keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Nuoren miehen tekstitanssia näppäimistöllä

Tämä tarina sopii näin joulunalustunnelmiin.

Olimme jo pikkuhiljaa lopettelemassa liike-elämän viestinnän kurssia. Ryhmätöissään turhautunut nuori mies oli kadonnut maisemista jo viikkoja aiemmin. Ei näkynyt, ei kuulunut. Ajattelin jo, että siis tämmöinen tapaus. Pelinappulat levällään laudalla ja hemmo ties missä huitelemassa. Tehtävät tekemättä ja nolla-arviointi uhkaamassa.

Kunnes koitti kurssin loppusuora. Kaveri ilmestyi tunneille ja tuli kysymään, miten hän voisi hoitaa hommansa. Siinä sitten neuvoteltiin tovi. Tarjosin sovitetun suoritustavan, kun huomasin, että nuorukainen oli tosissaan. Hän todella halusi ottaa vastuun suorituksestaan, vaikka ryhmä olikin hajonnut taivaan tuuliin. Yksi oli kuulemma lopettanut, toinen muuten vain kadonnut ja kolmannestakaan ei ollut havaintoja.

Lisähaastetta toi tosiasia, että perustiedoissa ja -taidoissa oli toisen asteen koulutuksen jäljiltä paikkaamisen varaa. Etenkin kirjoittaminen tuotti kuulemma tuskaa.

Sovin nuoren miehen kanssa treffit: hän lupasi tulla pitämään koulutustilaisuuden (= puheviestinnän osuus), tekisi siihen aineiston sekä kirjoittaisi vaaditut liikekirjeet ja raportin. Hän lunasti lupauksensa. Sovittuna aikana hän piti kelpo koulutuksen ja palautti kirjalliset työt. Jälki ei ollut ollenkaan hullumpaa. Opettajakin oli palautteen mukaan pitänyt mielenkiinnon ja oppimishalun yllä.

Opinhalua ei tarinamme päähenkilöltä siis puuttunut. Hän raportoi, että kirjoittaminen ei ollut helppoa mutta ei sitä tekemättäkään opi. Palautteen avulla hän voi parhaansa mukaan yrittää kehittyä kirjoittajana. Kipukynnys ylittyi ajoittain, ja lopettaminenkin käväisi mielessä. Eipäs lopettanut! Hän selvisi tasoonsa nähden riittävän hyvin ja on suoritukseensa tyytyväinen.

Opiskelun kiihkeä tempo, tehtäväsuma ja toimimaton ryhmätyöskentely olivat suurimmat hidasteet. Eivät lopulta onneksi esteet. Tärkempänä pidän avointa ja periksiantamatonta asennetta ja vastuunottoa omasta tekemisestään. Oli myös rohkeutta lähestyä opettajaa, jotta esteitä saatiin yhdessä raivatuksi.

Voiko enempää vaatia tai toivoa? Jos raportin kirjoittaminen oli aluksi hetkellisesti nuorukaisen elämän suurin haaste (kuulemma yhtään liioittelematta) ja hän kuitenkin sai raportin valmiiksi, onko syytä muuhun kuin iloon ja riemuun. Nuoren miehen tekstitanssiharjoitukset näppäimistöllä saavat toivoakseni pikaista jatkoa.

Ei kommentteja: