Sekaisin opinnäytetyöraporteista

Tekstityöläinen on usein todellinen prole, ainakin kielentarkastajan tai -tarkistajan roolissa (tänään olin kyllä tarkastaja ja noottini velvoittavia). Istua nyt tuntikausia paikallaan ruudun ääressä kommentoimassa tekstejä. Tällä(kin) kertaa ne olivat opinnäytetyöraportteja.

Kommentointi on antoisaa, jos vain välttyy liukuhihnatyöskentelyltä. Homma on kerroksellista: on syvätaso ja pintataso ja jotakin siltä väliltä.

Syvätasolla yrittää kirjoittautua lukijana kirjoittajan mielenmaisemaan, ajatteluun ja argumentointiin. Kirjoittaako tämä asioita kylliksi auki? Perusteleeko väitteensä, valintansa ja osoittaako pätevää päättelyä? Kytkeekö asioiden merkitysyhteyksiä toisiinsa niin, että ne tulevat lukijallekin selviksi? Määritteleekö kirjoittaja käyttämänsä käsitteet ja paljastaako sylttytehtaat? Hallitseeko metatekstin, jolla helpottaa kiireisen, väsyneen, ehkä laiskankin lukijansa? (Tarkastaja ei toki saa laiskotella.) Miten täsmällisesti kirjoittaja asiansa ilmaisee? Miten tieto kulkee tekstissä - joustavasti vai töksähdellen, sujuvasti vai sekavasti?

Pintataso on ehkä vähemmän kiinnostava mutta kuitenkin tärkeä. Siellä havainnoin tekstin kieliasun yksityiskohtia. Pintatason "kielipoliisina" takerrun oikeinkirjoitukseen, jahtaan puuttuvia tai ylimääräisiä välimerkkejä, poimin yhteen tai erilleen kirjoitettavia ilmauksia jne.

Ensimmäisellä kommentointikierroksella keskityn syvätasoon. En tosin malta olla puuttumatta jossain määrin myös pinnan ilmiöihin. Toisella kommenttikierroksella päästän sisäisen kielipoliisini irti. Se puuha vastaa kuntonyrkkeilyä. Se on uuvuttavaa mutta myös kiehtovaa. Mitäs me pilkunviilaajat.

Totta puhuakseni syvätaso on kuitenkin paljon kiehtovampi. Sillä liikkuessaan ei tunne itseään oikolukukoneeksi.