Se kaikki (teksti) on mun omassa päässä

Kotva sitten kuuntelin kollegan vuodatusta kirjoittamisen kiroista. Hirtehinen puheenvuoro hersytti molemmilta makeat naurut. Miten tuttua olikaan kuulla kaikki tämä:

• Mä sitten inhoan esseiden kirjoittamista. 
• Mut kyllä mä tiedän, miten ne pitää kirjoittaa. 
• Se kaikki on täällä mun päässä.
• Mä aina lykkään kirjoittamista viime tippaan.
• Parhaat tekstit mä teen paineen alla.

Luonnostaan on vaikea kirjoittaa hyvin, pitää tehdä työtä, lausahti Nietzsche aikanaan. MOT. Oma suosikkiesteeni on lykkääminen. Tottahan tiedän, miten tekstit pitää kirjoittaa, ja toki haudon tekstejäni omassa päässä ylikypsyyteen asti.

Listaa voi jatkaa itse kukin omilla selityksillään. Perjantaina tuli tuttua täydennystä tulevilta taidekasvattajilta. Mm. nämä: aloittaminen on kamalaa; paperille tai ruudulle pantu näyttää tyhmältä; ei kiinnosta; on pakko; ei ole tietoa; ei ole rutiinia; kilpailevia toimintoja on tarjolla yllin kyllin.

Monella tuntuu asuvan päässä sensori, joka nalkuttaa ja vähättelee. Sille kannattaisi haistattaa alkuvaiheessa pitkät ja häätää se häiritsemästä. Voi ihan hyvin kirjoittaa "surkean ensimmäisen version", kuten Kimmo Svinhufvud neuvoo. Tyypin (sensorin, ei Kimmon) voi kutsua paikalle, kun viimeistelee tekstiään. No, miksei voi Kimmonkin kutsua - joko kirjansa Kokonaisvaltainen kirjoittaminen hahmossa tai blogissaan. Niistä saa hyvät opit.

Arjen kirjoitusvinkit voi napata vaikkapa Anja Alasillan kirjoituskoulusta. Ja aina rattoisa sekä hyödyllinen on Katleena Kortesuon blogi.

Ennen kuin tekee tekstinsä näkyväksi, siis kirjoittaa, ei sitä ole olemassa. Kirjoittamalla teemme itseämme ja tekemistämme näkyväksi. Kirjoittaminen ei ole haahuilua tai ajatusten loputonta pyörittämistä aivoissaan. Se on toimintaa: työtä ja onneksi toisinaan myös huvia.