Korkeakoulukentältä kuuluu kummia. Opetusta annetaan tulevaisuudessa suomalaisille supisuomeksi ehkä entistä vähemmän. Vaviskaa suomensuojelijat. Tuleeko ne ja jyrää meidät, nuo kansainvälistymisintoilijat?
Kansainvälistymme, saamme ja annamme opetusta yhä enemmän englanniksi. Myönnän kernaasti, että tarpeen onkin. Mutta sillä ehdolla, ettei suomenkielisestä opetuksesta luovuta eikä sen korkeasta laadusta tingitä. Mutta miten ahtaa opetussuunnitelmiin tuo kaikki hyvä ja kaunis?
Otetaanpa ihan rauhallisesti. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisessa toimintaohjelmassa todetaan näin:
Englannin asema tieteen kansainvälisenä yhteiskielenä, linguafrancana, on kiistaton. Myös suomalaisten tutkijoiden on välttämätöntäjulkaista englanniksi voidakseen osallistua kansainväliseentieteelliseen keskusteluun. Yhtä välttämätöntä on, että samanaikaisestitutkijat tuottavat tieteellistä tietoa myös suomeksi.Jos haluamme rakentaa ja ylläpitää suomalaista ajattelua,on uusista käsitteistä voitava puhua myös suomeksi, eikä se olemahdollista, jos kielessä ei ole keskusteluun tarvittavaa omakielistätermistöä. Se taas voi syntyä vain kieltä käyttämällä.
Suuri osa valmistuvista korkeakouluopiskelijoista työskentelee valmistuttuaan kotimaassa. He tekevät työtä, jossa tarvitsevat hyviä – elleivät peräti erinomaisia – suomen kielen kirjallisia ja suullisia taitoja. Asiantuntijatehtävät ovat pitkälti viestintää. Viestintä on palvelua ja vuorovaikutusta. Asiantuntijuuteen kuuluu kyky ja tahto viestiä ymmärrettävästi ja hallitusti äidinkielellään (tai toisella kotimaisellaan, jos äidinkieli on ruotsi).
Toiseksi, oman kielen taito on vieraiden kielten oppimisen perusta. Jos perusta on valettu yleissivistävässä koulutuksessa vankaksi, sitä ei tarvitse korkeakoulussa pahemmin paikkailla, vaan voi keskittyä syventämään taitojaan. Voi vaikka harjaantua suomenkielisten hanke- tai tutkimustekstien tai sosiaalisen median tekstien kirjoittajaksi. Tai voi opiskella yhteiskirjoittamista ja kehittyä tekstin editoijana. Voi oppia vaikuttavaan tekstityöhön aina vain paremmin.
Tarvitsevatko suomenkieliset korkeakoulutetut siis suomen kielen opintoja? Tarvitsevat. Usein kuultu hokema ”kyllähän suomalainen nyt suomea osaa” on pelkkä latteus. Arkikielen hallinta on eri asia kuin asiantuntijalta vaadittava oman kielen taito, joka ei itsestään kartu.
Tosiasia on, että monen suomenkielisen korkeakouluopiskelijan äidinkielen taito on aika heikoissa kantimissa. Huomio koskee kirjallista viestintää. Sen sijaan, että opetusta karsitaan, sitä tulisi lisätä niille, joiden taidot kaipaavat vahvistusta. Opetus pitää saada houkuttelevaksi osoittamalla, että taidoista on todella hyötyä ja että niiden opiskelu on innostavaa, elämänmakuista touhua. Pois pänttäyksestä kohti ymmärrystä ja soveltamista!
Koululaitos alimmasta asteesta ylimpään on yksi kielenhuoltajista ja suomensuojelijoista. Korkeakoulujen taas pitää huolehtia suomen elinvoimaisuudesta ja toimivuudesta myös tieteen ja kulttuurin kielenä. Yksittäinen suomen kielen käyttäjä voi kuulostella, mitä suomensuojelija, suomen kielen tutkija Lari Kotilainen puhuu. Hän kehottaa meitä vaalimaan kieltämme niin työssä, opiskelussa kuin arjessakin. Kotilainen yllyttää myös leikkimään sillä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti