Kirjallista ironiaa

Hannu Marttila tarttuu blogissaan kiehtovaan aiheeseen: kirjalliseen ironiaan. Se ei ole kulttuurissamme kovin arvostettua, tuskin tunnistettuakaan. Marttila viittaa Kaari Utrion hiljakkoin harjoittamaan provosointiin. Utrio kirjoitti "vanhusten unipillereistä", joiden avulla vanhus siirtyisi lempeästi rajan yli, taakasta itsestään vapauttajaksi. Meidän yhteiskunnassamme kun vanhukset eivät halua olla vaivaksi. Utrion kirjallista ironiaa ei ymmärretty, vaan hänen kärjistystään tulkittiin kuin piru raamattua. Kaikki lukijat eivät oivaltaneet Utrion käyttämää retoriikkaa.

Suomessa asiat otetaan tosikkomaisesti. Sanon kirjoittamisvalmennuksissa, että kirjoittamiseen tulee suhtautua tosissaan, mikä on eri asia kuin tosikkomaisuus. Tosissaan oleminen on sitä, että suostuu tekemään töitä. Luonnostaan ei ole helppoa kirjoittaa hyvin, pitää tehdä työtä, totesi Nietzsche.

Utrion keskustelunavaus poiki nettipuheenvuorojen vyöryn. Osa puheenvuoroista oli arvatenkin luokattomia. Tuosta kirjavasta mielipiteiden vyyhdestä on hankala havaita kirjallista ironiaa, jota varmaan joihinkin puheenvuoroihin kätkeytyy. Turhan moni kannanotto vaikuttaa vain räikeältä räiskinnältä, josta tyystin puuttuvat älyllisyys ja sivistyneisyys.

Edesmennyt Arto Salminen taisi kirjallisen ironian. Kellari ja Kalavale kutkuttavat yhä. Eipä ole valittamista myöskään Antti Nylénin kärjekkäissä esseissä, joissa tekijä näyttäytyy kirjallisena dandynä ja sanan säilän taiturimaisena käyttäjänä, vihaisena, väkivaltaisena ja vaativana. Nylén kirjoittaa "epäsopivista" tai ainakin epäsovinnaisista aiheista tavalla, johon ei meillä ole totuttu, ottaa kantaa ja vetää lukijan kokonaisvaltaiseen kokemukseen.

Marttila viittaa myös Jari Tervoon, jonka verbaalinen lahjakkuus ja ironian taju ovat kiistattomia.

Omiin suosikkeihini kuuluu myös filosofi Juha Varto, jonka tekstit ovat yleensä piikkejä lihaan. Niissä älyllisen ironian taito yhdistyy lihan taitoon.