Verbiviboja ja rektiorokkia

Lukukauden lopulla uuvahtanut tekstityöläinen toivoo pukilta säkillisen vereviä ideoita, joilla virkistää kielenhuoltokurssia. Kyse on pakollisesta kurssista, jonne joutuvat tai pääsevät - näkökulman ja asenteen mukaan - ne, jotka eivät läpäise tasotestiä.

Kurssin loppukoe viritti joukon kysymyksiä, joita en olisi toivonut kuulevani. Jos tekstinhuoltoharjoituksen pointti ei selviä, vika on olettaakseni opettajassa ja hänen kyvyssään motivoida, innostaa ja selventää. Tai sitten ehkä aivan hitusen voisi olla kiinni siitäkin, ettei loppukokeeseen jakseta lukea vaan eletään toivossa, että tunnilla läsnäolo tartuttaa opit päähän. Okei, myönnän, että suhtauduin asiaa alun perinkin hieman skeptisesti: ei kannettu vesi kaivossa pysy. Mikä on predikaatti, kysyi eräs. Hyvä, että kysyi, niin saatiin selvyys siihenkin.

Tunteja on niin vähän, että emme voi aloittaa alkeista. Pohjalla pitäisi olla yleissivistävän koulutuksen aikana saatu kirjoitetun yleiskielen taito. Pitäisi, mutta ei välttämättä ole.

Pitää kai alkaa houkutella esiin verbiviboja ja rektiorokkia. Draamapedagogiikka voisi antautua avuksi. Siten voitaisiin säästyä kongruenssikouristuksilta. Joululevon jälkeen saatan pursuta uusia, hehkeitä ideoita - pukin tuomia tai ihan itse keksittyjä.