellen olla campiä. Esimerkkejä löydämme havaintojeni mukaan muun muassa politiikasta, josta saamme viikoittain uusia ihmettelyn aiheita.

Camp-henkistä vappua! Ei oteta niin vakavasti, otetaan sekä–että.

Toisen moneutta kohtaamassa

2010-04-24T12:36:00.000+03:00

Sosiologi Hanna Vilkka on julkaissut teoksen Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen (PS-Kustannus). Kirja käsittelee sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja monia merkityksiä kulttuurissamme, jota usein luonnehditaan moniarvoiseksi. Se sopii kaikille aiheesta kiinnostuneille sekä tieto-, oppi- ja harjoituskirjaksi eri alojen ammattilaisille sekä yliopistojen ja korkeakoulujen opettajille ja opiskelijoille.

Pidän kirjaa tärkeänä avauksena ja suosittelen sitä yleissivistäväksi tiedon ja ymmärryksen avartajaksi ihan kaikille, joita toiseus ja toiseuden kohtaaminen teemoina puhuttelevat. Kirja auttaa askeltamaan edemmäskin: se antaa eväitä ja rohkaisee kohtaamaan Vilkan sanoin "moneuden toisessa".

Kirjan aloitusosan otsikkona on Mitä voisimme olla sukupuolisesti ja seksuaalisesti? Vilkka käsittelee siinä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja monimerkityksellisyyttä kulttuurissamme. Alkuosassa selvennetään käsitteistöä, kulttuurimme ajatusmaailmaa ja pulmia, joita se sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden näkökulmasta on tuottanut. Millaista onkaan normiseksuaalisuudesta ja -sukupuolisuudesta poikkeavien (ei-heterojen) elämä kulttuurissamme?

Toinen osa Miten voisimme kohdata toisen ihmisen persoonana sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta? pohtii, miten lääketieteellistäminen on ulotettu myön sukupuoleen ja seksuaalisuuteen (kuten moneen muuhunkin ihmisen elämään kuuluvaan asiaan).

Kolmannessa osassa Miten tieto ja stereotypiat muovaavat sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta? Vilkka tarkastelee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä tietolähteitä. Hän käsittelee myös kokemusta ja harjaantumista sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevassa tiedossa. Stereotypiat vaikuttavat oman sukupuolen ja seksuaalisuuden muotoutumiseen ja ymmärtämiseen sekä kokemukseen - niin myönteisesti kuin kielteisestikin. Osa johdattaa myös siihen, miten muissa kulttuureissa suhtaudutaan feminiinisen miehen ja maskuliinisen naisen rinnalla ilmenevään seksuaalisuuteen ja sukupuoleen. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tällainen tieto tulee tarpeeseen.

Viimeinen osa Miten harjaannumme elämään sukupuolisena ja seksuaalisena? käsittelee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kasvamista, sukupuoli- ja seksuaalitietoisuuden edistämistä sekä sukupuolten ja seksuaalisuuden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Osa huipentuu pohdintaan siitä, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat ensisijaisesti olemisen taitoa. Ne ovat ominaisuuksia, joita jokainen meistä voi omassa elämässään ja toisten kanssa sosiaalisesti ja tietoisesti harjaannuttaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistäen.

Kirjan varsinaisia osia edeltää Lukijalle-esipuhe, joka kannattaa lukea ennen muuta tekstiä. Hanna Vilkka johdattaa siinä lukijansa selvästi ja henkilökohtaista otetta kaihtamatta kirjansa äärelle. Kirjailija tulee esipuheen kautta sympaattisella tavalla lähelle, minkä jälkeen lukijallakin lienee rohkeutta peilata kirjan sisältöä omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa.

Itse olen Vilkan tavoin heteronainen. Meidän molempien sosiaaliseen verkostoon kuuluu monenlaisia ihmisiä. Molemmat olemme aikanaan miettineet, mitä läheisemme, vanhat ystävämme ja tuttavamme ja perheemme ajattelevat uusista ystävistämme ja tuttavistamme ja heidän kauttaan meistä itsestämme. Jossain vaiheessa olemme lakanneet välittämästä siitä, mitä muut heistä ja meistä ajattelevat. Elä ja anna toisten elää.

Hanna Vilkan kirja on ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro. Se auttaa pöllyttämään omaa ajattelua ja tarkistamaan suhtautumistapojaan. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen on taito, jota sivistynyt ihminen moniarvoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tarvitsee. Päädymme ehkä päivittäin tilanteisiin, joissa kohtaamme toisen ja hänen moneutensa.

Opettajattaren yliminää taltuttamassa

2010-04-24T11:51:00.000+03:00

Opettajissa lienee melkoinen määrä tunnollisia ja huolehtivia ihmisiä. Heitä, siis meitä, ahdistaa, kun arki ei jonakin päivänä luistakaan tuttua latuaan. Sellaista sattuu esimerkiksi silloin, kun opettaja sairastuu ja joutuu jättämään työnsä tekemättä.

Minun piti viettää tämä lauantaipäivä opettamalla tutkimusviestintää aikuisopiskelijoille. Jouduin kuitenkin alle vuorokauden varoitusajalla perumaan päivän työt, lääkärin määräyksestä. Vaiva on tuiki tavallinen: hengitystieinfektio, joka vei äänen ja nostatti kuumeen. Tuli viikonlopuksi äänenkäyttökielto ja kehotus jäädä kotiin potemaan. Olisi vastuutonta mennä tartuttamaan toisia ja hankkimaan itselleen taudinpitkitystä ja mahdollisia jälkitauteja. Olen koko lukuvuoden ajan säästynyt sairauslomilta, onneksi.

Mikä tässä sitten niin häiritsee niin, että tilanne tuotti melkein omantunnontuskia ja kokemuksen huonosta opettajuudesta? Se samperin yliminä pötkähti esiin kuin taikasauvan heilautuksesta ja alkoi nalkuttaa: jätät hommat hoitamatta, et kykene hankkimaan sijaista, tilanteesi takia jotkut tulevat paikalle pitkänkin matkan takaa tyystin turhaan...

Paljon melua tyhjästä, vaikka eräänlainen dominoefekti syntyikin. Dominoefektillä tarkoitan sitä, että näin viime tipassa tullut tuntiperuutus aiheuttaa ongelmia: tiedotus ei tavoita kaikkia osallisia, sijaista on hyvin hankala saada, tärkeitä asioita jää käsittelemättä, osa porukasta tulee paikalle tilanteesta tietämättä ja siis aivan turhaan. Kyllä opettajallakin on oikeus sairastaa, jos tauti tulee. Aina se ei tule kello kaulassa.

Heti tilanteen selvittyä viestitin tilanteesta ryhmän opiskelijoille verkon kautta kolmessa eri paikassa, tiedotin esimiehelleni, opintosihteerille ja kollegaystävälle, joka lupasi välittää viestin vahtimestarille ja aamulla luokan liepeillä ehkä harhaileville opiskelijoille. Sijaista en tähän hätään saanut. Miettikääpä, miten houkuttelevaa olisi ex tempore vaihtaa vapaan kevätlauantain suunnitelmat koko päivän opetukseen tällä aikataululla.

Minkäs teet, yhä vain lauantaiaamuna vaivasi ajatus niistä, joille viesti ei ollut mennyt perille. Ylitunnollisuus ja ankara yliminä, kiitos teille. Ihmisen pitää hoitaa hommansa ja tehdä parhaansa, kantaa vastuunsa ja olla luotettava, mutta rajansa vaateillakin. Asiallisesti ottaen, nyt olisi varmaan paras keskittyä toipumiseen ja heittää hyödyttömät itseruoskinnat hemmettiin.

Eikä rassaa vain tuo dominoefekti vaan myös se, että menetin mahdollisuuden saada käsitellä yhtä lemppariani eli tutkimusviestintää innostuneen ja motivoituneen tuntuisen ryhmän kanssa.

Mistähän muuten johtuu, että opettajissa on tällaisia tunnollisuustapauksia havaintojeni mukaan enemmän kuin monessa muussa ammattikunnassa? Hei, relataan vähän. Kuka meistä on töissään korvaamaton?

Aamu joskus iltaa viisaampi

2010-04-20T08:56:00.000+03:00

Jonkin sortin myllerrys jatkui yön unissakin. Eilisillan Twitter-opetustestailu jäi päälle. Unia edelsi mediaimuttelu Paljastavien valheiden ja True Bloodin seurassa. Sitten seurasi puoliuni-horrostila, jossa mieli vatkasi Twitter-kokemusta.

Kysyin jo illalla blogissani, mitä tekisin nyt toisin. Ainakin näihin pitäisi satsata paremmin:

selvempi, yksilöidympi ohjeistus
ohjeet aikaisemmin
ohjeiden ymmärtämisen varmistus
esitestaus, harjoittelu
pidempi kokeiluajanjakso.

Jos kokeilu ajoitettaisiin pidemmälle jaksolle, olisi haastavaa saada foorumille riittävästi trafiikkia, osallistujia kun on 15 - 20. Jos liikenne on hiljaista ja käy harvakseltaan, voisi intensiteetti kärsiä ja väki turhautua.

Ainakin yritin soveltaa touhuun esimerkkejä, linkkejä, kysymyksiä ja muita virikkeitä. Konkretiaa mutta myös tietoperustaan sidontaa siinä määrin kuin se 140 merkin viesteissä on mahdollista. Napakampi yhteenveto olisi tosin ollut tarpeen.

Erityisen haastavaa tässä tapauksessa oli se, että emme ole tavanneet ryhmän kanssa kertaakaan kasvokkain, siis lähitunneilla (niitä ei ole ollut). WebExissä olemme viestitelleet kerran, tosin ilman webbikameraa.

Miikka Salavuon mukaan Twitter sopii pedagogiseen käyttöön etenkin ideoiden, asiantuntijuuden ja osaamisen jakamisen foorumina. Twitter on toimintaa, Antti Leinon sanoin: Twitter ei ole paikka vaan tilanne. Salavuo jatkaa, että Twitter mahdollistaa hajautetun asiantuntijuuden ja työn hyödyntämisen. Nämä olivat kokeilun perusteena ryhmällämmekin.

Osallistujat etsivät, suodattavat ja analysoivat tietoa - tässä kokeilussa tosin toki ohuesti testaillen. Tuli linkkejä tiedonlähteisiin, kuten artikkeleihin ja blogipostauksiin, kommentteja, kysymyksiä ja vastauksia, ideoita, kokemuksia ja mielipiteitä. Erityisen hyvänä pidän sitä, että Twitterissä pitää harjoitella viestin kiteyttämistä - pointit esiin ytimekkäästi.

Kokeilussa ilmeni infoähkyä, mikä onkin todennäköistä, kun lähes parikymmentä tviittailee aktiivisesti. Oli teknisiä ongelmia, kuten hitautta ja hashtagin toimimattomuutta. Mutta jokainen halukas saattoi saada viestinsä esille ja tavoittaa sillä jokaisen ryhmäläisen.

Opettajalle touhu oli kiihkeää. Piti (sai) seurata, motivoida ja osallistua hetkeksikään herpaantumatta. Kokemus oli innostava. Ehkä sekaannuin puuhaan hiukan liikaakin.

Ehkä rohkenen kehitellä tätä kokeilua edelleen.

Aivomyrsky Twitterissä

2010-04-19T20:51:00.000+03:00

Illan tviittaussessio oli tiivis, intensiivinen ja intohimoja - ehkä myös inhohimoja - herättävä kokemus. Moni tviittasi ensi kertaa, ja jos kokemus oli tyrmäävä, osasyy taitaa olla minun. Kokeilussa oli eduksi, jos mukana oli utelias, ennakkoluuloton ja seikkailunhaluinen mieli.

Mitä tekisin toisin, jos virittäisin vastaavan session? Ainakin briiffaisin paremmin. Nyt jotkut saivat liian niukat ohjeet, jotta olisivat voineet osallistua täyspainoisesti. Liittäisin kokeilun osaksi lähiopetuskertaa tai edes videokonferenssitapaamista. Nyt olimme täysvirtuaalisesti mutta ilman muuta näköyhteyttä kuin Twitteriin pantu valokuva (kaikilla ei sitäkään).

Videokonferenssi eli WebEx ei käytännön syistä ollut tänään mahdollinen. Siksi mentiin riskillä suoraan Twitteriin ja sen jälkeen Moodlen oppimisalustalle keskustelemaan. Kompromissiratkaisu mutta ei täysin toivoton. Tiedä sitten, moniko ryhmäläinen ehti turhautumaan. Twitter kun hidasteli eikä hashtagikään toiminut Internet Explorerilla. Mutta jotain jäi käteenkin: kivoja, informatiivisia tviittejä linkkeineen ja kommentointitviittejä. Mukana oli myös rentoja tunnetilan ilmaisuja, hyvä niin.

Moodle on kiva ja näppärä oppimisalusta (mikä sana!). Mutta se ei ole kovin notkea eikä nopeasti vuorovaikutteinen. Mukavasti väki kuitenkin jaksoi siellä keskustella.

Oma roolini opettajana tuppasi välillä huvittamaan, kun yritin ehtiä seuraamaan ja kommentoimaan neljän pienryhmän keskusteluja. Kussakin ryhmässä oli keskimäärin puoli tusinaa keskustelijaa. Oli koko ajan tunne, että laiminlöin heitä enkä kerinnyt tarpeeksi nopeasti osallistumaan.

Jos opiskelijoiden olo illan verkkoelämän jälkeen on a) typertynyt, b) infoähkyyntynyt, c) ylikierroksilla käyvä, d) turhautunut, e) väsynyt, enpä ihmettele. Oma oloni on vähän kaikkea edellä mainittua (turhautuminen omaan toimintaani) mutta myös ravistunut ja innostunut.

Saku Tuominen ja Katja Lindroos listaavat Ravistettava - Omskakas -kirjassaan ideoinnin ja luovuuden suurimpia esteitä:

Turvallisuuden tunne
Kontrollin tarve
Logiikan ylikorostus
Itsensä toistaminen
Mukavuudenhalu

Arvelenpa, että ryhmämme ravistui aika lailla. Aivomyrsky Twitterissä, todellakin.

Ryppyotsatonta mutta tosissaan olevaa irrottelua

2010-04-19T15:27:00.000+03:00

Tänä iltana ei tvistailla mutta tviittaillaan. Kokeilemme aikuisryhmän kanssa, miten mainonnan ja mainoskielen oppijoilta (ja opettajalta) sujuu Twitter-tuokio. Tavoitteena on tuntumanotto ja Twitteriin tutustuminen; samalla testaillaan, miten Twitter antautuu oppimiskäyttöön. Jälkilöylyt otetaan Moodlen keskusteluissa.

Kokeilu tehdään ilman otsaryppyjä mutta tosissaan. Irrotella saa, kunhan porukka jotakuinkin pysyy asiassa. Epäilen, että ohjeistukseni on ollut ylimalkaista ja aukkoista. Jospa se kuuluu leikin henkeen.

Viikko on ollut repaleinen ja muutaman kerran olen jo luullut hautautuvani tekstien (onneksi en tuhkan) alle. Kypsyyskokeita, kandiseminaaritöitä, opinnäytteitä, kehittämisraportteja, tenttejä on kevät tulvillaan. Pilkon luku-urakkaa vaihtamalla tekstipinosta toiseen sekä piipahtamalla toisten blogeissa, Twitterissä ja lukemalla kirjoja.

Katleenan Avaa tästä -kirjalle kiitos mm. siitä, että se suo mahdollisuuden pätkälukemiseen. Kolleganikin, markkinoinnin opettaja, innostui kirjasta ja sen otteesta, argumentit suunnilleen samat kuin omani: rento, hauska mutta oikeaa asiaa kohderyhmälle suunnatusti. Pätkälukutekniikkani johdatti minut luvun 4 Sisällöt läpi. Teksti ei tuota tuskaa, omat oivallukset kylläkin ;)

Luvun 4 annista koin tärkeiksi kouluttajan ohjeiksi nämä:

Keskity kouluttajana sisältöihin, jotka osaat.
Omaksu vieraat sisällöt vähitellen (niitä on välttämätöntä omaksua, ellei halua rutinoitua ja jäädä paikallaan polkemaan) ja hivuta ne omiin koulutuksiin vähä vähältä.
Suunnittele uudet, itselle vieraat sisällöt hyvin.
Tarjoa osallistujille mahdollisuus harppaukseen - etäämmäs tutusta ja turvallisesta -, vaikka harppaus tuottaisikin epämukavuutta heille ja itsellesi.
Nivo ylätason asiat konkretiaan ja taas ylätasolle. (Tässä kohdin kirjassa on mainio havainnollistus ns. parin minuutin diojen kyhäyksestä, asiasta josta kouluttajana ei tiedä tarpeeksi.)
Tue väitteitäsi tapausesimerkein ja tarinoin. Havainnollista, tee konkreettiseksi.
Kysy.
Kaivaudu asiantuntijuuden kaavusta, käytä osallistujille tuttuja sanoja ja ilmauksia. Opettele asiakkaan sanat. (Tämä on tosi tärkeää. Moni koulutuksen tilaaja nykyään jo edellyttääkin talon termien tuntemusta ja käyttöä.)

Ylätaso - Konkretia - Pinnan alla piilossa -ketju kiteyttää oivallisesti sen, miten kouluttajan kannattaa perustella sanomansa ja reagoida rakentavasti mahdolliseen vastustukseen. Se voisi olla vaikkapa tällainen:

Ylätaso: "Esitä asiasi ymmärrettävästi" (kohderyhmänä "maallikot", oma roolisi asiantuntijan)

Konkretia:

Käytä yleiskieltä ja tuttua kieltä.
Vältä vaikeita käsitteitä ja sanoja.
Jäsentele tekstisi/esityksesi kohderyhmän kannalta johdonmukaisesti.
Havainnollista esimerkein, tarinoin ym.

Pinnan alla piilossa: "Uskovatko he minua, jos en kirjoita/puhu kuin kollegoilleni?"

Olen käyttänyt tästä aiheesta tekstinäkökulmasta katsoen esimerkkinä Elisa Juholinia, organisaatioviestinnän asiantuntijaa, ja hänen kolmea tekstiään samasta aiheesta eli työyhteisöviestinnästä. Juholin on osannut sovittaa tekstinsä kohderyhmille ja tavoitteisiin:

Tutkimusraportti Työyhteisöviestintä 2010 on tieteellinen teksti ja suunnattu lukijoille, joita tutkimus kiinnostaa ja jotka tarvitsevat siitä täsmällistä, yksityiskohtaista ja argumentoitua tietoa.
Viestinnän vallankumous -kirja on oppi- ja käsikirja ja kirjoitettu sen mukaisesti. Se on informatiivinen mutta yleiskielinen. Siinä käytetyt termit ja käsitteet on määritelty. Lähteet on mainittu.
Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla julkaistu mielipidekirjoitus on yleistajuinen asiantuntija-artikkeli, jonka lukijoiksi voidaan ajatella kuka tahansa lehden lukija, siis "maallikko". Artikkelin teksti on yleiskieltä, virkkeet ja lauseet mutkattomia. Tekstin ei ole tarkoituskaan argumentoida syvällisesti. Tätä artikkelia ei löydy sähköisesti, mutta pari Juholinin Vieraskynä-juttua kylläkin.

Todellinen asiantuntija hallitsee sisällön ja kykenee viestimään sen tekstin tavoitteen, kohderyhmän ja viestintätilanteen ehdoilla. Tekstitaidot ovat kullan arvoisia jokaiselle asiantuntijalle. Hyvä kouluttaja tai valmentaja taas osaa sovittaa esityksensä osallistujille ja tilaisuuden tavoitteisiin. Tottakai hän osaa itse asiankin niin, että on sen sisäistänyt. Siitä syntyy vakuuttavuus.

Pimeitä juttuja ihmisen maailmasta

2010-04-13T09:12:00.000+03:00

Aamiaisrauha häiriintyi, kun silmä nappasi Hesarista jutun ruotsalaisesta nettivihasta. Eipä se viha tosin kansallisuutta katso, yhtä ällöttävää se on kotimaassakin. Mikä saa muuten täyspäisiltä vaikuttavat aikuiset ihmiset suoltamaan netissä kammottavia vihapurkauksia?

Jutussa käsiteltiin ruotsalaiskoulussa tapahtunutta raiskausta. Teinipoika raiskasi 14-vuotiaan tytön koulun vessassa. Poika oli suosittu. Tyttöä ei uskonut kukaan, vaikka poika kertoi raiskauksesta kuulusteluissa yksityiskohtaisesti. Ei uskonut silloinkaan, kun poika tuomittiin. Ei edes silloin, kun poika raiskasi toisen tytön. Tytön kiusaajina olivat pappi, rehtori ja nuoriso-ohjaaja. Heidän nyt olettaisi jo virkansa takia toimivan nuorten tukena ja puolustavan heikommassa asemassa olevia nuoria. Pojan äiti perusti Facebookiin ryhmän poikansa puolesta (4 000 jäsentä).

Omituista tapauksessa on sekin, että kun Ruotsin tv:n ajankohtaisohjelma kertoi tapauksesta, ruotsalaiset järkyttyivät, osin juuri ne ihmiset, jotka ensin olivat kiusanneet raiskattua tyttöä. Sitten alkoi järeä vihakampanja raiskaajaa ja tämän omaisia kohtaan.

Netin vihakampanjointia on meilläkin. Jokainen vähänkin mediaa seuraava ei ole voinut välttyä havaitsemasta esimerkiksi Halme-Hazard-tapausta tai Astrid Thorsiin kohdistettua vihaa. Hesarin jutun mukaan Ruotsissa on nettiviha tuomittu selvästi ja heti. Suomessa on maan tavan mukaisesti vaiettu. Ilmiön olemassaolo tiedetään ja myönnetään, mutta vihaa ei tuomita. Miksi ei? Eletäänkö netissä ikään kuin toisessa todellisuudessa, jossa vastuu on tuntematon asia? Fiktioksi nettielämää sentään kai harva kokee. Nimettömänä netissä harrastettu loanheitto on sivistymätöntä ja epäeettistä toimintaa.

Toinen mielenpilaaja oli uutinen (?) päiväkotikiusaamisesta. Ihminen on eto otus, oppii toisen syrjintää, kiusaamista ja loukkaamista jo leikki-ikäisenä. Yleinen kiusaamisen muoto päiväkodeissa on se, että kiusattu suljetaan leikeistä pois. Eihän tämä mikään uusi asia sinänsä ole, mutta näyttää koskevan yhä nuorempia. Jos jo kolmivuotias omaksuu nämä pelit ja leikit, on urkeamassa ura koulukiusaajana.

Puoliso kertoi jo vuosia sitten tapauksesta, joka sattui kahvilassa. Kaksi korkeintaan kolmi-nelivuotiasta poikaa istui juomassa pillillä limsaa lasistaan. Pojilla oli meneillään sanaton kilpa siitä, kumpi voittaa eli kumpi onnistuu juomaan hitaammin. Toisella oli pelisilmää: hän jallitti kaveriaan ovelasti juomalla ensin reippaasti ja innostamalla toistakin samaan. Kun toinen sitten antoi mennä, pelisilmäpoika vilkuili voitonriemuisesti ja alkoi hidastella. Toinen poloinen ryysti juomansa viimeiseen pisaraan, kun pelurilla oli vielä tilkka jäljellä. Lopputulos: hävinneen armoton itku, kun hän tajusi tilanteen.

Edellinen esimerkki on sentään aika viaton. Pelisilmää ja -taitoja tarvitaan, kunhan peli säilyy leikkinä. Limsanjuoja ei mielestäni kiusannut vaan kiusoitteli ja testasi peliteoriaansa. Jonkinlaista pelitaitoa pitää elämässä olla, että pärjää. Peliin ryhtyvä vastatkoon siirroistaan (no, 3 - 4-vuotiaat voi vastuusta vapauttaa...).

Pääsinpä jälleen yhteen mieliaiheeseen: vastuuseen. Miksi ihmiset eivät ota vastuuta teoistaan? Jokainen tekee valintansa. Kantakoon niistä myös vastuun. Vastuun ottamista pitäisi harjoitella lapsesta asti. Aiheesta kirjoittaa selvästi, konstailematta ja suorasukaisesti ruotsalainen Ann Heberlein kirjassaan Se ei ollut minun vikani.

Yli 150 suomalaista yliopistoasiantuntijaa esittää, että filosofia otettaisiin peruskouluun oppiaineeksi jo 7-vuotiaille. Hyvä idea! Ajattelu- ja keskustelutaitoja kannattaa opetella. Filosofian opiskelu auttaisi myös ottamaan haltuun kokonaisuuksia. Vähäinen merkitys ei ole myöskään etiikan opiskelulla. Lapsilla on herkkyyttä pohtia elämän peruskysymyksiä, kuten hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.

Pätkälukijan mieleenmuistumia

2010-04-12T19:36:00.000+03:00

Luen tällä haavaa kirjoja pätkittäin, koska vuorokausirytmi on säpäleinen eikä yhtäjaksoista keskittymisrauhaa ole nyt suotu. Jatkoin kotimatkalla lähibussissa Katleenan kirjan lukemista. Kokeilen, millaista on kirjoittaa mieleenmuistumia ja kommentteja vaiheittain lukutuokioiden innoittamana. Jos kokeilu johtaa sirpaleisiin, lienee kokonaisuuden sulattelun jälkeen aika vetää mietelmiä yhteen. Siis pätkälukijan pätkäpalautetta ;)

Ehdin bussin kyydistä nauttiessani lukea Avaa tästä -oppaan lukua 3 Rakenna valmennus palikoista. Lukua höystävät lukuisat maukkaat tapausesimerkit, jotka perustuvat kirjoittajan kokemukselliseen, henkilökohtaiseen tietoon. Sitä taas lukija voi peilata omaan kokemukselliseen tietoonsa ja saattaa tiedot vuoropuheluun mielessään.

Luku 3 alkaa virkeästi ottamalla kantaa totunnaisten koulutus- ja esiintymisoppaiden painottamiin suunnitteluoppeihin. Kokenut tietää, että koulutuspäivät eivät suju valmiiden nuottien mukaan. Jos tekee tiukan kässärin, voi olla varma, ettei siinä voi eikä ole järkevää pitäytyä. Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että ankaralla suunnittelulla saa tilaisuudesta hengettömän.

Suunnittelu-sanan merkitystä voi toki miettiä eri suunnista. Jos sillä ymmärretään tarkkaa ennakointia (tai epätoivoiseksi tuomittua yritystä ennakoida yksityiskohtia myöten), en kannata suunnittelua. Jos sen merkitykseksi antaa jotakin sentapaista kuin esityö, kouluttajan "kotiläksyt" tai tilaisuuden sisällön ja kulun hahmottelun, olen sen kannalla.

Kouluttajan suhde koulutuspäivien tms. suunnitteluun varmaan vaihtelee kouluttajan persoonan ja temperamentin mukaan, samoin kokemuksen ja kertyneen positiivisen rutiinin mukaan. Itse olen aika introvertti ihminen ja koen oloni hyväksi, kun ennen koulutusta teen omat kotiläksyni. Niihin kuuluu tilaisuuden teemaan, tavoitteisiin ja ryhmän koostumukseen tutustuminen, ja näitä seikkoja Katleenakin oppaassaan tähdentää. Tutustun siis niihin mutta lisäksi piirtelen miellekarttoja ja teen listauksia. Laadin itselleni alustavan aanelosen, johon kirjaan luetelmin tilaisuuden sisältöä ja kulkua koskevat aatokseni - ja varaudun muutoksiin, jotka ovat yleensä väistämättömiä.

Miellekartat ja listaukset auttavat minua hahmottamaan koulutuksen kokonaisuuden ja kutomaan siihen löyhän juonen sekä etsimään tietoainesten, keskustelun ja harjoitusten rytmitystä. Takataskussa pitää aina olla vaihtoehtoja ja muutoksiin tulee olla varautunut.

Kirjan luku 3.1 sisältää kätevän palikka palikalta -matriisin, joka havainnollistaa koulutuksen sisältöjen käsittelyn erilaisia keinoja. Tilannetaju on soveltajalle tärkeää: mikä toimii jossakin tilanteessa, voi olla täysin toimimaton toisessa. Ryhmän koko ja dynamiikka, vireystila, aikataulumuutokset, ryhmän tarpeet ja jopa koulutustilan ominaisuudet vaikuttavat valintoihin.

Luvussa 3.2 Katleena esittelee joukon konkreettisia ja hyviksi todettuja keinoja päivän aloitukseksi. Itsestään selvää ja hyvän etiketin mukaista on esitellä itsensä ja taustayhteisönsä, ellei tunne ryhmää ennestään. Alkurutiineihin kuuluu kertoa myös päivän toimintatavat ja aikataulu. Korrektia käytöstä on sekin, että esittäydytään, ellei ryhmä ole kovin suuri tai tilaisuus lyhyt. Alun jännittynyttä tunnelmaa voi laukaista soveltamalla paritutustumista tai jakamalla aamun ajatuksia. Kun on tutustuttu ja päästy virittäytymään, voidaan jatkaa vaikkapa porinaryhmissä (tämä on Reetta Kosken Ideapakasta).

Kouluttajan tehtävä on huolehtia siitä, että pysytään aikataulussa ja että taukoja on sopivasti. Kouluttaja tarkkailee tilanteiden kulkua. Jos aikataulu on vaarassa lipsua osallistujien kysymysten takia, kouluttaja arvioi, mitkä kysymykset ovat niin tärkeitä, että niihin vastataan ja niistä keskustellaan, vaikka jostain muusta asiasta sitten tingittäisiinkin. Toisaalta hän sanoo tarvittaessa myös, milloin jokin kysymys ei vie asiaa eteenpäin, jolloin siihen on turha juuttua pidempään. Hyviä nostoja ja vinkkejä!

Tarina- ja taukojumppa tai jokin muu aktivointitapa on tarpeen rytmittämään tilaisuutta ja tuomaan vaihtelua. Mielenkiinto säilyy paremmin, jos tilaisuus ei ole tasapaksusti tietopainotteinen. Kirja antaa ideoita käytännön sovelluksiksi sekä suosituksia eri tilanteisiin.

Luvun 3 lopussa on ehdotuksia lopetuksen "solmuiksi". Lopetus jää mieleen, joten siihen on syytä keskittyä kunnolla. "Ei mulla sitten muuta" -tyyppiset lopetukset ovat likilaskuisia ja pilaavat muuten toimivan kokonaisuuden. Katleena esittelee lopetussolmuina iltasadun, rentoutusharjoituksen, vahvuuslaput, loppuarvoituksen ja napakan huoneentaulun. Lukekaa lisää itse kirjasta. Esimerkit antavat vinkkejä sovellusmahdollisuuksista.

Tässä yhteydessä haluan mainita Reetan Ideapakan, jossa on mahtiannos erilaisia aktivointi-, ideointi- ja virkistystekniikoita. Sovelsin lauantain koulutuksessa mm. porinaryhmiä ja tuumatalkoita. Seuraavassa tapaamisessa saattaa olla minuuttikierroksen, bullshit-bingon ja ketjukirjoittamisen vuoro. Voi tietysti käydä niin, että ennakkohahmottelu hajoaa ja silloin on kouluttajan kaivettava takataskustaan tilanteeseen sopivia keinoja. Ehkäpä se ryhmän seuraava kerta saa ilokseen ja hyödykseen vahvuuslaput tai iltasadun.

Onpa voimaannuttavaa saada virikkeitä kollegoilta. Mitähän kirjan luku 4 tuo tullessaan...

Jännitettä vai jännittämistä?

2010-04-12T16:05:00.000+03:00

Viikonvaihde oli työntäyteinen, mutta sopivissa taukokohdissa luin Katleenan uutta Avaa tästä -kirjaa. Lukuilo on vielä keskeneräinen mutta täydentyy lähiaikoina. Kirja muuten toimii mainiosti myös näin luettuna: lukija voi valita kulloisenkin makupalan eikä tarvitse paahtaa tekstiä alusta loppuun isoina annoksina.

Jo kirjan alkupuoli on virittänyt pohtimaan kouluttajan ja valmentajan tehtävää omien kokemusten valossa. Kirjan monet esimerkit innostavat tutkailemaan milloin kouluttajan, milloin koulutettavan roolissa kertyneitä kokemuksia. Yhtenä miettimisen arvoisena aiheena on jännittäminen: Miten suhtautua omaan jännittämiseen tai kouluttajan jännittämiseen? Onko siitä haittaa vai johtaako se monen viestinnän oppikirjan hokemaan terästäytymisen ja optimisuorituksen tilaan?

Katleena esittää perustellen, että kouluttajalla tulee olla esityksessään jännite, ei jännittämistä. Jännite luo intensiteettiä. Sen siivin kouluttaja on läsnä ja keskittyy sekä tekemiseensä että osallistujiin (ei yleisöön). Jännittäminen voi pahimmillaan pilata esityksen, sillä se vie niin kouluttajan kuin osallistujienkin huomion itse asiasta.

Monesti kuulee väitteen, että jännitys parantaa esitystä, tekee siitä tehokkaamman. Mutta jos jännittäminen saa yliotteen ja on selvästi havaittavissa, niin ei pääse käymään. Teho on kyseenalainen. Jos jännittämisensä saa hallintaan, se ei pääse varastamaan huomiota. Jännittäminen sinänsä on normaalia - olennaista on hallita se. Monille on avuksi suunnittelu ja valmistautuminen. Jotkut pärjäävät jopa ilman niitä (tällöin on mielestäni oltava aiheen asiantuntija).

Hyvässä koulutuksessa tai valmennuksessa on aina jännite. Osallistujat ja kouluttaja ovat kokonaisvaltaisesti läsnä.

Teksti-ilottelut jatkuvat

2010-04-09T12:26:00.000+03:00

Hyvää Agricolan ja suomen kielen päivää!

Päivä alkoi rattoisasti taideopiskelijoiden äidinkielen tunneilla. Tarkastelimme tänään tiedotetta ja cv:tä tekstilajeina sekä otimme tuntumaa tieteellisiin teksteihin. Tussit eivät toimineet, fläppipaperit oli pantu kierrätykseen (= kääntöpuolet käyttöön), kone meni tilttiin ja elvyttyään ryhtyi päivittämään itseään. Mutta pienet vastoinkäymiset eivät tahtia haitanneet. Opettajalla on aina varasuunnitelmat. Kun kone ei toiminut, kaivettiin esiin piirtoheitin ja turvattiin parhaaseen: puheeseen ja keskusteluun. Tekstiesimerkit toimivat tukena ja virikkeenä.

Tänään on syytä juhlaan. Rakas kollegani, jo poisnukkunut äidinkielenopettaja Marja Paavolainen perusti tasan 25 vuotta sitten Suomen kielen konsulttitoimiston. Oma viestintäkoulutusyritys oli ollut Marjan haaveena pitkään. Hän toimi vuosia Saksalaisen koulun äidinkielenopettajana - opetti siis suomea suomenkielisille oppilaille. Yrittäjyys kiehtoi häntä, ja 9.4.1985 hän teki haaveistaan totta.

Aloitin Marjan yrityksen työntekijänä syksyllä 1987. Yhtiökumppaneita meistä tuli vuonna 1991. Koulutimme ja valmensimme yritysten ja muiden yhteisöjen ihmisiä puhe- ja kirjoitusviestinnässä, teimme kielen- ja tekstinhuollon töitä ja opetimme suomea ulkomaalaisille.

Suunnittelimme ja järjestimme koulutuspäiviä, seminaareja ja pidempikestoisia koulutuksia, jotka pidettiin joko yrityksemme tai asiakkaiden tiloissa, joskus myös eri puolilla Suomea avoimina tilaisuuksina ja toisinaan laivaseminaareina. Ennen 1990-luvun lamaa elämä oli eritahtista kuin nyt: esimerkiksi sihteereillä oli aikaa ja mahdollisuus osallistua useampipäiväisiin viestintäkoulutuksiin.

Tekstitaivas jatkaa Suomen kielen konsulttitoimiston aloittamalla tiellä. Aloitin kouluttaja-konsulttina, sittemmin rinnalle on tullut opettajan työ. Nykyään olen opettaja-kouluttaja-valmentaja. Ohjaajan rooli on yhä enemmän korostunut eri toimenkuvissani, ja toisinaan olen myös valmentaja.

Teksti-ilotteluun on tänään monta syytä. Tuorein niistä putkahti äsken postiluukusta. Se on Katleenan uusin kirja Avaa tästä. Siitä myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa voin sanoa, että alkusivut ovat jo virittäneet lukuiloon ja panneet pohtimaan, millainen sitä oikein itse onkaan opettajana, kouluttajana ja valmentajana.

Teksti-ilonhetkiä ja suomen kielen arvostusta

2010-04-08T16:57:00.000+03:00

Varhaiskevään torstai toi teksti-iloa elämään. Eilinen luku- ja kommentointiurakka kannatti, vaikka alkuun hiukan huimasikin. Työ ei ole turhaa.

Aamun tekstiseminaarissa totesi useampikin tieteellistä kirjoittamista ensi kertaa harjoitellut opiskelija, että kandityön kirjoittaminen ei ollutkaan niin kamalaa kuin aluksi tuntui - itse asiassa työ oli muuttunut palkitsevaksi, jopa hauskaksi. Olin vilpittömän iloinen näistä kokemuksista.

Toinen uskon vahvistuksen hetki tuli iltapäivällä, kun keskustelin Haaga-Helian johdon assistenttityön ja kielten koulutusohjelman vastuullisten kanssa. Oli upeaa kuulla, miten siinä koulutusohjelmassa arvostetaan ja tähdennetään viestinnän, kirjoittamisen sekä kielen- ja tekstinhuollon taitoja. Niitä mietteitä kuunnellessa oli hyvä virittäytyä huomiseen eli suomen kielen päivään.

Hyvä, Agricola! Hyvä, me työsi jatkajat!

"Meillä ei kiskota munista"

2010-03-31T11:40:00.000+03:00

Tämä päivä sujahtaa vielä tekstitöissä ja parin viikon varrelle kertyneiden pikku rästihommien hoitelussa. Sitten rauhoitutaan pääsiäisen viettoon. Pääsiäisperinteisiimme kuuluvat lampaanpaisti, Oululaisen mämmi sekä pääsiäismunat ja -puput.

Viime pääsiäisen alla oli erään helsinkiläisen herkkupuodin ovessa lappu "Meillä ei kiskota munista". Jäipähän mieleen ja naurattaa vieläkin. Lohkaisiko kauppias tietoisesti vai vahingossa?

Lampaalle tulee punaviini-hunaja-valkosipuli-yrttimarinadi. Yrtteinä ovat timjami ja rosmariini. Paistin kaveriksi tuumasimme italialaista valpolicellaa tai ripassoa. Mämmivertailun kunkkuna on Oululaisen mämmi, jossa yhdistyvät jumalainen maku ja ihana ulkonäkö.

Munat ja puput ovat jo löytäneet tiensä jakajien kätköihin. Tummasuklaapuput olivat ehtineet loppumaan, mikä vähän kismittää. Oma vika, olisi kannattanut toimia ajoissa.

Kaupunkisuunnittelua ja -taidetta käsittelevän tekstin tarkastus on loppusuoralla. Pääsiäisenvietto on mukava aloittaa, kun ei jää ajankohtaisia töitä roikkumaan.

Blogi vetäytyy pääsiäistauolle. Rauhallista, ravitsevaa ja rentouttavaa pääsiäistä!

Tekstinhuoltoa musiikin tahdissa

2010-03-30T12:59:00.000+03:00

Päivän puolikas on vierähtänyt kaupunkisuunnittelua ja kaupunkitaidetta käsittelevän väitöskirjakässärin tekstinhuoltajana. On aina ravitsevaa päästä kurkistamaan tutkijoiden teksteihin ja tutkimushankkeisiin. Sitä voi tekstityön ohessa olla kerrankin tunnontuskitta tiedon salanautiskelijana. Muuten säästän salanautiskelut yksityisiksi iloiksi ja suosin työviestinnässä avoimuutta. Tämän salanautiskelun on kruunannut mieluisa musiikki.

Kirjoittajan ja tekstinhuoltajan kannattaa mielestäni järjestää työskentelylleen mahdollisimman mukavat ja itselle sopivat olosuhteet. Kohtuullisia työrupeamia, väliin taukoja ja pieniä itsensä palkitsemisia (esimerkiksi kupillinen teetä tai kahvia ja makupaloja tai netissä piipahdus tai Hercule Poirot tai Sherlock Holmes iltapäivän ratoksi), ja työ sujuu rattoisasti. Istun koneen ääressä kuulokkeet korvissa, tarkastan tekstiä ja kuuntelen, mitä lystään.

Tämänkertaisen tekstityön tueksi olen kuunnellut seuraavan setin:

Queenin albumit A Night at the Opera, Innuendo ja The Works
The Beatlesin Valkoisen tuplan ja Let it be Naked -remasteroinnin
Yngwie Malmsteenin Rising Force -levyn
Chopinin pianokonserton nro 1
Chopinin masurkkoja Horowitzin tulkintoina.

Toimii. Saan työhön puhtia ja lentoa mutta myös rauhoitun ja keskityn. Yhteen tekstiprojektiin sopii melodinen, tempoltaan rauhallinen musiikki, toiseen taas jykevyys ja raisu meno. Hiusstudion markkinointivälineitä käsitellyttä opinnäytettä tarkastaessani kuuntelin Led Zeppelinin How the West Was Won -tupla-albumin ja koko joukon Stevie Ray Vaughnin tex-mex-bluesia.

Mistä valinnat kumpuavat? En osaa sanoa, ne ovat intuitiivisia. Jos jokin ei toimi, vaihdan. Valinnalla on väliä, sillä tilanteeseen sopimaton musiikki pilaa keskittymisen tai tuottaa vääriä viboja. Tänä aamuna olo oli eilisen iltatyön jälkeen väsynyt ja tukkoinen, joten Queen sopi aamun avaukseksi. Musiikki vaikuttaa mielialaan, ja Queenin musiikista piristyn poikkeuksetta.

En silti ilman muuta suosittele käytäntöä kaikille. Joku tarvitsee täydellisen, rikkumattoman kirjoitus- ja tarkastusrauhan.

Kielenhuoltoa rennosti ja suhteellisuudentajuisesti

2010-03-29T11:25:00.000+03:00

Opetin kahtena viime lauantaina vapaan sivistystyön kurssilla kielenhuoltoa. Tavoitteena ei ollut nysvätä ja pipertää kaiken maailman nippelinormien kanssa vaan kerrata ja päivittää olennaiset oikeinkirjoitusohjeet.

Mitkä ohjeet sitten ovat olennaisia? Vastaukset taitavat vaihdella vastaajan mukaan. Katleenan esittämä 90 prosentin sääntö on mielestäni kätevä. Samoilla linjoilla olen jo vuosia ollut. Kieli elää ja muuttuu, ilmaisutarpeet ja tilanteet vaihtelevat. Ei ole mielekästä niitata oikein-väärinlistoja kenenkään kirjoittajan pöydänkulmaan tai muistitaululle.

Esimerkiksi pilkun viilauksen saralla käytimme aikaa tapauksiin, joissa pilkku erottaa lauseita toisistaan eli on lauserajalla. Jo perusohjeella "pää- ja sivulauseen väliin tulee pilkku" pärjää pitkälle. Pilkkuteemaa edelsi lyhyt, ytimekäs ja havainnollinen (esimerkkeihin nojaava) peruskäsitteiden katsaus: mitä ovatkaan predikaatti, lause, päälause ja sivulause. Sitten palautettiin mieleen kaksi konjunktiolitaniaa eli alistus- ja rinnastuskonjunktiot.

Useimmat muistavat litaniat peruskouluajoiltaan, jolloin ne on opeteltu ulkoa. Vinkki opetussuunnitelmien tekijöille: joidenkin kielioppiasioiden ulkoa opettelu koituu myöhemmin iloksi ja hyödEhkä muistat vielä nämä tai osan näistä:

Alistuskonjunktiot: että, (niin että), jotta, koska, (niin että), kun, jos, vaikka, kuin, kunnes (jahka, ennen kuin, jos, kun, kunhan, ellen jne., jollen jne., joskin, jos kohta, niin kuin, ikään kuin, kuten, tokko, -ko/-kö

Rinnastuskonjuktiot: ja, ynnä, sekä, sekä – että, ka/-kä, eli, tai, tahi, taikka, joko – tai, vai, mutta, vaan, paitsi (selittävä että)

Fiksu tietää tärkeimmät ohjeet ja osaa soveltaa niitä tilanteen, lukijan ja tekstin tavoitteen mukaan. Kirjoitustapaa on hyvä osata vaihdella. Fiksu osaa myös hyödyntää apuneuvoja, kuten kielen- ja tekstinhuollon oppaita sekä nettisivustoja. Tässä muutama hyväksi havaittu:

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas
Iisa & Oittinen & Piehl: Kielenhuollon käsikirja
Luukkonen: Hauskaa kielenhuoltoa!
Muikku-Werner (toim.): Kielipoliisin käsikirja

Kirjoittajan ABC-kortti
Kielijelppi
Erkki Savolaisen laatima kielenhuollon sivusto

Kirjoitetun yleiskielen tietoinen ohjailu ja yhdenmukaistus on mielestäni hyvä asia, koska siten vältytään yleiskieltä vaativissa kirjallisissa viestintätilanteissa monenkirjavalta kaaokselta. Nippeliviidakko voi ahdistaa, joten kätevämpää on muistaa päälinjat ja tarpeen tullen hyödyntää edellä mainittuja apureita.

Pääsiäisen jälkeisenä perjantaina eli 9.4. on Mikael Agricolan päivä, suomen kielen päivä. Monelle meistä, ainakin käytännössä, ovat muutkin päivät suomen kielen päiviä sikäli, että voimme viestiä niin pienistä kuin suuristakin asioista suomeksi. Se on iso juttu, vaikka kenties itsestään selvän oloinen.

Mikael Agricolan päivä on hyvä päivä suomensuojelijoiden tempauksille. Käytetään, vaalitaan ja suojellaan suomea silloin. Pidetään ääntä, puhutaan ja kirjoitellaan mukavia suomeksi. Eikä jätetä asiaa siihen vaan askaroidaan suomeksi muulloinkin kun voimme.

Haastan sinut, blogini lukija, käyttämään (määrä)tietoisesti suomen kieltä niin puheessasi kuin teksteissäsikin. Agricolan päivä on siihen sopiva teemapäivä. Otatko haasteen vastaan?

Tekstireviisorin iltapäivät

2010-03-26T16:33:00.000+02:00

Onpa ollut mukavia iltapäiviä tällä viikolla. Olen saanut uppoutua huoltamaan taiteen asiantuntijan väitöskirjatekstiä, siis toimimaan tekstireviisorina. Olen nauttinut täysin siemauksin, ja aika on kiitänyt huomaamatta. Taisin saavuttaa flow'n. Homma jatkuu ensi viikolla.

Tekstinhuoltajan - tekstireviisorin - ilona on ollut roolien moninaisuus. Tehtävät vaihtelevat oikolukijasta (vähän tylsää) editoijaan, normittajasta ehdottelijaan, vastaajasta kyselijään, auktoriteetista keskustelukumppaniin. Ihanaa!

Wordin kommentointityökalu on kätevä tässä puuhassa. Samoin eri värien käyttö erityyppisiin kommentteihin. Onneksi touhu ei ole vain oikolukua vaan tarjoaa älypähkinöitä purtavaksi. Flow-kokemus päihittää silmien rasituksen ja niskan kipeytymisen. Puoli työpäivää on sopiva annos. Välillä pitää päästä ihmisten ilmoille, vaikkapa opettamaan tai ohjaustapaamisiin.

Illalla tekisi mieli jotakin herkkua. Kääretorttu rahkatäytteineen voisi maistua. Mutta Valio maustetut rahkat eivät innosta. Mistä moinen kirjoitusasu? Valio- maustettu rahka näyttää kieltämättä omituiselta (= kielenhuollon suositus), mutta miksei nimeä muka voi kirjoittaa muotoon maustettu Valio-rahka (tai Valion maustettu rahka)? Silmään tökkivät mainosten ilmaukset Valio maustetuissa rahkoissa, Valio maustetuilla rahkoilla jne.

Sujautan huomiseen eväspussiin hiilihapottoman Novelle-lähdeveden, en Novelle hiilihapotonta lähdevettä. Huomenna onkin sopivasti vuorossa kielenhuoltopäivä. Kyllä, muodolla on merkitystä.

Näin osallistut tekstityöpajaan ja kohennat kirjoitustaitoasi

2010-03-24T09:55:00.000+02:00

Pidän työstäni ja yleensä myös sen tekemisestä. Mutta. Hierteet ja kitkat saavat joskus raivon partaalle. Tällä kertaa on kyse tekstityöpajoista ja niissä työskentelystä.

Jotta tekstipajatyöskentely olisi mielekästä ja auttaisi kohentamaan omia kirjoitustaitoja, pitää jokaisen osallistujan - opiskelijan ja opettajan - ottaa tosissaan muutama simppeli asia ja haikailun sijaan toimia. Vedän muutaman tunnin kuluttua erään tekstipajan istunnon ja kolmesta tekstistä kaksi on tullut ryhmälle ajoissa. Seuraus: minä ohjaajana, opponentti pääasiallisena palautteen antajana ja ryhmä vertaispalautteen antajan roolissa olemme voineet valmistautua kahden tekstin tarkasteluun, emme kaikkien kolmen.

Puhutaan aikavarkaista. Ilmaus on osuva, sillä myöhästelijät ja piittaamattomat osoittavat toimillaan, että eivät arvosta toisten aikaa (ehkä eivät omaansakaan). Taustalla voi vaikuttaa eihän tämä nyt ole niin tärkeää -asenne. Toisaalta vaikuttimet eivät ole aina pahansuopia, mutta helposti syntyy vaikutelma välinpitämättömyydestä ja vastuuttomuudesta.

Kiireeseen on näppärää vedota, mutta se on tekosyy. Podemme lähes kaikki kiirettä, mutta sitä voi yrittää selättää jäsentämällä ajankäyttöään. Kiire ei poista vastuuta eikä anna oikeutta laistaa tehtävistään. Unohtaminen on toinen selitys. Ei mene läpi, kalenteri on keksitty ja harva lienee alle kolmekymppisenä niin dementoitunut, ettei muistaisi arkensa asioita.

Vastuu on asia, johon ajatukseni toistuvasti kiertyvät. Jokainen vastaa valinnoistaan, eikä vastuuta voi ulkoistaa. Filosofi Jussi Vähämäen mukaan meitä nykyisen työkulttuurin ihmisiä leimaavat kärsimättömyys ja ikävystyneisyys. Joukon jatkoksi lisään, että meitä leimaa tai vaivaa myös työn pelko. Jos työnä on kirjoittaminen - kuten tekstityöpajassa - voi tulla kiusaus välttää koko touhu viimeiseen asti. Kirjoittamista lykätään, oman tekstin jakaminen voi tuntua vastenmieliseltä. Kirjoittaminen nyt kuitenkin vain on sellainen taito, jonka oppii ainoastaan tekemällä. Pelkkä tekstin tekemisestä lukeminen ei riitä. Ei riitä sekään, että tekstiaihiot muhivat omassa päässä sieltä sen kummemmin ulkoistumatta. (Tästä tuli siis taas saarna.)

Tässä pikaohjeet sinulle, joka osallistut oppijana tekstityöpajaan (korkeakouluopiskelijana, työyhteisön jäsenenä tai vapaan sivistystyön kursseilla):

Tutustu aluksi ohjeisiin ja toteutussuunnitelmaan. Bongaa tärkeät käytännön asiat, kuten päivämäärät ja tehtävät.
Käytä kalenteria. Kirjaa siihen KAIKKI toimintaa säätelevät määräajat. Noudata niitä, ehdottomasti.
Sisäistä oma roolisi tekstipajan osallistujana. Selvitä itsellesi, mitä sinun pitää kulloinkin tehdä, että kurssi rullaisi kitkatta eteenpäin. Tekstipajoissa käsitellään osallistujien tekstejä: kukin esittelee vuorollaan omaansa ja toimii vuorollaan toisten kirjoittajien palautteenantajana.
Varaa aikaa kirjoittamiselle. Kirjoittaminen on aikaavievää puuhaa. Ole realistinen ja tee aikatauluun varauksia yllättävien aikaesteiden varalle. Aseta välitavoitteita ja palkitse itsesi, kun olet saavuttanut välitavoitteen.
Valmistaudu rooleihisi ja tehtäviisi tekstin tekijänä, opponenttina ja vertaispalautteen antajana. Kun on oma vuorosi esitellä tekstisi, lähetä se aikataulun mukaisesti ja sovitulla tavalla muulle ryhmälle. Esimerkiksi jos teksti pitää lähettää luettavaksi viikkoa ennen käsittelyä, lähetä se viikkoa ennen käsittelyä, älä käsittelyä edeltävänä päivänä. Jos haluat tekstistäsi palautetta, on välttämätöntä, että toimit niin. Muuten sotket ohjaajan ja muiden osallistujien aikataulun. Et kai oleta, että he puurtavat tekstisi parissa käsittelyä edeltävän yön tai kykenevät antamaan sinulle varttitunnin pikapalautteen.
Keskity palautteen antajana lukijakokemuksesi erittelyyn rakentavasti, kohdentaen ja perustellen. "Ihan kiva" tai "Oletpa tehnyt ison urakan" eivät ole kohdennettuja palautteita, vaikka sinänsä sympaattisia ovatkin. Tartu tekstin konkreettisiin kohtiin ja kirjoittajan valintoihin. Kysy, pyydä täsmennyksiä, osoita rakentavasti, mikä tekstissä lukijan näkökulmasta toimii ja mikä ei. Älä kommentoi umpimähkään vaan mieti sanomisesi pointti.
Ota vertaispalautteen antajan roolisi tosissasi. Lue työpajassa käsiteltävät tekstit etukäteen, tee muistiinpanoja ja valmistaudu kommentoimaan. Siten saadaan keskustelua. Samalla nousee esiin yhteisiä asioita, sellaisia jotka askarruttavat muitakin kuin yksittäistä kirjoittajaa.
Älä selittele laiminlyöntejäsi. Kanna vastuusi ja tee parhaasi. Saat tekstipajatyöskentelystä juuri niin paljon kuin olet itse valmis antamaan. Avoin ja utelias mieli on avuksi.
Suhtaudu ryhmän jäseniin ja ohjaajaan kumppaneinasi. Arvosta heitä, heidän apuaan ja heidän aikaansa.
Arvosta itseäsi ja tekstiäsi. Kehitä itseäsi kirjoittajana määrätietoisesti. Kirjoittaminen on tietoista ja taitoista toimintaa.

Jopas helpotti! Ehkä en sittenkään astu työpajatilaan tänään hapannaamana. Pienet madonluvut pitää kuitenkin lukea, niin asianlaita nyt on. Sitä paitsi suoritusmerkintää ei tule, jos tehtävät ovat tekemättä tai keskeneräisiä. Resurssien (lue: ajan, rahan, osaamisen) haaskaus suututtaa. Niin pitääkin.

Oi ohjaaja, tuo ikävä ihminen.

Mainonnan ja mainoskielen tutkailuviikot

2010-03-22T12:21:00.000+02:00

Illalla aloittelemme aikuisopiskelijoiden kanssa mainonnan ja mainoskielen tutkailuviikot. Tästä illasta toukokuun puoleenväliin vietämme aikaa mainoskielen kurssilla, verkossa toimien. Työt tehdään tutkivin ja kehittävin ottein, toiminnallisesti. Tutustutaan markkinoinnin ja markkinointiviestinnän blogeihin, tehdään haastattelumenetelmää soveltaen kenttätyö ja suppeahko mainoskielen projekti. Jokainen tehtävä raportoidaan suullisesti ja kirjallisesti.

Olen linkittänyt verkkoalustan työtilaan monta blogia täkyksi ja oletan, että opiskelijoilta tulee täydennystä. Siellä ovat jo odottamassa mm. markkinointiviestintäyritys Zeeland Society, Janne Kaupin Loippari, Jari Parantaisen Gurumarkkinointi ja Katleena Kortesuon Ei oo totta. Myös yritysten blogeja on tarjolla, esim. Scription valikoima.

On havainnollista ja innostavaa tutustua erilaisten kirjoittajien blogeihin ja selvittää niiden avulla asiantuntijoiden näkemyksiä esimerkiksi mainonnan eri muodoista. Ne inspiroikoot pohtimaan, miksi yritykset ja yhteisöt bloggaavat ja mitä markkinointia tukevia tehtäviä blogeilla voikaan olla.

Kenttätyön ideana on saada haastattelemalla ajankohtaista ja case-perustaista tietoa yrityksen tai non-profit-organisaation mainonnasta jostakin rajatusta näkökulmasta tarkasteltuna. Rajattua teemaa on tarkoitus käsitellä myös lähteitä hyödyntäen: kenttätyön aineistoa suhteutetaan tietoperustaan. Teemana voi olla vaikkapa viraalimarkkinointi, suoramainonta tai sosiaalinen media yrityksen tai non-profit-organisaation mainonnassa.

Projektityössä opiskelija tekee pienimuotoisen mainostekstien valikoiman jollekin todelliselle toimeksiantajalle. Toimeksiantajan tarpeet ja toiveet selviävät - toivottavasti - alkuneuvottelussa, jossa opiskelija sopii teettäjän kanssa, mitä tekstejä tekee. Joku voi tarvita suorakirjeen, toinen myyvän nettitekstin, kolmas yritys- tai tuote-esitteen.

Kurssilla myös keskustellaan pienryhmissä ja yhteisesti. Aloitamme WebEx-istunnolla, mikä hiukan jännittää, koska en ole aiemmin käyttänyt tätä virtuaalista kokous- ja neuvottelupalvelua. Onneksi läsnä on assistentti, joka voi oikoa hölmöilyni ja vastata asiantuntemattomiin kysymyksiini ;)

Aihe on koettu kiinnostavaksi ja on sikälikin hauska, että aineistoa on ympäristö pullollaan. Havainnoitavaa, analysoitavaa ja arvioitavaa riittää. Perinteiset käsitykset mainonnasta ovat murroksessa. Oppikirjoissa sanotaan, että mainonta on maksettua, tunnistettavan lähettäjän harjoittamaa viestintää, jonka tarkoitus on johtaa tuotteen tai palvelun ostopäätökseen.

Maailma on totisesti muuttunut: läheskään kaikki mainonta ei ole maksettua eikä lähettäjää voi aina tunnistaa. Mediamainonnassa käytetään maksettua, omaa ja ansaittua mediaa; suoramainonta voi olla perinteistä mutta yhä useammin sissimarkkinoinnin tunnusmerkit täyttävää, ambient-mainontaa. Mainonnan maailma on monisyinen ja -muotoinen. Taitavasti käytetty mainoskieli tekee uteliaaksi, vetoaa järkeen ja tunteeseen, parhaimmillaan oivalluttaa ja ilahduttaa - tai ärsyttää.

Onko mainonta kuollut tai kuolemassa? Tuskin. Jotkut kuitenkin ovat sitä mieltä, ehkä tahallaan provosoivasti, että mainonta on menneen talven lumia. Heihin kuuluu Niken markkinointijohtaja Simon Pestridge, joka on sanonut näin:

“We don’t do advertising any more. We just do cool stuff… It sounds a bit wanky, but that’s just the way it is. Advertising is all about achieving awareness, and we no longer need awareness. We need to become part of people’s lives and digital allows us to do that.”

Lisää Pestridgen näkemyksistä voi lukea markkinointiviestintäkonserni Zeeland Societyn blogista.

Koulujen mielikuvamainonta mielistelee ja hauskuuttaa

2010-03-17T16:26:00.000+02:00

Postasin äskettäin oppilaitosten mielikuvamainonnasta. Jatkanpa aiheesta hiukan, koska mehevää aineistoa suorastaan suolletaan aistinvaraiseen erittelyyn. Junamatka Hämeenlinnaan taittui rattoisasti aamun Metroa selatessa. Siinä mainostettiin "Suuntana Laurea, päämääränä elämä." Ilmoituksessa mainostettiin Otaniemen yksikössä annettavaa tradenomikoulutusta.

Eikö ole elämää ennen koulua tai edes sen aikana? Alkaako elämä vasta koulun (koulupäivän tai tutkinnon suorittamisen) jälkeen? No niinhän asian laita tässä reaalimaailmassa taitaa olla. Koulu simuloi elämää, joka on toisaalla. Koulussa ollaan opetettavana, kavereita tapaamassa ja aikaa kuluttamassa. Moniko tosissaan mieltää olevansa oppimassa, ja viime kädessä vastuussa oppimisestaan?

Onko koulu siis eräänlainen elämän odotushuone? Oikeaa elämää opetellessa ja odotellessa voi esimerkiksi Laurean Otaniemen yksikössä opiskella "kansainvälisessä ympäristössä aidoissa yritysprojekteissa" sekä "luovissa työympäristöissä Manhattanilla ja Caribialla". Täkynä on oma läppäri ja perinteiden puute: ei luokkatiloja, opintojaksoja eikä tenttejä.

Aito-sanaa tungetaan holtittomasti milloin mihinkin, ikään kuin se takaisi asian tai ilmiön - tai ihmisen - alkuperäisyyden, autenttisuuden. Yritysprojektit ovat yritysprojekteja, todellisia tai fiktiivisiä. Jälkimmäisiä tuskin enää harrastetaankaan. Lähtökohtana on, että projektit ja toimeksiantajat ovat todellisia. Ei leikitä eikä ilmennetä. Aito on siis turha tähdennys.

Mitä ovat luovat työympäristöt? Ihmiset luovat ja ympäristöt voivat kannustaa luovuuteen, edistää ja ruokkia sitä. Luovuus varmaan vaatii hienon, mielellään vierasperäisen nimen. Voi olla, että Manhattan kiidättää luovaan toimintaan ihan toiseen tapaan kuin vaikkapa Espoo tai Otaniemi.

Joistakin perinteistä on syytäkin luopua. Vaikka tässä postauksessa olenkin sarkastisella päällä, kannatan uudenlaisia, avoimia opiskeluympäristöjä. En pidä luokkatiloja, opintojaksoja ja tenttejä välttämättöminä, en usein edes tarpeellisina. Toisaalta karsastan ilmoituksen tapaa esittää asia mielistelevästi ja kosiskelevasti: hae meille, meillä ei ole mitään perinteistä. Perinteiden puutteen korostus ja ilmainen läppäri korostuvat ilmoituksessa hiukan osoittelevasti.

Arvostan Laureaa ja siellä määrätietoisesti tehtävää oppimista edistävää työtä. Laurea on kiinnostavalla tavalla kehitellyt oppimiskulttuuriaan, joka perustuu kehittävään ja tutkivaan oppimiseen (learning by developing). Siitä on hienona esimerkkinä liiketalouden koulutusohjelman peer-to-peer-sovellus (Hyvinkää ja Kerava), jossa tosiaan on uskallettu luopua turhien perinteiden taakasta. Ihan samoja asioita siellä tehdään kuin Otaniemessäkin. Toivon kovasti, että peer-to-peer-sovelluksen mainonta ei olisi yhtä kliseistä ja mahtipontista.

Helsingin rautatieasemalla silmäilin Metropolia Ammattikorkeakoulun hauskasti ironisoivia mainoksia.

Tangokuninkuus muuttaisi elämäni! Loistavaa! Katso kuitenkin [koulun nettisivut]...

Todellakin mä haen Sing Stariin! Loistavaa! Katso kuitenkin [koulun nettisivut]...

Mainoskavalkadi nauratti ja piristi. Metropolian mainoksissa kaksi keskenään ristiriidassa olevaa todellisuutta kohtaavat herkullisesti ja nasevasti. Niiden mainosteksteillä on luullakseni parempi mahdollisuus kohdata lukijansa kuin latteilla, epämääräisillä ja semanttisesti oudoilla sepustuksilla. Sellaisilla kuin vaikkapa "Future in Business!"

HimosKieltä elämysmatkailijoille

2010-03-16T19:05:00.000+02:00

Keski-Suomen Jämsässä sijaitsee Himos, tuo suksi-Suomen keskipiste. Himos on kaupungin matkailuvaltti, joka vetää puoleensa niin koti- kuin ulkomailta saapuvia. Oma tarkastelukulmani on ulkopuolisen: puolisoni on jämsäläissyntyinen, minä stadin kasvatti. Emme ole olleet Himoksen asiakkaita, mutta seuraamme sen toimintaa kiinnostuneina. Toiminta on nykyaikaista ja kasvu kiihkeää. Mutta.

Himoksen ja HimosLomien sivut ovat jääneet tekstin- ja kielenhuoltoa vaille. Kielenhuoltajan kärttyisä käsi ole päässyt niitä koskettamaan. Markkinointikielen kauheimmat kukkaset saavat vapaasti rehottaa.

Vai mitä tuumata näistä?

Tarjolla ovat HimosLomat (vaihtoehtoisena muotona Himos Lomat), HimosAreena, HimosAreena Alppitalo, Himos Ravintola, Himos Hotelli, Himos Liiteri ja HimosCenter.

Eikä siinä kaikki. Sesonkituotteena on muun muassa Uuden vuoden vaihto. Voi osallistua myös Lasketellen Bonusta -tapahtumaan tai jopa VihkiäiSki-tilaisuuteen. Luola tilausravintolassa voi aterioida, ja hemmottelua kaipaavat voivat kustantaa tai kustannuttaa itselleen AreenaCocktailin kylmät tai lämpimät herkkupalat. Jos nämä eivät vielä vakuuta tai innosta, houkuttanee Mountain Dew Snow Park.

Tämän kaiken ja paljon muuta lupaa HimosMaailma.

Jämsän anoppilassa saan kunnon koillishämäläis-keskisuomalaista kotiruokaa, konstailematta. Sesonkiherkkuna nautin siellä kernaasti joulun aikaan esimerkiksi Suomen parasta imellettyä perunalaatikkoa. Ja kuuntelen anopin väärentämätöntä jämpsäläistä puheenpartta, jota muodin oikut eivät ole pahoinpidelleet.

Mielikuvamainonnanko siivin ammattiosaajaksi?

2010-03-12T12:47:00.000+02:00

Opinahjot harjoittavat kilvan mielikuvamainontaa, elämmehän yhteishaun kiihkeintä aikaa. Media suoltaa koulujen mainoksia oikein urakalla. Viihdytin itseäni aamun bussimatkalla lukemalla Suomen Liikemiesten Kauppaopiston / Helsinki Business Collegen tarramainoksia, jotka oli liimattu istuinten selkämyksiin. Hehkutustekstiä, mutta miten auttaa yhteisöä erottautumaan kymmenien muiden joukosta?

Ylioppilas! Hae työksesi - älä huviksesi. Ammattiosaajaksi 2 vuodessa.

Mitä tehdä peruskoulun jälkeen? Ota tehostartti tulevaisuuteen, siirry vauhdilla työelämään.

Hulppeita lupauksia, nokkelahakuista sanaleikittelyä, tuttua hokemaa. Onko näihin edes tarkoitus uskoa? Ammattiosaajaksi ei tulla kahdessa vuodessa. Tutkinnon suorittaminen ei ilman muuta merkitse ammattiosaamista ja asiantuntijuutta. Ne kasvavat ennen muuta töitä tekemällä, oppeja soveltamalla ja jatkuvan oppimisen myötä. Miksi uskotella sellaista, mikä ei pidä paikkaansa?

Olisi kiva, jos valmistuneet siirtyisivät "vauhdilla työelämään". Toivottavasti kahden vuoden kuluttua tilanne on se, että nuorille on töitä tarjolla, kun valmistuvat. Tämän hetken totuus on toinen, mutta kannattaa toki suunnata katse tulevaisuuteen.

Kilpailu on ankaraa, ja koulujen mielikuvamainonta on paisunut miltei hälyksi asti. Entäs kun tavoitemielikuva ja imago eivät kohtaakaan? On luvattu yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista.Opiskeluaika ei sitten välttämättä tarjoakaan viihdepläjäyksiä, helppoa elämää tai muuta kivaa. Eikä valmistuttua ehkä saakaan "ammattiosaajan" statusta tai työtä.

Jotkut ovat - aiheestakin - kysyneet, mistä mielikuvamainontaan käytetyt rahat ovat poissa. Miksei niitä kohdenneta opetukseen tai muuhun ydintoimintaan? Yksi kuulemani vastaus oli: "Mikä takaa, että ne kohdennettaisiin opetuksen laadun parannuksiin?" Niinpä, ei mikään. Seksikkäämpiäkin kohteita riittänee, esimerkiksi hanke- ja tutkimustoiminta. Tarvetta kohennuksiin olisi myös vaikkapa terveyspalveluissa ja tukitoiminnoissa. Mitäpä toimintoa ei voisi tehdä nykyistä paremmin, jos varoja olisi.

Oma kouluni eli Hämeen ammattikorkeakoulu HAMK on löytänyt kustannustehokkaan markkinointiviestinnän. Suurten, kalliiden lehti-ilmoitusten tai bussitarrojen sijaan koulu kampanjoi etenkin sosiaalisessa mediassa, esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä ja You Tubessa. Muu mediamainonta on tarkkaan harkittua ja kohdennettua. Brandia rakennetaan kokonaisviestinnän ottein ja tarkoin suunnitellusti.

Kampanja toteutetaan viime vuosien tapaan pitkälti omin voimin, esimerkiksi mainosten mallit ovat koulun omia opiskelijoita. Perusviestit tosin ovat hehkutuspuhetta muun muassa onnellisuudesta. Mutta pidän mainiona sitä, että somen ansiosta kohderyhmä tavoitetaan kätevästi, ihmisillä on mahdollisuus osallistua, keskustella ja kysellä. Ollaan siellä missä ovat ne, jotka halutaan tavoittaa ja kohdata.

HAMKin brandikampanjointi kukoistaa paljolti markkinointiviestinnän suunnittelija Vesa Vileniuksen ansiosta. Vesalla on vankkaa ammattiosaamista ja vahva näkemys viestinnästä. Tuskin se hänelläkään oli valmiina heti oman tutkinnon suorittamisen aikoihin. Hyvä työyhteisö on antanut tilan, ajan ja tuen ammatilliselle kasvulle ja tositoimille. Hyvä Vesa!

Kansainvälistymisen sietämätön keveys

2010-03-09T10:15:00.000+02:00

Kannatan kansainvälisyyttä ja kansainvälistymistä. Pidän hyvänä, että suomalaiset opiskelevat - ja oppivatkin - vieraita kieliä sekä halutessaan myös ruotsia. Monikielisyys on rikkautta ja eittämättä hyödyttää sekä yksilöä että yhteiskuntaa. Mutta ihmisellä pitää olla oikeus äidinkieleen sekä oikeus käyttää sitä monipuolisesti, myös korkea-asteen opinnoissa.

Yliopistoissa tapahtuu kummia, kertoo suomen kielen emeritaprofessori Auli Hakulinen blogikirjoituksessaan Samaan aikaan toisaalla. Vireillä on jännittävän kuuloisia hankkeita, joiden perimmäinen tarkoitus lienee vahvistaa kansainvälisyyttä ja rapauttaa suomen kielen asemaa korkeakoulujen kielenä.

Erittäin huolestuttavaa on Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan linjaus, jonka mukaan perustutkintoa ei voi enää suorittaa äidinkielellään, jos se on suomi. Jos joukossa on yksikin ulkomaalainen, suomalainen ei saa tehdä harjoitustöitäkään äidinkielellään. Jopas jotakin! Käytäntö on mitä ilmeisimmin perustuslain vastainen.

Huolestuttavaa on sekin, että tällaisia isoja periaatteellisia asioita valmistellaan ja niistä päätetään näkymättömissä. Valmistelijoiden ja päättäjien viisaus tulee julki korupuheiden kera siinä vaiheessa, kun uudistuksia ollaan jo toteuttamassa. Ei ole sijaa keskustelulle, ei arvioinnille, ei palautteelle.

Yliopistotkin ovat alkaneet viestiä ammattimaisesti. Varmemmaksi vakuudeksi ne pestaavat uuden ilmeensä luojiksi mainostoimiston. Pölyt ja vanha, virttynyt kuosi pois! Tilalle muodikas ilmiasu (siis look) sekä nuorekas iskulause (siis slogan). Lappeenrannan teknillinen yliopisto on saanut kasvojenkohotuksekseen (siis faceliftingikseen) iskulauseen "Open your mind". Miten omaperäistä.

Samaan aikaan, kun näitä ihmeitä tapahtuu, ruokitaan kansalaisia - anteeksi, asiakkaita tai yleisöä - höpöjutuilla julkkiksista ja tosi-tv-ohjelmista sekä kärpäsen kokoisten asioiden paisutteluilla niin viihde- kuin ns. laatumediassa. Kysyntä lisää tarjontaa, mutta kyllä tarjontakin lisää kysyntää. Kun aikansa tuijottaa aidanseipäitä, voi unohtua, miltä näyttää kokonainen aita. Ja miltä näyttää sen takana.

Kuusi päivää netittä - eräänlainen retriitti Raija Siekkisen seurassa

2010-03-08T15:11:00.000+02:00

Olo on kuin tulisi kotiin pitkältä matkalta. Tein irtioton ja lähdin puolison kanssa kuudeksi päiväksi muihin maisemiin. Pakkasimme tohinassa ja kohtalotar teki siirron: kannettavan virtajohto muuntajineen unohtui.

Edessä oli netitöntä elämää kuuden päivän ajan. Ensin iski kauhu ja ketutus, sitten olo rauhoittui. Hiukan harmitti raahata kannettavaa turhan takia, kun kerran mokkulakin, tuo rasittava taikakalu, löysi tiensä matkatavaroihin. Mutta tapahtunut ei järkyttänyt suuremmin, vapauttipa vain voimavaroja. On kuin olisi retriitin käynyt.

Sain syventyä kirjakaupan aarteisiin ja miehen lapsuudenkodin lehtiarkistoon. Kirjakaupasta löytyi pokkarina Raija Siekkisen Novellit.

Siekkisen novellit sopivat oivallisesti rauhoitetun loma-ajan lukemistoksi. Kirjailijan kieli on kuulasta, novellit hetkiä vangitsevia tuokiokuvia tai ajanjaksoja tiivistäviä hahmotuksia. Niistä kuultaa katoavuus, katoavaisuus; niihin kiteytyy tarkkoja havaintoja ja aistimuksia, tuntoja ja muistoja. Monessa novellissa muistot kerrostuvat, kun päähenkilö muistelee kokemaansa. Miltei häivähdyksen omaisena tai vetäytyvänä niissä näyttäytyy Siekkisen vähäeleinen huumori.

Siekkinen kirjoittaa niin, että välillä alkaa huimata. Pysähdyin monesti lukemaan lauseita, virkkeitä uudelleen, tutkailemaan niiden rytmiä, kuin hengitystä. Esikoiskokoelmassaan Talven tulo (1978) Siekkinen kirjoittaa Novellissa:

"Maria katseli tyttöä ja muisti että tämän nimi oli Marja. Kirjaimen ero nimessä ja noin erilainen, hän ajatteli. Tuollaisella leualla kyllä pärjää, vaikka ei se kaunis ole. Hän muisti miten oli joskus linja-autossa katsellut ihmisiä ja ajatellut, että kaikenlaiset ihmiset sitä elävät elämän alusta loppuun ja selviävät hengissä, ja vielä menestyvät, ja miten vaikea sitä on uskoa, kun kuuntelee heitä ja katsoo miten he asettavat kätensä ja jalkansa, ja millaisen ilmeen ottavat kun ambulanssi menee ohi. Hän muisti ambulanssin joka oli juuttunut neljän ruuhkaan, seisoi huutaen autojonossa eikä päässyt mihinkään."

Jäät liikkuvat -novelli kokoelmasta Elämän keskipiste (1983) iskee heti alkuosassaan näin:

"Jonakin päivänä oli asunnon lattia täynnä lasia.
- Anteeksi, anna anteeksi, mies sanoi.
Lasi oli kuin jäätä, jäänväristä, kun sitä katsoi niin silmiä ja hampaita vihloi. Jos se sulaisi pois. Jokivarresta oli varhain pakkasaamuina räjäytetty ahtautumia, hän oli herännyt räjähdyksen ääneen, noussut ja mennyt ikkunasta katsomaan, ja kohta oli joen laveaa mustaa vettä uinut merelle päin jäälauttoja jotka olivat kuin tämä lasi. Niistä oli suistoon, siihen missä kosken sula päättyi ja alkoi meren jää, noussut talven mittaan jäärykelmä, jossa lautat nousivat pystyyn, kasautuivat toistensa päälle, ja siihen jäi onkaloita ja reikiä, ja alla virtasi musta kohmeinen vesi. Ei se sula, täytyy lakaista ja imuroida."

Kuuden päivän nettivieroitus antoi aikaa lukea lehtiäkin. Puolison ja hänen veljensä nuoruusvuosien lehtiarkistossa riitti pengottavaa kuin tavaratalon löytöpäivillä ikään. Kuin nyt vietettävää kansainvälistä naistenpäivää enteillen valikoitui luettavaksi huimaavan pitkä ja huikean hieno Marlon Brandon haastattelu, joka julkaistiin tammikuun 1979 Playboyssa (laatulehti). Suorasukaisuudestaan tunnettu Brando laukoi muun muassa tämän:

"In all societies, they have organizations that exclude women; warrior societies are famous the world over for that. It comes from fear of women. Men's egos are frightened by women."

Retriitti Siekkisen tunkeilemattomassa seurassa vaihtui loman loppupuolella siis provosoiviin teksteihin. Taisi jo ollakin aika palata arjen rytmiin. Työsähköposteja oli kuuden päivän aikana ehtinyt tulla onneksi vain 120. Melkein kaikki on jo käsitelty. Kohta pääsen viettämään naistenpäivää oman puolison keralla. Toivottavasti hän ei tuo kattilaa, mattopiiskaa tai pölynimuria (kaikille tosin olisi käyttöä).

Jotain tolkkua, kiitos!

2010-03-01T16:31:00.000+02:00

No niin, häpeän sekaisin tuntein luin edellistä postaustani. Taisi tulla pitkänpuoleinen, vaikka sanotaan, että lyhyestä virsi kaunis. Innostuin asiasta, jota olen viime päivät (viikot, kuukaudet ja vuodetkin) vaalinut.

Mitä opin tästä? Pakahduttavaa sanomisen tarvetta kannattaa purkaa tiheämmin, ettei se pakkaudu omaksi ja muiden infoähkyksi.

Pahoittelut ylipitkästä vuodatuksesta. Asia olisi ansainnut ytimekkäämmän ilmiasun. Lukekaa se silti :)

Paarman pistovoimaa vai kätilön apua?

2010-03-01T16:17:00.000+02:00

Opinnäytetyö on opitun kokoava näyttö. Se kruunaa opiskelu-uran ja on tekijälleen unohtumaton huippukokemus. Niin usein sanotaan. Niin sitä toivoisi. Niin tulisi olla. Mutta totuus kun on tarua ihmeellisempää, niin ei aina ole.

Opiskelija puurtaa eksyneen oloisena tai ei ehkä tohdi askarettaan edes aloittaa. Koko asia voi alkaa vaikuttaa möykyltä, jota ei pysty sulattamaan. Rämpimistä, epävarmuutta, epätietoisuutta. Aika kuluu, työ etenee nykäyksittäin tai ei lainkaan. Missä on ohjaaja, mikä hänen paikkansa ja tehtävänsä?

Kuulostelin viime viikolla huolestuneen oloisia nuoria, jotka ovat kohta aloittamassa opinnäytetyötään. Ilmassa leijui pelokkuutta ja orastavaa riittämättömyyden tunnetta - vaikka asiassa ei ollut päästy vielä edes alkuun. Infossa oli pakattu suut, silmät täyteen normeja, jotka pitäisi osaamisellaan ja työllään täyttää. Vähemmästäkin alkaa hirvittää. Missä oli ilo ja into? Missä hinku päästä alkuun, tekemisen paloon?

Minusta on turha ladata heti kärkeen vaatimuslistaa ja normeja siitä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä. Ajatus opinnäytteen tekemisestä kannattaisi markkinoida tuleville tekijöille sillä tavoin, että oma motivaatio oppia ja osoittaa oppimaansa suorastaan puskisi tekijät innokkaina työnsä ääreen. Alkuun pääsyyn tarvitaan pikemminkin uteliasta, rohkeaa tutkivaa asennetta ja kysyvää mieltä kuin tekemisen laatua tarkoin sääteleviä vaatimuksia. Ne ovat omiaan halvaannuttamaan reippaankin aloittajan. Normit ja kriteerit ehtii kyllä käsittelemään oman ohjaajan kanssa alkuvaiheen ohjaustapaamisissa.

Olen mieltynyt sokraattiseen näkemykseen opettajan - tässä tapauksessa opinnäytetyön ohjaajan - rooleista, jotka ovat paarma, kätilö ja pitojen vetäjä. Opinnäytetyön tekijä tarvitsee mielestäni ohjaajan, joka on tarpeen mukaan paarma ja kätilö. Ohjaaja pistää ja saa pistollaan aikaan toimintaa, liikettä, ristivetoa. Kätilönä hän taas avustaa moninaisissa asioissa: antaa käytännön vinkkejä, opastaa rakentamaan toimivaa tietoperustaa, tiedottaa aikatauluista ja käytänteistä.

Pitojen vetäjä hänen ei tarvitse olla, sillä opinnäytetyöprosessi ei ole ohjaajan show. Elokuvat ja teatteri ovat ohjaajan taidetta, joissa kokonaisnäkemys on ohjaajan vastuulla. Opinnäytetyö on tekijän foorumi (miksei show'kin), jossa tekijä vastaa omasta näkemyksestään ja tekemisestään. Ohjaaja on auttaja, kanssakulkija. Hän valmentaa, kannustaa, rohkaisee.

Elän parhaillaan ohjaajana noin kymmentä ohjausprosessia. Jokainen on erilainen. Ei ole tiettyä kaavaa, jota voisin ohjaajana soveltaa, vaan minun pitää kohdata ohjattavani yksilöinä ja yrittää toimia tilanteen mukaan niin taitavasti kuin osaan. Aina en onnistu, joskus kemiat eivät kohtaa. Vaikka hallitsisin töiden sisällönohjauksen hyvin ja vaikka olen kokenut tekstinohjaaja, voi ohjaussuhde toimia heikosti. Tällaisia ohjaussuhteita ei onneksi ole paljon, mutta aina ne muutamatkin kirpaisevat. Olen voinut tehdä tai sanoa jotakin väärin tai en ole onnistunut vuorovaikutuksessa ohjattavan kanssa.

Ohjaajan rooli korostuu prosessin alkuvaiheessa. Pidän ensimmäistä ohjauskeskustelua erittäin tärkeänä jatkon kannalta. Siinä olisi hyvä kirkastaa, mitä tekijä ja hänen opinnäytteensä toimeksiantaja tavoittelevat, miksi juuri sitä ja millä keinoin. Kuunteleminen on ohjaajan tärkeimpiä työvälineitä, samoin kysymisen taito. Hyvä ohjaaja ei anna valmiita vastauksia eikä tyrkytä väkisin omaa ratkaisuaan. Hän kuuntelee herkällä korvalla tekijän aivoituksia ja yrittää houkutella tätä itse vastaamaan. Opinnäytteestä ei ole tarkoitus eikä tarpeen tulla ohjaajan "näköinen". Tekijä asettaa tavoitteensa myös esimerkiksi arvosanalleen, eikä ole mielestäni ohjaajan asia painostaa tekijää huippusuoritukseen, jos tämä ei sellaiseen omaehtoisesti tähtää. Ohjaaja ei aina saa sulkaa hattuunsa, eikä hänen tarvitsekaan saada.

Yksi meneillään olevista prosesseista lähti käyntiin nihkeästi noin 1,5 vuotta sitten. Tekijällä oli hyvä aihe ja innostustakin. Tiesin hänet hyväksi kirjoittajaksi ja tunnolliseksi tekijäksi. Homma ei vain ollut päästä vauhtiin ollenkaan. Syy selvisi: tekijällä oli myllerryksiä yksityiselämässään ja erilaisia murheita. Hän ei jaksanut keskittyä opinnäytteeseensä. Meille syntyi luottamuksellinen vuorovaikutussuhde, jossa kätilön rooli osoittautui minulle suuremmaksi kuin paarman. Prosessi elpyi pikkuhiljaa ja alkoi viime syksyn mittaan löytää uomansa. Nyt elää toive siitä, että työ olisi kesään mennessä valmis. Olemme viestitelleet työn tiimoilta ahkerasti. Ohjauskeskusteluja on ollut muutama. Yhteydenpito on säännöllistä. En ole tarjonnut vastauksia, en aina välittömästi kommentoinutkaan vaan kysynyt ja odottanut, että tekijä oivaltaa ratkaisun itsenäisesti. Kun niin on käynyt, olen palannut asiaan dialogin keinoin.

Omassa ohjaustyössäni ovat tärkeiksi ohjenuoriksi tulleet nämä:

Pyydän aloituskeskustelussa tekijää tutustumaan oman koulun opinnäytetyöohjeisiin, raportin mallipohjaan ja muutamiin tieteellisen kirjoittamisen oppaisiin. Neuvon käyttämään niitä kaikkia alusta alkaen.
Teen selkoa käytännön asioista (mm. seminaarit, aikataulut, valmistumiseen kuuluvat toimenpiteet - tässä vaiheessa yleisinfona ja vinkkeinä tarkempien tiedonlähteiden äärelle).
Sanon aloituskeskustelussa, että työsuunnitelman (tutkimussuunnitelman, toimintasuunnnitelman) tekeminen on seuraava etappi. Paneutuneesti tehty suunnitelma helpottaa etenemistä ja ryhdittää työskentelyä. Se myös lopettaa alun rämpimisvaiheen ja panee työhön puhtia.
Esittelen työn arviointikriteerit ja avaan niitä. Kysyn, mikä tekijän arvosanatavoite on.
Keskustelen tekijän kanssa itsenäisen ajattelun merkityksestä, lähteiden kanssa keskustelemisesta, valmiiden vastausten kyseenalaistamisesta.
Kannustan rohkeuteen, epävarmuuden sietoon ja ohjaustuen mielekkääseen hyödyntämiseen.
Sanon, että en niinkään tarjoa vastauksia isoihin asioihin (mistäpä minulla niitä olisi) vaan rohkaisen tekijää etsimään vastauksia itse. Minä kyselen, ohjattava vastaa.
Haluan keskustella tekijän kanssa oma-aloitteisuudesta ja vastuullisuudesta.
Tähdennän argumentoinnin välttämättömyyttä: taito perustella valintojaan ja ratkaisujaan läpi prosessin on aivan olennaista. Yhtä tärkeää on kyky arvioida tekemistään. Siten syntyy tutkiva ja kehittävä ote tekstiinkin.
Kerron, että opinnäytteen tekeminen on vähän kuin ajaisi vuoristorataa. Tulee nousuja, tulee laskuja, mutta tulee viimein myös valmista, jos ensin jaksaa vähän rämpiä ja sitten lapioida.

Minä, minä, minä - niinkö? Ensimmäinen persoona ei esiinny edellisen listan virkkeissä siksi, että minä ohjaajana olisin prosessin pääosassa tai pitäisin itseäni jumalattoman tärkeänä mahtipersoonana. Se näkyy ja kuuluu siksi, että alkuvaiheessa ohjaajan on kannettava oma vastuunsa ja avattava pelin sääntöjä. Aloitustapaamisessa ohjaaja on aktiivinen toimija, joskin yksinpuhelu on silloinkin masentava kokemus. Olkoon sekin keskustelua, sitä vain vetää ohjaaja. Prosessin edetessä ohjaaja toimii taustalla ja on tarvittaessa läsnä, saavutettavissa.

Mitä ohjaustukea voi hyödyntää mielekkäästi? Ei ainakaan niin, että tulee tapaamaan ohjaajaa ilman muistiinpanovälineitä ja sillä asenteella, että nyt tuo tuossa antaa ne valmiit vastaukset ja kertoo, mitä pitäisi tehdä. "Mitä sä haluut, että mä tähän teen?" on toden totta sietämätön, joskin tavallaan ymmärrettävä kysymys. Ohjaajan ei pidä vastata siihen sanomalla, mitä haluaa, koska kyse ei ole ohjaajan työstä. Ohjaaja voi paarmaopettajan pistovoimaa käyttäen kysymällä havahduttaa uinuvan ohjattavansa hakemaan vastausta omin voimin.

Toinen vinkki ohjaustukea haluavalle on valmistautua ohjauskeskusteluun kunnolla. Pitää kirjoittaa ajatuksiaan auki, piirtää muistijälkeä esiin, eikä tulla tapaamaan ohjaajaa kuin olisi tabula rasa. Ja vielä: dokumentoitu valmistelutyö pitää lähettää ohjaajalle edes muutama päivä ennen tapaamista.

Ohjaajan tärkein työkalu on dialogi. Ohjaaja tarvitsee toisen ja toiseuden kohtaamisen taitoa. Prosessin ohjaus nousee sisällön ohjaustakin merkityksellisemmäksi. Ohjaustilanteissa ohjattava ja ohjaaja kohtaavat eikä kohtaamisen tulos ole ennalta tiedettävissä. Ne ovat seikkailua, oppimisen iloa molemmille.

Suomen kieltä vai äidinkieltä?

2010-02-24T09:07:00.000+02:00

Kotus eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskus julkisti keväällä 2009 Kielipoliittisen toimintaohjelmansa, jossa suosittaa, että yleissivistävän koulutuksen äidinkieli ja kirjallisuus -niminen oppiaine muutettaisiin muotoon suomen kieli ja kirjallisuus.

Nimenmuutoksen taustalla on suomi toisena kielenä -opetuksen (S2-opetuksen) sisältö, jonka tulisi lähestyä äidinkielen ja kirjallisuuden sisältöjä. Perustelu on hyvä, sillä maahanmuuttajataustaiset tarvitsevat opiskelussaan ja työssään ihan samoja kielen taitoja kuin syntyperäisetkin kielenpuhujat ja -kirjoittajat. Suomen kieli ja kirjallisuus siis kattaisi aineen eri oppisisällöt.

Äidinkielen merkitystä tulee silti natiiviopiskelijoiden opetuksessa tähdentää. Jokaisella on äidinkielensä, tuo toinen iho, jota ilman ei pääse syväkosketukseen itsensä ja muiden samaa kieltä äidinkielenään puhuvien kanssa. Oikeus äidinkieleen on kiistaton. Tuttua on sekin, että hyvä äidinkielen hallinta luo vankan pohjan vieraiden kielten oppimiselle.

Mikä sitten on suomen kielen ja kirjallisuuden asema jatko-opinnoissa? Korkeakouluissakin niitä tarvitaan, joskin painotukset ovat tutkimus-, asiantuntija- ja työelämäviestinnän taidoissa. Kaikissa niissä vaaditaan sujuvaa suomen kielen (natiiveille äidinkielen) osaamista.

Olen toiminut lähes kuusitoista vuotta ammattikorkeakoulun viestinnän opettajana (v. 1994 - 2001 suomen kielen ja viestinnän opettajana) ja yhdeksän vuotta taidekorkeakoulun äidinkielen opettajana. Koko työurani ajan olen asemoinut itseni ja kollegani suomenkielisen viestinnän substanssin opettajiksi, vaikka ammattikunnallemme onkin monesti haluttu sälyttää "yleisaineen" opettajien status. Viestintä ei ole mikään tukitoiminto vaan osa itse tekemistä ja asianhallintaa. Sama pätee äidinkieleen.

Tekemisen tukevaa otetta todistamassa

2010-02-22T15:19:00.000+02:00

Lauantaina oli hieno päivä sääoloista huolimatta. Kokoonnuin aikuisryhmän kanssa Työyhteisön viestintä -kurssimme viimeiseen tapaamiseen. Hiukan jännitti, miten väki pääsee perille läpi tuulen ja tuiskun. Hyvin pääsi.

Päivä alkoi katsauksella viestinnän suunnitteluun, seurantaan ja arviointiin. Opiskelijat keskustelivat ja peilasivat tietoperustaa tapausesimerkkiin, joka oli oman opinahjon sisäinen viestintä. Tunnin työskentely tuotti perustellun analyysin esimerkkeineen ja tukun kehitysideoita.

Päivän varsinainen clou oli asiantuntijatyöpajojen työskentely. Ryhmät olivat saaneet valmistella pajaansa muutaman viikon, verkon viestintäfoorumeita hyödyntäen. Tavoitteena oli suunnitella ja toteuttaa asiantuntijavetoinen työpaja valitusta työyhteisön viestinnän teemasta. Päivän teemoja olivat kriisiviestintä sekä profilointi (yrityskuvan rakentaminen viestinnän keinoin) ja maineenhallinta.

Työskentely eteni siten, että ryhmät valmistelivat teemastaan noin 20 minuutin pituisen asiantuntija-alustuksen, joka ei saanut olla luento. Alustuksen tueksi piti tuottaa tukiaineistoa, jota sai olla enintään 2 x A4 sekä alustusta havainnollistava mahdollinen verkkomateriaali (esim. diat, videot). Lisäksi ryhmien tuli ideoida teemaan liittyvä kehittämistehtävä, jota läsnäolevat ratkoivat pajan vetäjien johdolla.

Oli ilo olla todistamassa pajatyöskentelyä, jossa näkyi ja kuului innostunut ote ja asiaan perehtyneisyys. Siinä oli tekemisen tukevaa otetta.

Kyselin kurssilaisilta lopuksi, mitä he olivat mielestään oppineet työyhteisön viestinnästä. Näin he vastasivat:

viestinnän tärkeyden työyhteisön toiminnassa
viestintäkanavien ja -foorumeiden monipuolisuuden ja niiden suunnitellun, harkitun käytön
tiedonhankintaa
ryhmätyötaitojen hioutumista
uusia keinoja, joita voi itsekin hyödyntää
kokonaisnäkemystä
kriisiviestinnän tärkeyden
erilaisia työkaluja viestinnän suunnitteluun, tekemiseen ja seurantaan.

Kurssilla edettiin aika ripeästi. Yksi palautteen antajista totesikin viisaasti, että "vielä on liian paljon jäsentymätöntä tietoa - ymmärrys tulee myöhemmin". Asioiden sulattelu vaatii aikaa. Totta.

Kirjoittamisen intoa ja rohkeutta, kiitos

2010-02-19T15:19:00.000+02:00

Pääministeri Vanhasen blogikirjoitukset ovat valpastuttaneet joitakin kielenhuoltajia. Vanhasen tekstit kun vilisevät kirjoitusvirheitä. Harmi sinänsä, mutta ei kai blogiteksteissä vallan vaarallista. Aihetta pohtii mm. Anja Alasilta bloggauksessaan Lukihäiriöiset kirjoituskieltoon.

Osa kirjoituskömmähdyksistä johtunee teknisistä pulmista. Tässä saa itse kukin tarkkailla näppäimistöllä kiitäviä sormiaan etenkin silloin, kun näppäimistö jumittaa tai on jokin muu tekninen häikkä. Harmillisen usein kirjaimet vaihtavat paikkaa, joitakin pujahtaa tekstiin liikaa ja joitakin liian vähän. Vanhasen tekstinäytteissä oli kieltämättä aika paljon oikeinkirjoituserheitä. Mutta miten edustava otos mahtoi olla?

Julkaisuissa, esimerkiksi kirjoissa ja artikkeleissa, ei soisi olevan kovin paljon tämän sortin vikoja. Sama koskee mielestäni kaikkia tärkeitä asiakirjoja ja tekstejä, vaikkapa hakemuksia, lausuntoja sekä yritysviestinnän virallisia tekstejä. Virheitä vilisevä teksti ei luo vakuuttavaa vaikutelmaa kirjoittajastaan eikä hänen taustayhteisöstään. Jos tekstillä on juridista merkitystä, voivat kirjoitusvirheet koitua kalliiksi (esimerkiksi tarjoukset ja pöytäkirjat).

Olisi hienoa muistaa tässäkin asiassa tilannetaju. Liian tiukka pipo alkaa kiristää. Kaikki viestintätilanteet eivät ole niin virallisia tai muodollisia, että asia kaatuisi muutamaan oikeinkirjoitus- tai kielikömmähdykseen.

Turhan ankarat kielipuutarhurit tuottavat kirjoittajille tuskaa. Miksi ihmeessä kirjoitushalut - etenkin orastavat - pitäisi nitistää? Olen opetustyössäni kohdannut monia eri-ikäisiä ihmisiä, jotka arastelevat tarttua kirjoitustehtäviin. Kun olemme keskustelleet asiasta, taustalta on paljastunut karuja kokemuksia kouluajoilta tai myöhemmistä elämänvaiheista. Opettaja on lannistanut, antanut ei-niin-rakentavaa palautetta ja pahimmassa tapauksessa nolannut kirjoittajan julkisesti luokan kuullen. Ihmekö sitten, jos into ja motivaatio laantuvat.

Kirjoittaminen on opittavissa oleva taito. Kaikista ei ehkä tule sanataitureita, mutta jokainen luku- ja kirjoitustaidon perusteet oppinut voi harjaannuttaa tekstitaitojaan ja oppia paremmaksi kirjoittajaksi. Jokaisen pitää valita asenteensa - myös kirjoittamisen opettajien. Tarvitaan iloa ja rohkeutta!

Pörssiyhtiöiden suomen kielen ja retoriikan lyhyt oppimäärä

2010-02-17T12:58:00.000+02:00

Talouselämän tämän päivän verkkolehdessä on artikkeli Sano se suomeksi, pörssiyhtiö. Juttu on nasevaa puhetta etäännyttävästä retoriikasta ja suomen kielen taivuttelusta omiin tarkoituksiin sopivaksi.

Tätä kielitaitoa on tarkoitushakuisesti hiottu huipputeräänsä paitsi pörssiyhtiöissä myös monissa muissa yrityksissä ja yhteisöissä. Hallinto-organisaatiot ja koulumaailma eivät ole jääneet paitsi. Etenkin strategiatekstit sekä lukijoissa epäilyksiä, epämieluisia tuntemuksia sekä epävarmuutta tuottavat tekstit - usein tiedotteet - saavat retorisia kuorrutteita. Itse asia loittonee lukijan ulottuvilta kirjoittajan ja hänen taustayhteisönsä kannalta kätevästi. Tulos on siistin ja steriilin näköinen, harmittoman oloinen.

Kotuksen tutkija Vesa Heikkinen luonnehti eräässä yhteydessä strategiatekstejä toivioteksteiksi. Sama taitaa päteä myös yritysten ja yhteisöjen moniin uutisiin.

Helmikuun manifesti: ammattikorkeakoulut alueensa vaikuttajia ja kouluttajia

2010-02-15T12:42:00.000+02:00

Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto ARENE julkaisi perjantaina autonomisen helmikuun manifestinsa. Manifesti on maltillinen mutta painava kannanotto ammattikorkeakoulujen tulevaisuuteen. Otsikko sen jo kertoo: Malttia korkeakoulu-uudistukseen, aluekorkeakoulut mahdolliseksi.

Olen toiminut ammattikorkeakoulun opettajana yli 15 vuotta. Rinnalla olen ollut yhdeksän vuoden ajan myös taidekorkeakoulun opettajana. Olen katsellut koulutusmaisemaa sekä ammattikorkeakoulun että yliopistostatuksen ansainneen korkeakoulun toimijana. Näköalat ovat milloin huimanneet, milloin kiehtoneet. Molemmat työpaikat ovat innoittaneet, tärkeimpänä innoittajina opiskelijat ja kollegat. Molemmat ovat tarjonneet mahdollisuuksia myös kehitellä pedagogisia käytänteitä. Olen kollegojeni kera saanut ideoida, kokeilla ja kehittää työtapoja.

Tiede- ja ammattikorkeakoulujen työnjako on perusteltu, ja mielestäni siitä tulee pitää kiinni. Tiedekorkeakouluissa keskitytään perustutkimukseen, ammattikorkeakouluissa alueelliseen toimintaan niin kouluttajina kuin kehittäjinäkin (innovointi ja soveltava tutkimus). Näitä kahta korkeakoulumuotoa on turha nähdä toistensa syöjinä tai reviirinvaltaajina.

Manifestissaan amk-rehtorit huomauttavat, että "Suomen tutkimusvolyymistä 70 prosenttia tehdään yrityksissä, joiden tätä toimintaa hoitavasta henkilöstöstä 53 prosenttia on saanut bachelor-tason tai sitä alemman koulutuksen." Tämän tiedon mukaisesti vähintään kolmannes Suomen tutkimus- ja kehitystyöstä on alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden tekemää. Heidän kouluttajikseen ja valmentajikseen tarvitaan ammattikorkeakouluja ja niiden osaavaa asiantuntijajoukkoa.

Manifestin kieli on tyypillistä amk- ja korkeakoulujargonia. Yhdessä kohdin herkistyin poimimaan myös ilmaisukaunokaisen hallinnollinen himmeli: "Ammattikorkeakoulujen mukaan pelkkään korkeakoulujen määrään tuijottaminen johtaa kuitenkin helposti keinotekoisiin pakkoratkaisuihin, jotka luovat vain hallinnollisia himmeleitä, joilla ei ole todellista merkitystä kehitettäessä korkeatasoista koulutusta sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa."

Onneksi tekstissä ei käytetty ilmaisua kehittämisen ketterä veturi, vaikka jo kliseeksi tullut innovaatio siinä taajaan vilahtikin. Jargon ei sentään pystynyt peittämään tärkeää asiaa, siitä kiitos.

Palvelu pelaa miten pelaa

2010-02-12T10:45:00.000+02:00

Aamun Hesari tuotti taas hämmästyksen hetken. Uutisessa kerrottiin Elisa Viihde -palveluun tehdystä muutoksesta: 36 tunnin automaattinen tallennusmahdollisuus on poistettu. Tilaajat ovat sitoutuneet kahden vuoden asiakassuhteeseen, josta veloitetaan 40 euroa kuukaudessa. Moni on hankkinut palvelun muun muassa tuon nyt poistetun ominaisuuden takia. Kyseessä oli lukemma "beta"-ominaisuus. Sen koeluonteisuudesta ei kerrottu.

Kuinka moni tietää, mitä beta-ominaisuus tarkoittaa? Yrityksen asiakkaitaan kohtaan tuntema ylimielisyys huipentui Elisan palveluliiketoiminnan johtajan Mikael Rönnbladin kommenttiin: "Olemme tunteneet, että tämä [beta] on yleisesti käytössä oleva termi, kuten www."

Myös VR ilahdutti lukijoita mainoksellaan. "Mukavat työmatkat lähimmältä asemalta." Niinpä, tänä talvena olemme saaneet nauttia junamatkailun eduista. VR:n kilpailusta voi voittaa matkoja. Kivaa.

Miten tempautua mukaan koulutuksissa?

2010-02-11T10:49:00.000+02:00

Sattuipa silmään Reetta Kosken Taitavaksi kouluttajaksi -blogiinsa postaama teksti Seitsemän minuuttia. Koulutusten joskus tylsämieliseen tunnelmaan voi olla syypäänä kouluttaja (pahempi juttu), mutta aina ei koulutettavakaan yllä parhaaseensa. Ihminen jaksaa kuunnella puhetta noin seitsemän minuuttua kerrallaan, ennen kuin mieli alkaa harhailla muualla.

Koski antaa kahdeksan varteenotettavaa vinkkiä, joiden avulla voi tsempata itseään, jos sattuu osallistumaan harmaanoloiseen koulutukseen. Muutamaa niistä olen soveltanut menestyksekkäästi ja tempautunut menoon mukaan kuin varkain. Omia suosikkisovelluksia ovat

peilaaminen eli puheen toistaminen hiukan eri sanoin
asian ja itsen sijoittaminen tarinaan, mikä tuo juttuun havainnollisuutta ja omaa oivallusta
kyseenalaistus ja vastaväitteet (tämä käy joskus liiankin helposti)
visuaalistus, esimerkiksi mielle- tai käsitekartan piirtely.

Hauskin Kosken vinkeistä neuvoi kuvittelemaan puhujan alasti. Mahtaisi syntyä vekkulia oheisviestintää, kun kuulijan naama ei tahtoisi pysyä kuosissaan. Minua ainakin alkaisi naurattaa niin, että itsehillintä olisi vaarassa.

Olin tiistaina seuraamassa asiantuntijaviestinnän kurssini opiskelijoiden presentaatioita. Jokaisella tiimillä oli oma asiantuntijaviestinnän aihe, esimerkiksi "esimiesviestintä", "asiantuntija kokouksessa, neuvottelussa ja palaverissa", "verkko työyhteisöviestinnän voimavarana" ja "asiantuntija myy ja markkinoi". Tavoitteena oli kiteyttää olennainen ja esittää se asiantuntevasti yleisölle (= läsnäolleet opiskelijakollegat ja opettaja eli minä). Aikaa oli 20 minuuttia. Ryhmien tuli itse rajata aihe, suunnitella ja valmistaa sisältö sekä havainnollistus ja esitystapa.

Myyntiä ja markkinointia käsitellyt tiimi piti loistavan presentaation. Esittäjät selvisivät tykötarpeinaan selkeä, kuuluva ja vivahteikas puhe, mainio video myyntipuheesta sekä banaani. He olivat perehtyneet aiheeseensa ja harkinneet tarkkaan, miten asiansa tarjoavat. Tietoperusta eli muutama keskeinen käsite ja myyntiprosessi vaiheineen tulivat olennaisin osin selväksi, ilman ainuttakaan powerpoint-diaa. Banaani edusti myytävää ja markkinoitavaa asiaa. Ravintoarvojen luennoinnin ohi ajoivat ostajalle koituva etu ja hyöty (maukas, terveellinen, kätevä kuljetettavaksi, kohtuuhintainen).

Tiimin parikymmenminuuttinen oli silkkaa imua. Yleisössä ollut muutama nuorena nukahtanut virkosi kuin taikasauvan kosketuksesta. Esityksen huumori oli iskevää mutta ei loukkaavaa eikä omahyväistä. Perusviesti välittyi: myynti- ja markkinointitaidot ovat välttämättömiä asiantuntijayhteisöille sekä suomalaisilla asiantuntijoilla on vielä paljon petraamista sillä saralla.

Esseessä ajatus lentää ja hapuilee

2010-02-07T12:21:00.000+02:00

Viikko sitten lauantaina vedin taideopiskelijoiden äidinkielen kurssilla esseepajaa (sana näyttää "esseeapajalta"). Kurssisuorituksina on pari "harjoitusesseetä" (mikä kiehtova sana), ja useimmat ovat saaneet tai joutuneet kirjailemaan esseitä sekä yleissivistävässä koulutuksessa että korkeakoulussa. Harjoitusesseitä voisi kutsua sillaksi lopputyöhön: tavoitteena on ottaa tuntumaa tutkivan tekemisen sanallistamiseen.

Essee on hieno tekstilaji, joskin vaikeasti kesytettävissä. Se kun on monennäköinen ja hyvin tehtynä aina moniääninen. Se antautuu työläästi määriteltäväksi. Sillä on januskasvot: joskus on vaikeaa erottaa essee kolumnista, pakinasta tai artikkelista. Kirjoitin viime vuonna erääseen julkaisuun tekstin, joka omasta mielestäni oli (ja on) essee. Kirjan toimittajat pitivät sitä artikkelina. Samapa tuo. Ehkä artikkeli luo joillekin oppineille lukijoille uskottavamman mielikuvan kuin essee, jota leimaa villiys, vapaus, joskus harkittu julkeuskin. Esseessä on usein jotakin anarkistista, vaikka arempi esseen kirjoittaja voi aina valita "neutraalin" asiatyylinkin.

Erilaisia esseitä yhdistää ainakin pohtivuus ja perustelevuus. Kirjoittaja on rajannut aiheensa, valinnut näkökulmansa ja päättänyt lähestymistapansa. Sävyjen ja tyylien kirjo on runsas, kirjoittajansa ääninen, parhaissa esseissä aina omintakeinen.

Omintakeisuus ei tarkoita vimmaista erikoisuudentavoittelua sananvalinnoissa tai kielikuvien muotoilussa. Se näkyy taidossa keskustella asiaa palvelevien lähteiden kanssa ja suhteuttaa omaa ajattelua niiden antiin. Se näkyy harkitussa, vivahteikkaassa ilmaisussa ja hallitussa rakenteessa. Taitavalla esseistillä on hallussaan laaja, tilanteeseen sopiva retoristen keinojen varanto.

Esseessä tekstilajina viehättää se, että kirjoittaja voi - tehtävänannon mukaan - lennellä ajatuksineen vapaasti, yrittää ratkoa jotakin pulmaa, etsiä vastausta johonkin kysymykseen tai vain ottaa tuntumaa johonkin. Ryhmän opiskelijoille essee antaa mahdollisuuden tutkailla tulevan lopputyön aihetta omalla, tuoreella tavalla - vielä ilman lopputyön asettamia paineita. Harjoitusesseessä nimen mukaisesti harjoitellaan akateemisia tekstikäytänteitä, kuten lähteiden käyttöä ja merkitsemistä, käsitteiden määrittelyä ja argumentointia. Samalla otetaan tuntumaa omaan kirjoittamiseen ja omaan lopputyöhön. Aletaan etsiä omaa ääntä.

Esimerkkiesseiksi ovat tähän tarpeeseen valikoituneet Albert Camus'n Sisyfoksen myytti ja Juha Varton Pari sanaa campistä. Molemmista erottuu kirjoittajan oma ääni. Molemmat antavat tekstianalyysiin herkullisia aineksia: rakenteen tutkailua, kirjoittajan keskustelua lähteidensä ja lukijansa kanssa sekä retoristen keinojen huikean hienon valikoiman. Keskustelimme pajassa esimerkkiesseiden havainnollisuudesta, joka syntyy muun muassa vertausten, rinnastusten, kielikuvien, kysymysten, toistojen, esimerkkien, vastakkainasettelujen ja muiden retoristen keinojen avulla. Oma nautintonsa kehkeytyy taitavan sananvalinnan ansiosta.

Esseestä on tainnut tulla muotilaji. Jopa kulttuurijulkaisu Ilta-Sanomat julkaisi tammikuussa jutun esseistä ja esseisteistä. Suomalaiset nykyesseistit näkyvät valtaosin olevan nuoria, vihaisia miehiä. Iltiksen jutussa mainittiin nimeltä Antti Nylén (suosikkini!), Putte Wilhelmsson ja Ville-Juhani Sutinen. Missä luuraavat naisesseistit? Olisi innostavaa tarttua heidän tuotoksiinsa. Huhuu, tulkaa naisetkin esseekentälle ilottelemaan , kapinoimaan ja provosoimaan!

Voihan ymmärrysvaje!

2010-02-04T12:07:00.000+02:00

Lari Kotilainen tarttuu Suomensuojelija-blogissaan viranomaisten kielenvenytykseen. Ällistyttävää esimerkkiaineistoa oli tällä kertaa kertynyt Valtiovarainministeriön raportista:

“Valtiovarainministeriö arvioi, että talouskriisi ja heikko työllisyystilanne yhdessä väestön ikääntymisen kanssa ovat syventäneet julkisen talouden kestävyysvajetta.”

Anteeksi kuinka? Nyt tuli lukijalle ymmärrysvaje. Onhan se tosin jo ollut ennenkin, kun on koettanut saada tolkkua viranomaisten kapulakielestä. Nyt se syveni entisestään, oikeastaan jo upotti. Pyrin pinnalle lukemalla ihan muita tekstejä. Valitettavasti vain joskus on pakko noita virkakielijorinoitakin lukea ja tulkita.

Kela ja verohallinto ovat aikojen saatossa onnistuneet kohentamaan tekstiensä ymmärrettävyyttä. Kun viitisen vuotta sitten täyttelin äitini puolesta eläkkeensaajan hoitotukianomusta, selvisin vain yhdellä täydennyskierroksella. Pari viikkoa kuluikin lomaketta töiden ohessa täytellessä ja liitteitä kokoillessa. Silloinkin iski ymmärrysvaje, mutta sentään aika lievä.

Kansalaisena joskus tuntee jäävänsä katveeseen, kun viranomaisten kanssa viestii. Viranomaiset ovat korkeasti koulutettua väkeä, joten luulisi, että heidän viestintätaitonsa eivät olisi jääneet "lapsenkengän asemaan" (kuten joku aikanaan kielikuviaan solmeili). Vaan lienevätkö sittenkin vielä lapsenkengissään?

Hyvä palvelu hivelee mieltä

2010-02-03T10:15:00.000+02:00

Tämä kirjoitus ei käsittele kirjoittamista, ei tekstejä, eikä tekstitaitoja. Kirjoitan hienosta palvelukokemuksesta, jonka syntytarpeina olivat tilanneherkkyys, ystävällisyys ja keskustelevuus. Se oli vuorovaikutusta toimivimmillaan arkisessa asioinnissa.

Taivalsin eilisaamuna läpi tuiskun ja kinosten helsinkiläiseen sivutyöpaikkaani. Olin sopinut tapaamisen yhteyshenkilöni kanssa, ja asia oli tärkeä. Olin typeryyttäni unohtanut yhteyshenkilön kännykkänumeron kotiin ja harhailin suunnilleen oikeassa paikassa mutta lukittujen ovien takana. En tiennyt, minkänäköinen yhteyshenkilöni on, koska olin asioinut hänen kanssaan vain sähköpostitse. Kävelin autiota käytävää pitkin. Ketään ei näkynyt.

Kunnes etuvasemmalta ilmestyi mies, joka kohteliaasti kysyi, voisiko olla avuksi. Kerroin asiani, ja hän pyysi minut toimistoon odottamaan. Hänellä oli aikaa lyhyeen small talkiin. Hän tarjosi aamukahvin ja samalla selvitti, että odottamani henkilö tulee Hämeenlinnasta asti. Todennäköisesti matkanteko kestäisi tavallista pidempään. Join kahvini ja lueskelin lehtiä. Minulla ei sillä kertaa ollut kiire, saatoin hyvin odotella.

Jonkin tuokion kuluttua minua tuli tervehtimään toinen toimiston työntekijä. Puhelimme työasioita ja siinä sivussa edistimme myös sitä asiaa, jonka vuoksi olin tullut paikalle. Tämä avulias nainen soitti sitten yhteyshenkilölleni, jonka juna oli juuttunut Vantaalle. Sen jälkeen hän kirjasi muistiin asioita, jotka olivat olennaisia alkuperäisen asiani kannalta. Etenimme siis myös varsinaisessa asiassa. Sovimme toimenpiteistä, ja perjantaina asian pitäisi olla kunnossa.

Vaikka en välittömästi saanutkaan tärkeää asiaani hoidetuksi, minuun teki vaikutuksen se rakentava ja yhteistyöhakuinen viestintä, jota toimiston väki harjoitti. Lähdin seuraavaan etappiin hyväntuulisena ja rauhallisena. Odottelu ei harmittanut lainkaan, eihän se ollut turhaa. Sain hyvää palvelua, joka hivelee mieltä vieläkin.

Tämä oli pieni tarina tavallisen arkipäivän eräästä tilanteesta. Pienin viestinnällisin valinnoin voimme saada paljon aikaan. Suuria ponnistuksia ei aina tarvita, riittää että on läsnä ja että on tilannetajua.

Meilaajien syntisäkit tyhjiksi

2010-01-30T11:59:00.000+02:00

Sillä aikaa kun taideopiskelijat lounastelevat ennen esseepajaan palaamistaan, kokoan viikon meilisaldon synnyttämät mietteet. Sähköpostin orjat, sorron yöstä nouskaa ja vaatikaa meilaajilta rotia toimintaansa. Joka työpäivä vierähtää tovi jos toinenkin sähköpostin parissa. Askarointia hidastavat monet seikat, joista soisi meilaajien pääsevän eroon. Tässä pikakoontia tämän työviikon meileistä:

Meilistä puuttuu otsikko kokonaan.
Otsikko on epäinformatiivinen, esim. Hei! tai Moi!
Viestistä puuttuu alkutervehdys, esim. Hei! tai Moi!
Tiedottavaksi tarkoitettu viesti on rakennettu raportiksi tai jaaritukseksi, josta saa etsiä ydintä salapoliisin tavoin.
Viestissä on monta asiakokonaisuutta tai tyystin erilaisia asioita.
Meilaaja ei ole vaivautunut viimeistelemään tuotostaan ja viesti vilisee kehnoa kieltä sekä kirjoitusvirheitä.
Meilin sävy vaikuttaa töksähtelevältä, töykeältäkin.
Meilaaja on unohtanut lopputervehdyksen, esim. Terveisin tai Ystävällisin terveisin.
Meilaaja hoputtaa vastaanottajaa uusintaviestein. ("Lähetin sinulle eilen viestin, mutta en ole saanut vastaustasi.")
Sananvalinnat antavat häiritsevän vaikutelman, esim. "Lähettäkääpä(s)", "Laittakaahan tulemaan."
Saman työyhteisön tuttu jäsen kirjoittaa tutuille lähettämäänsä meiliin allekirjoitukseksi sekä etu- että sukunimensä sekä tittelinsä, vaikka selvyys ei sitä kyseisessä viestintätilanteessa vaatisikaan.

Miksi on niin vaikeaa asettua lukijan asemaan? Maksaisiko peruskohteliaisuus kohtuuttomasti? Pienin korjausliikkein voitaisiin tilannetta parantaa ja samalla järkeistää viestintäkumppanien työtä. Asiat sujuisivat notkeammin ja ripeämmin, jos meilaaja jaksaisi ottaa lukijansa tarpeet ja odotukset huomioon.

Tekstitaidot yhteisön voimavaraksi

2010-01-28T17:46:00.000+02:00

Tekstit ovat toimintaa, eivät tuotteita tai välineitä. Kirjoittaja ja hänen yhteisönsä kohtaavat teksteissään lukijan, jolla on odotuksia, oletuksia ja vaatimuksiakin. Tekstityö on vuorovaikutusta ja palvelua. Palvelunsa laadusta tarkat yritykset ovat oivaltaneet henkilöstön tekstitaitojen tärkeyden. Ihan kaikki yritykset ja yhteisöt eivät ole vielä oivaltaneet.

Yllättävän harvoin julkisesti pohditaan hyvän kirjoitustaidon merkitystä ulkoisen ja sisäisen asiakastyön sujuvuudelle. Kirjoittaahan nyt osaa jokainen, ainakin jotenkin. Ja onhan kirjoittamista koulussa vuosikaudet opiskeltu. Koulussa opituilla tekstitaidoilla pitäisi sitten selviytyä vaativistakin tekstitöistä. Miksei hyviä tekstitaitoja laajemmin mielletä hyväksi palveluksi? Olen vuosikaudet ihmetellyt asiaintilaa ja vielä enemmän sitä, ettei toimeen ole useinkaan kovin aktiivisesti tartuttu.

Vanhat kirjoitusopit joutavat syyniin. Koulussa ammoin opittu ainekirjoittamisen työtapa ei asiantuntijayhteisöjen tekstitöissä pitkälle kanna. Kerralla valmista -mallin tilalle olisi syytä omaksua tekstilajilähtöinen prosessikirjoittamisen työtapa. Kun pitää tehdä tiedote, ei tehdä raporttia. Kun on kirjoitettava tiivistelmä, ei laadita artikkelia. Tekstityötä tulisi myös johtaa eikä jättää sitä yksittäisten työntekijöiden harteille. Tekstitaitoja on päivitettävä ja kartutettava ihan niin kuin muitakin taitoja. Kirjoituskoulutukselle on siis tarvetta. Ajoittaisia tekstitreenejä tarvitsee jokainen työssään kirjoittava.

Tekstitaitoinen kirjoittaja toimii harkitusti ja vaiheittain. Hän etenee ideoinnista luonnosteluun ja siitä muokkausten kautta viimeisteltyyn tekstiin. Prosessointi ei tarkoita nyhertämistä eikä tekstin hinkkaamista loputtomiin. Se tarkoittaa järkeistettyä työtapaa, jota soveltamalla kirjoittaja pyrkii laadukkaaseen tulokseen, julkaisukelpoiseen tekstiin.

Päivittämättömin tekstitaidoin tuotetaan toimimattomia tekstejä, jotka voivat pikemmin haitata kuin edistää kirjoittajan ja hänen edustamansa yhteisön asiaa. Rakennellaan sekavia tekstejä ja unohdetaan tekstilajin vaatimukset, kuten ne kirjoittajat, jotka suoltavat sähköpostiin pitkäpiimäisiä raportteja. Tai kirjoittaja, jonka laatimassa asiakastiedotteessa oli kappaleiden aloitusvirkkeet oli haaskattu lukijan kannalta toisarvoiseen, esimerkiksi mainintaan ”Teidän laskunne kuuluvat laskutuserään 6”. Siinäpä olennaista tietoa heti kärkeen ja hämmentyneen lukijan valistusta sitten kappaleen lopussa.

Joskus kirjoittaja jättää lukijan huomiotta, joskus taas tyystin hukkaa kirjallisen viestin palveluhenkisyyden. Palveluasenne oli jäänyt matkan varrelle siltä kirjoittajalta, jonka mielestä oli aivan turhaa kiittää asiakasta ja pahoitella ilmiselvää virhettä. Onpa kirjoittajia, joiden mielestä meilin alku- ja lopputervehdykset ovat jonninjoutavia. On myös kirjoittajia, jotka tuottavat samanlaista tekstiä printtiin ja verkkoon. He siis vähät välittävät julkaisukanavan ominaisuuksista.

Työyhteisön jäsenet voivat kuitenkin kohentaa tekstitaitojaan, jos esimiehet ja yritysjohto tarttuvat asiaan yhtenä johtamisen teemana. Tekstien tekeminen on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jota ei kannata harjoittaa sattumanvaraisesti. Tekstitaitoja voidaan parantaa ottamalla työyhteisön jäsenten kirjoitustaidot tietoisen kehittämisen ja johtamisen asiaksi.

Tekstitaitoinen kirjoittaja osaa tuottaa tekstejä tarpeen mukaan joutuisasti mutta aina harkitusti. Hän suhtautuu kirjoittamiseen asiantuntijan ottein ja haluaa saada teksteistään palautetta. Hän on valmis antamaan rakentavaa ja yksilöityä palautetta toisten teksteistä. Kirjoitustyötä johtamalla nämä asiat voidaan saada toimivalle tolalle.

Rikastavan näkökulman kirjoitustyön johtamiseen ja työtiimien kirjoittamiseen tarjoaa yhteisöllinen kirjoittaminen, tiimikirjoittaminen. Se tarkoittaa tekstien kirjoittamista vaiheittain ja yhdessä. Työskentely pohjustetaan kunnollisella toimintasuunnitelmalla ja vastuiden jaolla. Yhdysvaltalainen David A. McMurray käsittelee kirjassaan Power Tools for Technical Communication teknisten alojen asiantuntijoiden tiimikirjoittamisen haasteita.

Opiskelijat kokeilivat tiimikirjoittamista mediaviestinnän ja verkkoviestinnän kursseilla viime syksynä. Kurssilaiset suhtautuivat asiaan aluksi varovaisen uteliaasti, jotkut myös epäillen. Tulokset vaihtelivat: jotkut tiimityönä laaditut artikkelit olivat saumattomia kokonaisuuksia, ehyitä asiantuntijatekstejä, kun taas joukkoon mahtui jokunen rosoisempikin tuotos. Kirjoittajat luonnehtivat kokemusta ”myönteiseksi”, ”innostavaksi”, "hämmentäväksi”, ”erilaiseksi”, ”opettavaiseksi”. Tehtävä koettiin haasteelliseksi, valmiista tekstistä kun ei saanut eri kirjoittajien jäljiltä näkyä saumoja.

Kirjoitustiimin jäsenillä oli omat roolinsa, esimerkiksi tiedon hankkija, havainnollistaja-visualisti, tyyli- ja sävytaituri, kielenhuoltaja ja yhtenäistäjä. Tiimiläiset kirjoittivat omat tekstiversionsa ja muokkasivat niitä sitten yhdessä vaihe vaiheelta kohti valmista, yhteistä tuotosta. Tällaisen työn tuloksena syntyi siis artikkeli, mutta sitä voi soveltaa vaikkapa ohjeistukseen tai suunnitelmaan.

Tiimikirjoittamista on hauskaa opetella avoimissa oppimisympäristöissä yhteisiä, jaettuja tiedostoja ja verkkoalustan toimintoja, esim. wikiä ja blogia, käyttäen. Muun muassa Googlella on tekstien ryhmäprosessointiin soveltuva ohjelma GoogleDocs. Moodlessa on wiki-toiminto, ja blogin voi perustaa näppärästi esimerkiksi Bloggerissa tai Vuodatuksessa.

Työyhteisön jäsenten tekstitaitoja kohentamalla yritys tai yhteisö voi saavuttaa monenlaista hyötyä. Taitavasti laadituilla tiedotteilla voi lisätä tunnettuutta ja saada myönteistä julkisuutta. Selkeät intratekstit, esimerkiksi ohjeet ja tiedotteet, ymmärretään ja niiden mukaan osataan toimia oikein. Kohteliaat ja lukijan huomioon ottavat asiakasviestit auttavat ylläpitämään ja edistämään asiakassuhteita.

Tekstitaidot ovat osa ammattitaitoa ja asiantuntijuutta. Niitä on syytä säännöllisesti ajantasaistaa ja kartuttaa, sillä niillä tehdään tulosta ja vaikutetaan yhteisön imagoon. Ne ovat yksi keino tavoittaa asiakkaat ja muut yhteistyökumppanit sekä palvella heitä. Työyhteisön kirjoitustyötä kannattaa myös johtaa, jotta tekstitaidoista tulisi työyhteisön konkreettinen voimavara ja työyhteisöviestinnän arvostettu osa. Taitavien kirjoittajien teksteistä hyötyy koko yhteisö.

Mistä tunnistaa asiantuntijakirjoittajan, jollaisia menestyvä työyhteisö tarvitsee? Asiantuntijan kirjoitustyötä leimaavat ainakin nämä piirteet, kuten monissa kirjoittamisen oppaissa (esim. Lonka ym. Taitava kirjoittaja):

Kirjoittaja suunnittelee tekstinsä ja kirjoittaa sitä vaiheittain.
Teksti on lukijalähtöistä eli palvelee lukijaa ja tekee toiminnan tälle helpoksi.
Kirjoittaja määrittelee tekstinsä tavoitteen ja pitää sen mielessään koko kirjoittamisen ajan.
Kirjoittaja tuntee ja hallitsee tekstilajin. Hän ottaa huomioon myös julkaisukanavan vaatimukset.
Teksti on kieliasultaan huoliteltua ja kielenhuollon normien mukaista.
Kirjoittajalla on tilannetajua. Hän osaa sopeuttaa tekstiä koskevat valintansa viestintätilanteeseen.

Viimeistelyn puute tuohduttaa 2

2010-01-25T12:41:00.000+02:00

Niuhottaja kompastui omaan nilkkaansa. Edellisen postaukseni linkki oli ylimalkainen, ja kiire on todella huono tekosyy. Jos ei ole aikaa viimeistellä, ei pitäisi julkaistakaan. Täsmensin linkin, ja nyt se ohjaa oikeaan paikkaan Katleenan Ei oo totta -blogissa.

Jotta ei jäisi epäselväksi, ettenkö kuuluisi viimeistelyn puutteesta kärsivien joukkoon kaikenkarvaisine tekemisineni, kerron nolon tapauksen 2000-luvun alusta:

Kirjoitin kollegani kanssa opinnäytetyöoppaan silloisen työpaikkamme, erään ammattikorkeakoulun, julkaisusarjaan. Tuotos oli muuten aika kelvollinen, mutta jotain jäi viimeistelemättä. Noloin erheeni oli kirjoittaa opuksen lähdeluetteloon Eco, Umberto. 1977. Oppineisuuden ohittaminen [sic] eli miten tutkielma tehdään. Kirjan nimi kun on Oppineisuuden osoittaminen. Siitäs sain ja naurut päälle ;) Ansaitusti.

Silti olen sitä mieltä, että julkaisut pitää viimeistellä. Pitää edes yrittää.

Viimeistelyn puute tuohduttaa 1

2010-01-25T10:22:00.000+02:00

Kirjojen kieliasun viimeistelemättömyys on tuohduttanut jälleen. Viikonloppuna oli aikaa lueskella mielikirjoja, joiden sisältö ravitsikin mutta joiden julkaisukuntoa olisi kernaasti voinut vielä parantaa. Otoksessa oli kolme julkaisua, jotka edustanevat laajempaakin joukkoa:

Philip Rothin Tuohtumus (romaani)
Kari Hotakaisen Ihmisen osa (romaani)
Saku Tuomisen ja Katja Lindroosin Ravistettava (tietokirja, kiitos vinkistä Ei oo totta -blogin Katleenalle).

Jokainen kirja tempaisi mukaansa ja soi lukunautinnon. Mutta. Näihin henkisiin herkkuihin oli joku kokki lisännyt liikaa maustetta nimeltä painovirhe. Viimeistelemättömyys huokui jokaisesta. Yhyy. Ei mennyt nautinto pilalle, mutta sivumaku ei ollut miellyttävä. Kirjat ovat aika kalliita, joten sopisi olettaa, että rahalle saa kaikin puolin laadukkaan vastineen. Ehkäpä viimeistelyn vaatima menoerä kohdennetaan markkinointiponnistuksiin, vaikka moni kirja lopulta päätyykin kirjakauppojen alennuslaareihin. Kiire näkyy jäljessä.

Satunnaista poimintaa:

Rothin romaanissa mainitaan usein filosofi Bertrand Russell. Lähes poikkeuksetta romaanikäännöksen lehdillä luki Betrand. Sivistävää? Lähinnä häiritsevää ja huolimatonta. Vähemmästäkin iskee tuohtumus, kun Tuohtumusta lukee. Mutta Rothin romaani on hieno "kehityskertomus" nuorukaisen elämästä, johon valinnat ja valitsemattomuudet lyövät kohtalokkaan leimansa. Se on myös kertomus erilaisista umpioista, joihin nuori, elämännälkäinen ihminen on tukehtua. Ehkäpä viimeistelemätön painoasu antaa lukijalle lisäpuhtia, adrenalinisoi häntä - mene tiedä. Vieroksumani lisämauste ei siis pilannut henkistä gourmet'ta.
Hotakaisen romaanin sivuja kirjailevat mm. viiva- ja sijamuotolipsahdukset. Esim. " - -'mä sanon kuule sulle' –tyyppisiksi lauseiksi" ja "- - se tuntui ainoalta, jota piti paikkansa". Pikkujuttuja? Tavallaan toki, mutta toistuessaan myös häiritseviä.
Ravistettava. Omskakas -kirja on ilmeisen nopeasti tehty virike- ja opaskirja. Sekin on sisällöltään innostava ja avaa uusia näkökulmia asiantuntijatyöhön, kuten muutoksessa elämiseen, asenteiden ravistelemiseen ja ideointiin. Kiire näkyy kuitenkin senkin olomuodossa. Tekstissä on siellä täällä tahatonta toistoa, väärin kirjoitettuja yhdyssanoja ja omituisia merkkejä kirjainten paikoilla.

No mutta, who cares? Mitä välii? Kyllä on. Hyvä sisältö ansaitsee kunnon ilmiasun ja kieliasun. Aina, kun on julkaisuista kyse.

Katoamispiste ja hitaan hahmotuksen hurmaavuus

2010-01-21T17:11:00.000+02:00

Joel Haahtela on julkaissut seitsemännen romaaninsa, Katoamispisteen. Juoni kietoutuu kertojaminän ja tulipalossa traagisesti vuonna 2004 menehtyneen kirjailijan Raija Siekkisen sielunsukulaisuuteen; kertojaminän ja kadonnutta miestään etsivän ranskattaren kohtaamiseen. Arjen kohtaamisista syntyy tarinanalkuja, ja jos niihin maltetaan pysähtyä, tarinoita, Haahtela totesi Ylen aamu-tv:n haastattelussa tänään. Kirjasta on arvio myös mm. Savon Sanomissa.

Haahtelan sanataide on hienostunutta. Se vetoaa rivienvälisyydellään ja salaperäisellä, selittelemättömällä tunnelmallaan. Sanat ja lauseet ovat taiten kudottuja. Haahtela osaa kuvata naisen mielenliikkeitä kauniisti, arvoituksen säilyttäen. Pidän hänen kirjoistaan paljon.

Haahtela sanoo kirjoittavansa kaipuusta, ihmisen itsensä ja toisten etsinnästä, surusta. Yksi tapa tulla surun kanssa toimeen on kirjoittaa siitä ja yrittää tekstissään tavoittaa valon ja varjon vaihtelut.

Huomasin muutama viikko sitten lehdestä maininnan Katoamispisteestä. Valpastuin olemaan valmiina hankkimaan sen mahdollisimman pian. Aamu-tv:n haastattelun ja Hesarin kritiikin innostamana kävelin aamun opetustuntien jälkeen kirjakauppaan ja ostin tuon himoitsemani kirjan.

Lisäkiehtovuus tulee tällä kertaa siitä, että romaani käsittelee Siekkistä ja hänen elämäänsä faktan ja fiktion leikatessa toisiaan. Siekkisen novellit ovat puhutelleet minua ja olen jopa samastunut hänen hahmoihinsa. Siekkinen kirjoitti surumielisesti, ehkä jonkun mielestä epätoivoa ilmaisten. Mutta hän ei, kuten ei Haahtelakaan, koskaan selittänyt asioita vaan rakensi rivienvälisiä, vihjaavia merkityksiä, jotka eivät kesyynny yksioikoisiin tulkintoihin.

Olen viime päivinä mietiskellyt hitaan hahmotuksen hurmaavuutta. Käyn kai dieselillä enkä totu nopeisiin haltuunottoihin. Hyvä esimerkki on viikon verran vellonut Halme-Hazard-keskustelu. Kaarina Hazardin kolumnia on mielestäni turha lähteä tulkitsemaan yhden merkityksenannon kautta. Oma lukukokemukseni ja -tulkintani on, että se on sekä mediakritiikkiä että joiltakin osiltaan se on edesmenneen ihmisen parjaus. Se on taitavasti kirjoitettu tekstilajinsa edustaja. Se on tarkoituksellisesti provosoiva. Mutta se on myös ja ennen muuta piikki mediakritiikittömyyden ja medialukutaidottomuuden lihaan.

Tulkintani ei syntynyt heti, koska olen kovin hidas. Media niin printti- kuin verkko-olotilassaan on tätä nykyä kovin täynnä semanttista hälyä ja välitöntä, yleensä aika harkitsematonta reagointia, että otan mielelläni aikalisän ennen kuin muodostan käsitykseni. Tunnustan, että usein ärsyttää tarve esittää nopeita mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Kun toimitaan asiassa kuin asiassa turhan nopeasti, keskittyminen kärsii ja tuloksena on hätiköityä jälkeä.

Lukekaa runoja aamulla, niin jaksatte pieleen mennyttä maailmaa paremmin

2010-01-17T12:03:00.000+02:00

Säpäleisen työviikon hellitettyä oli aikaa tutkailla printti- ja verkkolehtiä tavallista tarkemmin. Löytyi montakin herättävää juttua, joista tässä kaksi helmeä: Tuomas Nevanlinnan blogikirjoitus Lukekaa runoja! ja tämän aamun printti-Hesarin D-osasta Jaakko Lyytisen juttu Pieleen mennyt maailma.

Nevanlinna toteaa, että media on uutisoitunut. Tapanahan on jankuttaa, että media on viihteellistynyt. "Uutisten tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että mitään ei ole tapahtunut. Tiedotusvälineet seuraavat kaoottista maailmaa, mutta – media on turvallisesti pystyssä", Nevanlinna kirjoittaa. Hän ei ehdota uutisten lakkauttamista tai olemaan seuraamatta uutisia. Nevanlinna kehottaa: "Toverit. Lukekaa aamuisin runoja!" Miksi runoja? Hänestä ne sopivat uutisia paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Ne avaavat ihmisen kohti maailmaa. Ne pitävät yllä unien luovuutta ja assosiatiivisuutta.

Jatkan Nevanlinnan kehitelmää. Aamurunon jälkeen voisi tarttua kynään (tai sen puutteessa näppäimistöön) ja kirjoittaa pysähtelemättä ja ilman itsekritiikin painolastia aamutekstin. Sivu, pari mieleentulevaa asiaa vapauttamaan uuteen päivään ja vahvistamaan olotilaa. Jos inhoaa kirjoittamista, voisi vaikka tehdä aamukuvan.

Lyytinen kirjoitaa jutussaan Pieleen mennyt maailma (HS 17.1.2010) kirjailija-toimittaja Tommi Melanderista, joka kirjailijana inhoaa "onttoa vasemmistolaisuutta" ja taloustoimittajana "röyhkeää kulutuskulttuuria". Melander oli minulle ennestään vieras, mutta aloin kiinnostua hänen teksteistään. Melander kysyy, miksei kirjallisuus voisi vaihteeksi olla ihmiskriittistä. Hänestä nykyaika on vastenmielistä. Melanderilla on Antiaikalainen-blogi, jota en ole aiemmin löytänyt. Melander vastustaa 60-luvun radikalismia ja nykyaikaa.

Melander väittää, että radikaali hippisukupolvi kaatoi auktoriteetit mutta samassa rytäkässä meni myös arvokkaita moraalisia ja yhteisöllisiä perinteitä. Itsensä toteuttamisen ja pidäkkeettömyyden vaateet pohjustivat tietä viihdeteollisuuden markkinoille ja markkinoijille. Iskusanoiksi ja ihanteiksi tulivat, ah niin tutuiksi tulleet, voima, kauneus ja nuoruus.

Melander julkaisi esikoisromaaninsa Kunnian mies vuonna 2007. Se on satiiri talouden maailmasta ja miehisestä vallankäytöstä. Syksyllä 2009 tuli romaani Ranskalainen ystävä, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Molemmat olen ohittanut, mutta nyt tuli halu lukea ne.

"Meidän ajassamme ei ole enää rahtustakaan sitä valistukseen perustunutta edistystä, joka vallitsi 1800-luvulla. Oikeasti haluamme tehdä vain rahaa", Melander sanoo. "On edistystä, mutta ei ole edistysuskoa." Sivistyksen on sivuuttanut koulutus ja rahanteko.

Melander viittaa Baudelaireen: henkistä ja moraalista edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään. Itseään Melander kutsuu elämyskulttuuripakolaiseksi. Hän elää henkisessä universumissa, jossa vaikuttavat mm. Baudelaire, Flaubert, Godard, Truffaut ja Scorsese. Hänen mielestään on tärkeämpää kirjoittaa kuin keskustella. Ihmisen on hyvä suojautua maailman häiritseviltä ääniltä edes hetkeksi.

Tunsin jutun perusteella välitöntä sielunsukulaisuutta tähän provosoivaan tekstityöläiseen, Melanderiin. Juttu kirvoitti muistista muutaman merkittävän tai herättävän lukukokemuksen viime vuodelta. Niitä yhdisti teemana moraali, vaikka ne ovatkin hyvin erityylisiä. Yksi mieleen tullut oli Antti Nylénin esseekokoelma Vihan ja katkeruuden esseet, toinen Ann Heberleinin Se ei ollut minun vikani ja kolmas Eero Ojasen taiten kirjoittama Sivistyksen filosofia.

Oppimispäiväkirja, yök!

2010-01-15T17:17:00.000+02:00

Jäin viime postauksen innostamana pohdiskelemaan, miksi oppimispäiväkirja herättää opiskelijoissa niin suuria intohimoja - vai pitäisikö sanoa inhohimoja. Ilmeet vaihtelevat epätoivoisesta kyllästyneeseen tai vihaiseen. Sana päiväkirja ärsyttää. Mitä siihen sitä paitsi pitää kirjoittaa?

Minussa inhohimoja herättää opiskelijoiden kysymys "Mitä sä haluat, että mä kirjoitan siihen?" (Laajemminkin oppimistehtävistä kysyttynä, siis "Mitä sä haluat, että mä tähän tehtävään vastaan?") Oppimispäiväkirjan idea kääntyy turhan helposti itseään vastaan ja alkaa maistua pakkopullalta. Se on pakko tehdä, että saa kurssin suoritetuksi. Tulkinta johtaa näennäistouhuiluun, jotta saa kurssiarvosanan ja opettajan (muka) tyytyväiseksi. Opiskelijat ovat taitavia simuloimaan ja ilmentämään, jos kokevat suoritukseksi vaaditut asiat näennäisiksi. Hyvä esimerkki siitä on itsearviointi, joka toki on tärkeä taito mutta supistuu kouluympäristössä monesti pelkäksi ilmentämiseksi, josta sisäistäminen on kaukana.

Parhaimmillaan oppimispäiväkirja auttaa hahmottamaan, mitä, miten ja miksi on tullut opituksi. Ei siihen ole mitään kaavaa tai standardia. Ideana ei ole kuvailla ja selostaa esimerkiksi tunneilla tapahtunutta tai rakentaa kronologista kertomusta kurssin kulusta. Tarkoitus on analysoida, pohtia, perustella ja arvioida sitä, mitä on oppinut ja tehnyt oppimisensa hyväksi. Asioita kirjataan muistiin itselle, ei opettajalle. Taivas varjele oppimispäiväkirjojen arvioinnista!

Mikä sana voisi korvata tuon iänikuisen ja luotaantyöntävän oppimispäiväkirjan? Paranisiko tilanne ja kohentuisiko motivaatio, jos sen sijaan pyytäisi opiskelijoita pitämään vaikkapa oppimisblogia? Asia ei miksikään juuri muuttuisi, mutta päästäisiin semanttisesta vaivasta, joka tyrehdyttää oppimisen ilon.

Korkeakouluopintojen loppuvaiheeseen kuuluu opinnäytetyö. Kun käsittelemme kursseilla tutkimusviestintää, otan keskustelun aiheeksi opinnäytetyöpäiväkirjan (sillekin olen kovasti hakemassa toista nimeä...tai sanonut, että kukin voi käyttää siitä mitä nimeä haluaa). Se on tekijän muisti ja apuri, joka kulkee mukana ja johon kannattaa kirjata ideat, ajatukset, sananvaihdot, kysymykset, vastaukset ja monet muut työn rakennusaineet. Joku kutsui tuota päiväkirjaa "prosessikirjakseen", joku taas "lopputyöreissariksi". Reissuvihkohan se tavallaan onkin.

Minua ei päiväkirja-sana ole koskaan vieroksuttanut. Mutta monia muita on. Jos sana on tekemisen ja haltuun ottamisen esteenä, pitää vaihtaa sanaa. Muuten lipsahtaa lapsi pesuveden myötä ja voi tulla paha mieli.

Blogi oppimistehtävänä -kokeilun satoa

2010-01-14T15:19:00.000+02:00

Viime postauksessani mainitsin lyhyesti blogien käyttöön oppimistehtävänä. Kokeilin blogitehtävää ensimmäisen kerran joulukuussa alkaneella mainoskielen opintojaksolla. Opiskelijat jakautuivat noin neljän hengen tiimeihin, ja jokainen tiimi perusti oman bloginsa. Blogikirjoitusten laadintaan ja toisten blogien tekstien kommentointiin oli varattu noin kuukausi.

Tehtävänanto oli pääpiirteissään tämä:

Tarkoituksena on blogata mainoskielen ilmiöistä oman tiimin blogiin ja antaa muille mahdollisuus lukea sekä kommentoida tiimin blogikirjoituksia.

Luokaa tiimillenne oma blogi.
Antakaa blogillenne vetävä, teemaan liittyvä nimi.
Antakaa kirjoitusoikeudet oman tiimin jäsenille.
Luokaa blogi, joka on kaikkien luettavissa. Jos erityisestä syystä haluatte luoda sisäpiiriblogin, johon pääsy vaatii salasanan, lähettäkää salasana tiedoksi opettajalle ja kaikille opintojakson opiskelijoille.
Tiedottakaa verkkoalustan sähköpostilla kaikille opintojaksoon osallistuville bloginne nimi ja linkki siihen.
Kirjoittakaa 8.1. mennessä blogipostauksianne mainoskielen ilmiöistä, niitä koskevista ihmettelyistä, ihailuista, havainnoista, kokemuksista...ja suhteuttakaa edellä mainittuja asioita faktoihin. Tiedonlähteitä löydätte esim. verkkoalustalta, Googlesta, sosiaalisista medioista ja muualta netistä, kirjastoista ja medioista. Saattakaa havaintonne ja kokemuksenne keskusteluun faktatiedon kanssa. Ottakaa kantaa, kommentoikaa ja perustelkaa näkemyksenne! Tarjotkaa esimerkkejä. Jokainen tiimin jäsen kirjoittaa vähintään kaksi postausta. Voitte kirjoittaa omalla nimellänne tai nimimerkillä.
Tutustukaa tehtävää varten verkkoalustan osioihin 2, 3, 4, 5 ja 7.
Kommentoikaa toistenne blogipostauksia sopimallamme tavalla. (Tämä täsmentyi myöhemmin.) Jokainen tiimi ja sen jäsen kommentoivat kahden toisen tiimin blogipostauksia.
Jokainen kirjoittaa lopuksi yksilötyönä oman arvionsa tehtävän tekemisestä ja tuotoksista. Palauta arviosi palautuskansioon 10.1. mennessä.

Tuotokset ovat olleet valtaosin riemastuttavia, innostavia ja oivaltavia. Tehtävä oli monen mielestä vaikuttanut aluksi helpolta mutta vaatinutkin yllättävän paljon perehtymistä postauksen teemaan ja paneutumista itse kirjoittamiseen. Blogien julkisuus oli asettanut paineita, tulivathan tuotokset periaatteessa kenen tahansa luettaviksi. Toisaalta tietty rentous ja sallivuus tyylivalinnoissa koettiin helpottavaksi. Postausten kommentointi taas vaati toisenlaista kirjoittamisen tapaa: perustelevaa ja keskittynyttä, ytimekästä kannanottoa, eräänlaisia "nostoja" toisen tekstin kirvoittamina.

Piirtoheitin-lehdessä, verkko-opetuksen verkkolehdessä Jere Majava opastaa valjastamaan blogit opetuskäyttöön ja oppimiseen. Lehden artikkelissa viitataan Stephen Downesin Educational Blogging -artikkelissaan esittämiin näkemyksiin. Erityisen kiinnostavana sovelluksena Majava pitää opiskelijoiden omia blogeja osana opintoja, esimerkiksi opintojaksoa. Aiheesta on lukuisia muitakin kirjoituksia blogeissa, jotka käsittelevat sosiaalisen median käyttöa opetuksessa.

Majava toteaa, että omat blogit antavat mahdollisuuden hyödyntää blogien tunnuspiirteitä: henkilökohtaisuutta, diskursiivisuutta sekä verkostomaisten yhteisöjen synnyttämistä. Julkisuus on uusi ulottuvuus, joka puuttuu suljetuista verkko-oppimisympäristöistä. Julkinen blogi mahdollistaa toisaalta sen, että saa oman äänen (tekstin) kuuluville. Toisaalta se mahdollistaa palautteen, kokemuksen siitä, että on tullut kuulluksi (nähdyksi). Blogata voi omalla nimellä tai nimimerkillä.

Katleena Kortesuo antaa Kommentti tuolla, postaus siellä
-blogikirjoituksessaan nohevia neuvoja bloggaajille ja kommentoijille.

Perinteisen oppimispäiväkirjan sijaan opiskelijat kirjoittivat perustellun arvion blogitehtävän tekemisestä ja siitä opitusta. Tehtävä koettiin uudenlaiseksi ja erilaiseksi (vaikka blogit eivät koulun ulkopuolella mitään uutta olekaan). Tässä muutama ote arvioista:

Muiden blogien lukeminen oli todella mielenkiintoista. He olivat kiinnittäneet huomiota sellaisiinkin asioihin, joita itse en ollut edes tullut ajatelleeksi. Oli myös hauskaa huomata, millaisesta mainonnasta muut pitävät. Mainontaa ja mainoksia oli pohdittu eri näkökulmista, ja näiden näkökulmien lukeminen oli mieltä avartavaa. Ehkä se oma näkemys ei aina olekaan se ainoa oikea, ja myös muiden oivalluksista voi jotain oppia.
**********
Blogin kirjoittaminen ei sinällänsä ollut vaikeaa, aiheiden keksiminen taas oli. Tosin tällaisessa oppimistehtävässä se onkin vähän vaikeampaa toisin kuin jos kirjoittaisi omista touhuiluistaan, jolloin aiheita syntyy itsekseen tilanteen mukaan.
Tässä tehtävässä opin käsittelemään mielipiteitäni ja asettelemaan sähköiseen mediaan toisten nähtäville. Omien mielipiteiden esittäminen mahdollisimman mielenkiintoisesti ja mahdollisimman selkeästi oli haaste sekin. Täytyi olla myös tarkkana ettei kirjoituksilla loukkaa ketään.
************
Opin blogitehtävän tekemisestä sen esimerkiksi, että joidenkin aiheiden osalta on tehtävä jonkin verran taustatyötä ennen kuin asia valottuu kokonaisuudessaan. Opin myös sen, että omia näkemyksiään on perusteltava jonkin verran, jos haluaa kirjoituksestaan uskottavan. Jos vain kertoo omia mielipiteitään perustelematta niitä, niin mielestäni tällainen kirjoitus on aika tyhjä ja mitään sanomaton. Tietysti blogikirjoitus voi ollakin sellainen, vain omia mielipiteitä sisältävä, mutta omasta mielestäni hyvässä blogikirjoituksessa on potkua ja perusteluja. Tämä tekee kirjoittajasta uskottavamman ja järkevän oloisen.

Ettei koko totuus unohtuisi, niin on tunnustettava, etteivät kaikki kolmekymmentä nuorta aikuista innostuneet tehtävästä. Kritiikki oli osin perusteltua, osin tarkoituksellisen viileää ja nasevaa tehtävän ja sen mielekkyyden kyseenalaistusta. Hyvä niin, maailmaan kun mahtuu mielipiteitä eikä kenenkään kokemusta ole kiistäminen. Mitä blogitehtävästä oppii, lienee yksilöllistä. Asennekin vaikuttaa. Tarkoitus ei ollut blogata jäsentymätöntä tajunnanvirtaa vaan tutustua blogikirjoitusten ja
-kommentointien laadintaan. Näennäisesti kepeä tehtävä oli synnyttänyt monessa tekijässä uusia oivalluksia, jopa työn iloa.

Avit ja elyt ja blogit

2010-01-13T10:44:00.000+02:00

Vuodenvaihteessa luovuttiin lääneistä ja tilalle tulivat avit eli aluehallintovirastot. Tuli myös joukko elyjä, jotka kuulemma ovat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia. Vai lienevätkö ELYjä? Ja avi kai kirjoitetaan suuraakkosin AVI. Hienoa olla pitää. Mitä vikaa oli lääneissä ja miksi piti keksiä kapulakielisiä nimiä?

Kotus eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskus lähetti oma-aloitteisesti lausunnon, jossa otti kriittisesti kantaa nimiuudistuksiin. Erkki Lyytikäinen totesi Hesarin kuukausiliitteessä lakonisesti, että kielen asiantuntijoita taidettiin pitää muutosvastarintaisina. Kaikki ne sekaantuvatkin suunnittelijoiden töihin. Kielen asiantuntijat askarrelkoot omissa hiekkalaatikoissaan. Siellä he sitten voivat lapsenomaisesti toivoa: "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku." Vaikutusvaltaa heillä ei ole.

Jotain kivaakin on kerrottavana näin vuoden alkutaipaleella. Kokeilin ensi kertaa viestinnän kurssillani blogitehtävää. Opiskelijat perustivat tiimiblogeja ja postasivat innoittuneita kirjoituksia mainoskielestä. He myös kommentoivat toistensa postauksia. Prosessia oli kiinnostavaa seurata. Työtapaa kannattaa jatkaa ja jalostaa.

Ilottelua kielikuvin

2010-01-04T12:06:00.000+02:00

Keski-Euroopan mäkiviikko tarjoaa jännittävää katseltavaa, joskus kuunneltavaakin. Yleensä tyydyn katselemiseen, koska selostukset aiheuttavat kylmiä väreitä. Kaikenkarvaiset kielikuvat ja lauseluikerot saavat olon yleensä piinalliseksi. Joskus ne tosin riemastuttavatkin.

Lienenkö ollut leppoisalla päällä eilen, kun seurasin kilpailua selostuksen kera. Korvaan tarttui jotensakin seuraavanlainen pätkä:

[Jollakulla hyppääjällä] on kyllä eväät pitkiin hyppyihin kytemässä.

Kytevät eväät? Takavuosina joku selostaja eläytyi hiihtokisoja selostaessaan niin, että hoki toistamiseen: "Vauhtia pökköön!" Pökköä on kyllä pantu pesään. Ei kai sitten riitä, että se palaa omia aikojaan, koskapa toimintaa pitää vauhdittaa.

Kielikellossa oli 90-luvun puolivälissä mainio artikkeli kielikuvista. Siinä analysoitiin lehtiteksteistä ja puheesta poimittuja kielikuvia ja todettiin, että kielikuvat luovat konkreettisuudessaan vahvoja mielikuvia. Pieleen menneet tai ontuvat kielikuvat herättävät outoja, joskus hilpeitä mielleyhtymiä. Tässä pari muistumaa:

Vuoksenniskan kirjasto on jäänyt lapsenkengän asemaan.

[Ilkka] Kanerva Naisten Kympin suojelijana on kuin Casanova kaalimaan vahtina.

Kielikuvat elävät ajassaan. Mikä toimi aikanaan, ei ehkä enää vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin olekaan onnistunut tapa havainnollistaa tekstiään. "Päättäkää päivänne Katriina-kahvilla!" -iskulause ei 2000-luvulla käy myynninedistäjäksi.

Häröpalloja joulupuussa, uutta Aaltoa vuodenvaihteessa

2009-12-22T13:44:00.000+02:00

Viime torstain opinnäytetyöseminaarissa ohjattavani luonnehti opinnäytetyöprosessiaan ja opinnäytettään häröpalloksi. Mieleen tuli heti jokin eloisa, kaiken aikaa liikkeessä oleva ja kesytön. Aika mukavasti hän oli kuitenkin saanut hiukan rosoisen ja särmikkään työnsä kokoon.

Mennyt syyskausi on ollut omanlaisensa häröpallo. Yksi työnantajistani syntyy uudelleen: Taideteollisesta korkeakoulusta tulee 1.1.2010 alkaen osa uutta Aalto-yliopisto. Toivon hartaasti, että uudessa Aallossa vaalittaisiin suomen kieltä ja sen opetusta. Tarjontaa tulisi olla ei vain suomi toisena kielenä -opiskelijoille vaan myös niille, joiden äidinkieli on suomi. Tarvitaan kirjallisen ja suullisen viestinnän opetusta, tekstinohjausta ja valmennusta lopputyötekstin kirjoittamiseen suomeksi. Vaikka korkeakoulun virallisia kieliä ovat suomen lisäksi ruotsi ja englanti, toivon että moni yhä kirjoittaa opinnäytteensä suomeksi niin kandi-, maisteri- kuin tohtoritasolla.

Nyt on aika hiljentyä ja rauhoittua. Ripustan häröpallot joulupuuhun. Viime postauksen kolmen joululaulun seuraan toivotan toisen kolmikon: Arkihuolesi kaikki heitä, Konsta Jylhän joululaulun sekä Nissepolkan. Toivotan jouluiloa ja joulurauhaa!

Kun joulu on kera laulujen ja Tuohtumuksen

2009-12-20T12:31:00.000+02:00

Joulumieltäni virittävät tätä kirjoittaessani vanhat joululaulut, joista kirkkaimmin kaikuvat Kun joulu on, Varpunen jouluaamuna ja On hanget, korkeat nietokset. Niissä viehättävät tarinat maailmasta, jota enää ei ole. Sen tapaa Martta Wendelinin postikorteista, vanhoista joulukertomuksista ja jo edesmenneiden rakkaiden kertomista muistoista. Olen itse ollut kaupunkilaislapsi enkä ole ikinä viettänyt maalaisjouluja. Siitä huolimatta nuo laulut herkistävät sanojensa ja säveliensä ansiosta.

Sain tänään mieltäni ilahduttaneen joululahjan. Hesarissa oli Jukka Petäjän juttu ikisuosikistani Philip Rothista, jonka kirjoja odotan aina malttamattomana. Kunpa hän saisi vielä kirjoittaa. En saa hänen amerikkalaisuuden ja miehen luotailuistaan kyllikseni. Mikä tarinan imu ja mukaansatempaava tekstintaju! Roth antoi nyt ensimmäisen haastattelunsa suomalaiseen lehteen - siis historiallinen puheenvuoro. Juttu kruunasi sunnuntaiaamuni. Verkko-Hesarissa on Rothista lyhyemmin.

Uumoilen, että löydän Rothin tuoreimman suomennetun romaanin Tuohtumus pukinkontista. Tai kokin puntista, puolisoni kun on koulutukseltaan kokki ja ilahduttaa minua paitsi suussasulavin herkuin myös intohimoja herättävin kirjalahjoin. Milloin Roth saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon? Ei koskaan, jos hänen omaa näkemystään on uskominen. Hän ei ole sanojensa mukaan riittävän vasemmistolainen.

Niinpä, kirjallisilla ansioilla ei aina ole niin väliä palkintoja jaettaessa.

Savon Sanomat julkaisi 2.12. Hannu Waaralan arvion Tuohtumuksesta. Jukka Petäjä pitää Hesarin jutussaan Tuohtumusta yhtenä Rothin parhaimmista teoksista. Tuskin maltan odottaa kohtaamistani sen kanssa.

Tyylilajittelua ja suomensuojelua

2009-12-19T14:07:00.000+02:00

Kirjoitusviestinnän opintojaksojen alussa keskustelemme tilannetajusta ja tekstilajituntemuksesta. Molemmat ovat kirjoittajalle tärkeitä. Kirjoittaja saavuttaa tavoitteensa varmemmin, jos ne ovat hänen hallussaan. Yleensä kirjoittaja toivoo tekstilleen myös lukijoita. Siispä hänen on syytä pitää lukijat mielessään tekstin suunnittelusta lähtien ja osoittaa pyrkimyksensä sopivin tekstuaalisin valinnoin.

Tekstit toimivat tilanteissa, joihin ne on tarkoitettu. Joskus ne toimivat hyvin, joskus heikommin. Joihinkin kirjoitettuihin teksteihin sopii rento, epämuodollinen ilmaisutapa ja puhekieliset ilmaukset (esimerkiksi ilmaisjakelulehtien kolumnit tai monet blogikirjoitukset ja sosiaalisen median tekstit). Joissakin taas tarvitaan kirjakielistä ilmaisutapaa ja tarkkaa norminmukaisuutta (esimerkiksi juridiset tekstit, monet liike-elämän tekstit sekä akateemiset opinnäytteet). Hyvä kirjoittaja osaa muunnella ilmaisutapaansa viestintätilanteen vaatimusten mukaisesti.

En laske itseäni norminiuhottajien joukkoon, vaikka välillä blogikirjoituksissani suominkin "normirikkomuksia" ja kiinnitän huomiota mm. oikeinkirjoitusseikkoihin. Tuskinpa olen itsekään kirjakielen saralla putipuhdas pulmunen. Esimerkiksi blogipostauksissani käytän muutakin kuin kirjakielistä ilmaísutapaa. Ilomielin ja vapautuneesti :)

Tyylimokia sattuu noviiseille mutta myös konkareille. Konkareiden mokat ovat useimmiten aivan tahallisia ja harkittuja rikoksia. Toisinaan rikka löytyy toisten kirjoittajien tekstijäljistä, toisinaan ikiomista. Kerran kirjoitin opinahjon julkaisusarjan oppaan lähdeluetteloon Eco, U. Oppineisuuden ohittaminen. Mitä lienen ajatellut - kirjan oikea nimi on Oppineisuuden osoittaminen.

Viihdytin itseäni bussimatkan aikana lukemalla Lari Kotilaisen Suomensuojelija-kirjaa. Se on "ohjekirja kielen pelastamiseen". Kirja on verrattoman hauska ajatusten virkistäjä. Se on kielipoliittinen kannanotto ja kannustin, jossa kielen vaalimisen ilosanoma on esitetty virkeästi, innostuneesti ja innostavasti. Kotilainen osoittaa tekstissään, että suomi on elävä ja säilyttämisen arvoinen kieli, joka taipuu kaikkiin ilmaisutarpeisiin. Kielellistä ja kulttuurillista monimuotoisuutta pitää vaalia, jotta ne säilyisivät.

Sitä paitsi kirja on ulkoasultaankin esteettinen elämys: pitkänkapea kaunotar, joka sujahtaa kätevästi pieneenkin laukkuun henkiseksi matkaevääksi. (Esteettisyys on tietysti makuasia. Tämän katsojan silmää kirjan olemus viehättää.)

Tieto ja ymmärrys kielestä ovat osa yleissivistystä, totesi suomen kielen tutkija Pirjo Hiidenmaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-artikkelissaan 27.7.2006. Kotilaisen kirja solahtaa luontevasti kielestä, kielenhuollosta ja tekstinhuollosta käydyn keskustelun jatkoksi.

Sanelun purku voi tuottaa lukijalle yllätyksiä

2009-12-18T10:13:00.000+02:00

Ystäväni lähetti taannoin valikoiman lääkärien saneluja. Mervi Marttila on julkaissut parikin kokoelmaa lääkärien sanelujen kielikukkasista. Sitä kuulee niin helposti väärin. Hihittelin aikanaan lukiessani kirjoja väärin kuulluista laulunsanoista. Kirjan nimi taisi olla Minä suojelen sinua taiteelta. Laulussa laulettiin "minä suojelen sinua kaikelta".

Viikonloppua kohti kun tie vie, voi vauhtia ottaa vaikkapa näistä lääkärisaneluista:

Potilaan pää iskeytyi tuulilasiin ja kierähti siitä maahan.
Korvat häämöttävät heikosti vaikun takaa.
Potilas on ehkä kenties mahdollisesti saattanut hyötyä lääkityksestä. [Huom. tiedon varmuuden asteen osoittaminen kielen keinoin]
Tulee pitkäaikaisen lonkkakivun vuoksi ja toivottavasti ei tule toista kertaa.
Ruokaa potilas saa pojaltaan, joka on pakastimessa. [Tästä tulee kauhuleffafiilis.]
Tuli kävellen vain toinen jalka puettuna sukkahousuun, toinen riippui vapaasti.

Hyvä lause avaa oven toiseen maailmaan

2009-12-16T16:19:00.000+02:00

Joskus kannattaa selata vanhoja aikakauslehtiä. Puoliso toi töistä vanhoja Suomen Kuvalehtiä, joissa on lukemista pidemmäksikin aikaa. Numerossa 39/2009 (25.9.2009) oli Riitta Kylänpään innostava artikkeli Sanoja peräkkäin. Siinä kirjailijat pohtivat, millainen on hyvä lause.

Poimintoja kirjallisuuden sanataitureilta:

"Katselin vuorten ääriviivoja, että tuollaisiksi minä haluaisin lauseeni, rauhalliset, loivat kaaret, mutta sitten taempana, sinertävä, äkäinen vuori, hiljainen mutta selvästi kuuluva, tässä laaksossa on niin hyvä kaiku että se toistaa kokonaisen lauseen, sen pituisen kuin riidellessä käytetään. Dra åt helvete, ja megafoni toistaa, dra åt helvete." - Pentti Saarikoski, Euroopan reuna (1983)

"Kaiken jatkuminen ennallaan on pakahduttavan onnellista ja pelottavaa." - Petri Tamminen, Mitä onni on.

"Näin meidän nimemme sanoina, valheina, jotka voisivat liittää meidät toisiimme." - Juha Seppälä (tekeillä oleva proosateos)

"Hän herää, tai uskoo ainakin heräävänsä, Rosalindin hiustenkuivaajan hurinaan ja vaimeaan ihmisääneen, joka toistelee yhtä ja samaa lausetta, ja sitten myöhemmin, kun hän on taas vajonnut uneen, kuuluu vaatekaapin avaamisen jämerä kolahdus..." - Ian McEwan, Lauantai.

Hyvä lause voi olla lyhyt tai pitkä, aforistinen tai polveileva. Se on usein yllättävä, epätodennäköinen ja härnäävä, ei kuitenkaan tahallisesti konstaileva. Lause jää vaivaamaan ja hiertämään mutta ravitsevasti. Se on päälause tai pää- ja sivulauseiden yhdistelmä, siinä on rytmi kohdallaan. Siinä voi soinnutella tai singota osuvia kielikuvia, siinä voi ironisoida, vastakohtaistaa tai rinnastaa. Hyvä lause nielaisee mukanaan. Se saattaa hengästyttää, viipyillä, pistellä. Se ei jätä välinpitämättömäksi.

Silja Hiidenheimon sanoin: "Hyvä lause avaa oven toiseen maailmaan, jonne se sinkoaa meidät niiltä sijoiltamme."

Sälää ja sirpaletta

2009-12-14T15:43:00.000+02:00

Sunnuntaina oli pitkästä aikaa mahdollisuus joutilaisuuteen. Mikä autuas, virkistävä ja välttämätön olotila! Parhaat ideat ja kehittelyt syntyvät ainakin minulta silloin, kun voin oleskella omaehtoisesti enkä välttämättä ollenkaan moitteettomasti (siis oleskelen tekemättä mitään ns. hyödyllistä). Pekka Himanen mainitsi jossakin luennossaan "moitteettoman oleskelun". Sehän aikamme suureksi osaksi täyttää. Tai siis pyrkimys siihen.

Arki kuitenkin on taas alkanut. Maanantaipäivän alkupuolen vietin tapaamalla kollegoja, postireissulla ja joulupukin apulaisena. Kävin myös keskustelemassa parin tulevan kurssin toteutuksista. Talvikeikkailu kyseiseen opinahjoon innostaa. Siellä ahkeroi moni vanha työystävä ja tuttu kollega, ja siteet siihen suuntaan ovat vanhastaan vahvat. Luvassa on työyhteisön viestintää ja tutkimusviestintää. Odotan innostuneena kurssien toteutumista.

Elämäni on kuin sälää ja sirpaletta, työtä monissa verkostoissa. Monipuolisuus ravitsee, mutta on pidettävä varansa, ettei ala käydä ylikierroksilla. Niin kauan kuin saa tekemisistään tyydytystä, asiat ovat kunnossa.

Huomenna tapaan korkeakoulujen kirjoitusviestinnän opettajakollegoita. Luvassa on tärkeitä ja kiinnostavia teemoja, kuten

integroinnin ilot ja murheet - yhteistyön onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia
äidinkielen lukio-opetus ja ylioppilaskoe
tieteellisen kirjoittamisen opintopolku
ei-äidinkieliset opiskelijat ja kirjoitusviestinnän opetus.

On hienoa, että kollegoiden joukossa on aktiivisia ja aikaansaavia ihmisiä, jotka jaksavat järjestää tällaisia tapaamisia. Tällä kertaa kiitos menee Teknillisen korkeakoulun viestinnän opettajalle Inkeri Lehtimajalle.

Huolestuttavaa taas on, että kaikissa korkeakouluissa ei ole pakollisia viestinnän kursseja. Jos asiantuntijan tekstitaitojen hallinta jää kypsyyskokeen varaan, ollaan hakoteillä. Tutkintoihin pitäisi sisällyttää vähintään 3 opintopistettä äidinkielen ja viestinnän opettajia. Se on vähimmäismäärä - 6 opintopistettä olisi jo kohtuullinen. Lisäksi tulisi taata valinnaisopintojen mahdollisuus.

Kielletyt kuvat

2009-12-11T18:37:00.000+02:00

Olin tänään seuraamassa väitöstilaisuutta. Virolaissyntyinen Karolina Kiil väitteli taiteen tohtoriksi. Karolina on taidekasvattaja, joka on asunut Suomessa parikymmentä vuotta. Väitöstutkimuksen nimi on Kielletyt kuvat. Suomalais- ja virolaisnuorten piirtämällä esittämät kielletyt aiheet.

Minulla oli ilo tarkastaa Karolinan tekstin kieliasu ja toimia keskustelevana tekstimentorina ja -ohjaajana. Pesti oli mielenkiintoinen, antoisa ja hauska.

Onnea, Karolina!

Kielihelmiä

2009-12-09T08:36:00.000+02:00

Edelliset postaukseni käsittelivät ilmiöitä, jotka lähinnä puistattavat ja muistuttavat suomensuojelun tärkeydestä. Marina ja motkotus väistykööt ilosanoman tieltä:

hämeenlinnalainen poliisi Ilkka Iivari on saanut Vuoden kielihelmi -palkinnon.

Iivari kirjoittaa notkeita ja huumorin sävyttämiä poliisitiedotteita. Piristävä poikkeus hallintoslangia suoltavien virkamiesten ja -naisten joukossa. Suomensuojelua parhaimmillaan ;)

Sakari Oka ottaa kantaa pönöttävien kirjoittajien kielimössöön tekstissään Helinää, sanahelinää (Talouselämä 4.12.). Joskus tuntuu siltä, että organisaatiot suorastaan vuorautuvat tekstisotkuihinsa. Eräs tuttu kommentoi, että heidän työpaikallaan tekstimössöt - kuten arvojulistukset ja semmoiset - teipataan seinille. Jos ei ihan vessan oveen, niin sen viereen.

Kasvatustiede- ja hallintoslangi ellottaa

2009-12-08T12:16:00.000+02:00

Sinikka Yli-Koski kirjoittaa Opettaja-lehden numerossa 49/2009 kyseisen lehden jutusta, jonka otsikkona oli "Opetustoimessa päivähoito saa kasvatuksellisen identiteetin". Yli-Koski höystää mielipidekirjoituksensa juttusitaateilla, joiden luulisi herättelevän paatuneimmankin kielen pahoinpitelijän parempaan kielielämään. Kiitokset hänelle!

Tässä Yli-Kosken herkkupoimintoja kasvatustiede- ja hallintoslangin noutopöydästä:

"Sosiaalitoimessa perustehtäväpuhe nousee paljolti päivähoitoinstituution ja sosiaalipalvelua käyttävien vanhempien näkökulmasta. Sosiaalitoimessa on pinnalla puhe työn resursseista."
" Perustehtäväpuhe on kasvatustyön sisällöllisten asioiden pohtimista lapsiasiakkaan näkökulmasta."
"Selkeimmin muutoksentekijöinä uudessa hallinnossa ovat johtavat virkamiehet ja päivähoitoyksiköiden esimiehet."

Taidatkos sen epäselvemmin sanoa. Jutun lukijaryhmänä olivat lehden lukijat eli opettajat eli kasvatuksen ammattilaiset. Mutta ovatko he(kään) noin elämästä ja elävästä kielenkäytöstä vieraantuneita? Tokkopa.

Vielä yksi makupala samasta jutusta:

"Kasvatus- ja opetustehtävän kautta rakentuva hallinnointi opetustoimessa on kirkastanut varhaiskasvatuksen ja lapsen merkitystä perustehtävän keskiössä."

Kantakaa vastuunne, kirjoittajat. Eihän tämmöistä kestä kukaan täyspäinen.