Meilaajien syntisäkit tyhjiksi

Sillä aikaa kun taideopiskelijat lounastelevat ennen esseepajaan palaamistaan, kokoan viikon meilisaldon synnyttämät mietteet. Sähköpostin orjat, sorron yöstä nouskaa ja vaatikaa meilaajilta rotia toimintaansa. Joka työpäivä vierähtää tovi jos toinenkin sähköpostin parissa. Askarointia hidastavat monet seikat, joista soisi meilaajien pääsevän eroon. Tässä pikakoontia tämän työviikon meileistä:

1. Meilistä puuttuu otsikko kokonaan.
2. Otsikko on epäinformatiivinen, esim. Hei! tai Moi! 
3. Viestistä puuttuu alkutervehdys, esim. Hei! tai Moi!
4. Tiedottavaksi tarkoitettu viesti on rakennettu raportiksi tai jaaritukseksi, josta saa etsiä ydintä salapoliisin tavoin.
5. Viestissä on monta asiakokonaisuutta tai tyystin erilaisia asioita.
6. Meilaaja ei ole vaivautunut viimeistelemään tuotostaan ja viesti vilisee kehnoa kieltä sekä kirjoitusvirheitä.
7. Meilin sävy vaikuttaa töksähtelevältä, töykeältäkin.
8. Meilaaja on unohtanut lopputervehdyksen, esim. Terveisin tai Ystävällisin terveisin.
9. Meilaaja hoputtaa vastaanottajaa uusintaviestein. ("Lähetin sinulle eilen viestin, mutta en ole saanut vastaustasi.")
10. Sananvalinnat antavat häiritsevän vaikutelman, esim. "Lähettäkääpä(s)", "Laittakaahan tulemaan."
11. Saman työyhteisön tuttu jäsen kirjoittaa tutuille lähettämäänsä meiliin allekirjoitukseksi sekä etu- että sukunimensä sekä tittelinsä, vaikka selvyys ei sitä kyseisessä viestintätilanteessa vaatisikaan.

Miksi on niin vaikeaa asettua lukijan asemaan? Maksaisiko peruskohteliaisuus kohtuuttomasti? Pienin korjausliikkein voitaisiin tilannetta parantaa ja samalla järkeistää viestintäkumppanien työtä. Asiat sujuisivat notkeammin ja ripeämmin, jos meilaaja jaksaisi ottaa lukijansa tarpeet ja odotukset huomioon.

Tekstitaidot yhteisön voimavaraksi

Tekstit ovat toimintaa, eivät tuotteita tai välineitä. Kirjoittaja ja hänen yhteisönsä kohtaavat teksteissään lukijan, jolla on odotuksia, oletuksia ja vaatimuksiakin. Tekstityö on vuorovaikutusta ja palvelua. Palvelunsa laadusta tarkat yritykset ovat oivaltaneet henkilöstön tekstitaitojen tärkeyden. Ihan kaikki yritykset ja yhteisöt eivät ole vielä oivaltaneet.

Yllättävän harvoin julkisesti pohditaan hyvän kirjoitustaidon merkitystä ulkoisen ja sisäisen asiakastyön sujuvuudelle. Kirjoittaahan nyt osaa jokainen, ainakin jotenkin. Ja onhan kirjoittamista koulussa vuosikaudet opiskeltu. Koulussa opituilla tekstitaidoilla pitäisi sitten selviytyä vaativistakin tekstitöistä. Miksei hyviä tekstitaitoja laajemmin mielletä hyväksi palveluksi? Olen vuosikaudet ihmetellyt asiaintilaa ja vielä enemmän sitä, ettei toimeen ole useinkaan kovin aktiivisesti tartuttu.

Vanhat kirjoitusopit joutavat syyniin. Koulussa ammoin opittu ainekirjoittamisen työtapa ei asiantuntijayhteisöjen tekstitöissä pitkälle kanna. Kerralla valmista -mallin tilalle olisi syytä omaksua tekstilajilähtöinen prosessikirjoittamisen työtapa. Kun pitää tehdä tiedote, ei tehdä raporttia. Kun on kirjoitettava tiivistelmä, ei laadita artikkelia. Tekstityötä tulisi myös johtaa eikä jättää sitä yksittäisten työntekijöiden harteille. Tekstitaitoja on päivitettävä ja kartutettava ihan niin kuin muitakin taitoja. Kirjoituskoulutukselle on siis tarvetta. Ajoittaisia tekstitreenejä tarvitsee jokainen työssään kirjoittava.

Tekstitaitoinen kirjoittaja toimii harkitusti ja vaiheittain. Hän etenee ideoinnista luonnosteluun ja siitä muokkausten kautta viimeisteltyyn tekstiin. Prosessointi ei tarkoita nyhertämistä eikä tekstin hinkkaamista loputtomiin. Se tarkoittaa järkeistettyä työtapaa, jota soveltamalla kirjoittaja pyrkii laadukkaaseen tulokseen, julkaisukelpoiseen tekstiin.

Päivittämättömin tekstitaidoin tuotetaan toimimattomia tekstejä, jotka voivat pikemmin haitata kuin edistää kirjoittajan ja hänen edustamansa yhteisön asiaa. Rakennellaan sekavia tekstejä ja unohdetaan tekstilajin vaatimukset, kuten ne kirjoittajat, jotka suoltavat sähköpostiin pitkäpiimäisiä raportteja. Tai kirjoittaja, jonka laatimassa asiakastiedotteessa oli kappaleiden aloitusvirkkeet oli haaskattu lukijan kannalta toisarvoiseen, esimerkiksi mainintaan ”Teidän laskunne kuuluvat laskutuserään 6”. Siinäpä olennaista tietoa heti kärkeen ja hämmentyneen lukijan valistusta sitten kappaleen lopussa.

Joskus kirjoittaja jättää lukijan huomiotta, joskus taas tyystin hukkaa kirjallisen viestin palveluhenkisyyden. Palveluasenne oli jäänyt matkan varrelle siltä kirjoittajalta, jonka mielestä oli aivan turhaa kiittää asiakasta ja pahoitella ilmiselvää virhettä. Onpa kirjoittajia, joiden mielestä meilin alku- ja lopputervehdykset ovat jonninjoutavia. On myös kirjoittajia, jotka tuottavat samanlaista tekstiä printtiin ja verkkoon. He siis vähät välittävät julkaisukanavan ominaisuuksista.

Työyhteisön jäsenet voivat kuitenkin kohentaa tekstitaitojaan, jos esimiehet ja yritysjohto tarttuvat asiaan yhtenä johtamisen teemana. Tekstien tekeminen on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jota ei kannata harjoittaa sattumanvaraisesti. Tekstitaitoja voidaan parantaa ottamalla työyhteisön jäsenten kirjoitustaidot tietoisen kehittämisen ja johtamisen asiaksi.

Tekstitaitoinen kirjoittaja osaa tuottaa tekstejä tarpeen mukaan joutuisasti mutta aina harkitusti. Hän suhtautuu kirjoittamiseen asiantuntijan ottein ja haluaa saada teksteistään palautetta. Hän on valmis antamaan rakentavaa ja yksilöityä palautetta toisten teksteistä. Kirjoitustyötä johtamalla nämä asiat voidaan saada toimivalle tolalle.

Rikastavan näkökulman kirjoitustyön johtamiseen ja työtiimien kirjoittamiseen tarjoaa yhteisöllinen kirjoittaminen, tiimikirjoittaminen. Se tarkoittaa tekstien kirjoittamista vaiheittain ja yhdessä. Työskentely pohjustetaan kunnollisella toimintasuunnitelmalla ja vastuiden jaolla. Yhdysvaltalainen David A. McMurray käsittelee kirjassaan Power Tools for Technical Communication teknisten alojen asiantuntijoiden tiimikirjoittamisen haasteita.

Opiskelijat kokeilivat tiimikirjoittamista mediaviestinnän ja verkkoviestinnän kursseilla viime syksynä. Kurssilaiset suhtautuivat asiaan aluksi varovaisen uteliaasti, jotkut myös epäillen. Tulokset vaihtelivat: jotkut tiimityönä laaditut artikkelit olivat saumattomia kokonaisuuksia, ehyitä asiantuntijatekstejä, kun taas joukkoon mahtui jokunen rosoisempikin tuotos. Kirjoittajat luonnehtivat kokemusta ”myönteiseksi”, ”innostavaksi”, "hämmentäväksi”, ”erilaiseksi”, ”opettavaiseksi”. Tehtävä koettiin haasteelliseksi, valmiista tekstistä kun ei saanut eri kirjoittajien jäljiltä näkyä saumoja.

Kirjoitustiimin jäsenillä oli omat roolinsa, esimerkiksi tiedon hankkija, havainnollistaja-visualisti, tyyli- ja sävytaituri, kielenhuoltaja ja yhtenäistäjä. Tiimiläiset kirjoittivat omat tekstiversionsa ja muokkasivat niitä sitten yhdessä vaihe vaiheelta kohti valmista, yhteistä tuotosta. Tällaisen työn tuloksena syntyi siis artikkeli, mutta sitä voi soveltaa vaikkapa ohjeistukseen tai suunnitelmaan.

Tiimikirjoittamista on hauskaa opetella avoimissa oppimisympäristöissä yhteisiä, jaettuja tiedostoja ja verkkoalustan toimintoja, esim. wikiä ja blogia, käyttäen. Muun muassa Googlella on tekstien ryhmäprosessointiin soveltuva ohjelma GoogleDocs. Moodlessa on wiki-toiminto, ja blogin voi perustaa näppärästi esimerkiksi Bloggerissa tai Vuodatuksessa.

Työyhteisön jäsenten tekstitaitoja kohentamalla yritys tai yhteisö voi saavuttaa monenlaista hyötyä. Taitavasti laadituilla tiedotteilla voi lisätä tunnettuutta ja saada myönteistä julkisuutta. Selkeät intratekstit, esimerkiksi ohjeet ja tiedotteet, ymmärretään ja niiden mukaan osataan toimia oikein. Kohteliaat ja lukijan huomioon ottavat asiakasviestit auttavat ylläpitämään ja edistämään asiakassuhteita.

Tekstitaidot ovat osa ammattitaitoa ja asiantuntijuutta. Niitä on syytä säännöllisesti ajantasaistaa ja kartuttaa, sillä niillä tehdään tulosta ja vaikutetaan yhteisön imagoon. Ne ovat yksi keino tavoittaa asiakkaat ja muut yhteistyökumppanit sekä palvella heitä. Työyhteisön kirjoitustyötä kannattaa myös johtaa, jotta tekstitaidoista tulisi työyhteisön konkreettinen voimavara ja työyhteisöviestinnän arvostettu osa. Taitavien kirjoittajien teksteistä hyötyy koko yhteisö.

Mistä tunnistaa asiantuntijakirjoittajan, jollaisia menestyvä työyhteisö tarvitsee? Asiantuntijan kirjoitustyötä leimaavat ainakin nämä piirteet, kuten monissa kirjoittamisen oppaissa (esim. Lonka ym. Taitava kirjoittaja):

• Kirjoittaja suunnittelee tekstinsä ja kirjoittaa sitä vaiheittain.
• Teksti on lukijalähtöistä eli palvelee lukijaa ja tekee toiminnan tälle helpoksi.
• Kirjoittaja määrittelee tekstinsä tavoitteen ja pitää sen mielessään koko kirjoittamisen ajan.
• Kirjoittaja tuntee ja hallitsee tekstilajin. Hän ottaa huomioon myös julkaisukanavan vaatimukset.
• Teksti on kieliasultaan huoliteltua ja kielenhuollon normien mukaista.
• Kirjoittajalla on tilannetajua. Hän osaa sopeuttaa tekstiä koskevat valintansa viestintätilanteeseen.

Viimeistelyn puute tuohduttaa 2

Niuhottaja kompastui omaan nilkkaansa. Edellisen postaukseni linkki oli ylimalkainen, ja kiire on todella huono tekosyy. Jos ei ole aikaa viimeistellä, ei pitäisi julkaistakaan. Täsmensin linkin, ja nyt se ohjaa oikeaan paikkaan Katleenan Ei oo totta -blogissa.

Jotta ei jäisi epäselväksi, ettenkö kuuluisi viimeistelyn puutteesta kärsivien joukkoon kaikenkarvaisine tekemisineni, kerron nolon tapauksen 2000-luvun alusta:

Kirjoitin kollegani kanssa opinnäytetyöoppaan silloisen työpaikkamme, erään ammattikorkeakoulun, julkaisusarjaan. Tuotos oli muuten aika kelvollinen, mutta jotain jäi viimeistelemättä. Noloin erheeni oli kirjoittaa opuksen lähdeluetteloon Eco, Umberto. 1977. Oppineisuuden ohittaminen [sic] eli miten tutkielma tehdään. Kirjan nimi kun on Oppineisuuden osoittaminen. Siitäs sain ja naurut päälle ;) Ansaitusti.

Silti olen sitä mieltä, että julkaisut pitää viimeistellä. Pitää edes yrittää.

Viimeistelyn puute tuohduttaa 1

Kirjojen kieliasun viimeistelemättömyys on tuohduttanut jälleen. Viikonloppuna oli aikaa lueskella mielikirjoja, joiden sisältö ravitsikin mutta joiden julkaisukuntoa olisi kernaasti voinut vielä parantaa. Otoksessa oli kolme julkaisua, jotka edustanevat laajempaakin joukkoa:

1. Philip Rothin Tuohtumus (romaani)
2. Kari Hotakaisen Ihmisen osa (romaani)
3. Saku Tuomisen ja Katja Lindroosin Ravistettava (tietokirja, kiitos vinkistä Ei oo totta -blogin Katleenalle).

Jokainen kirja tempaisi mukaansa ja soi lukunautinnon. Mutta. Näihin henkisiin herkkuihin oli joku kokki lisännyt liikaa maustetta nimeltä painovirhe. Viimeistelemättömyys huokui jokaisesta. Yhyy. Ei mennyt nautinto pilalle, mutta sivumaku ei ollut miellyttävä. Kirjat ovat aika kalliita, joten sopisi olettaa, että rahalle saa kaikin puolin laadukkaan vastineen. Ehkäpä viimeistelyn vaatima menoerä kohdennetaan markkinointiponnistuksiin, vaikka moni kirja lopulta päätyykin kirjakauppojen alennuslaareihin. Kiire näkyy jäljessä.

Satunnaista poimintaa:

• Rothin romaanissa mainitaan usein filosofi Bertrand Russell. Lähes poikkeuksetta romaanikäännöksen lehdillä luki Betrand. Sivistävää? Lähinnä häiritsevää ja huolimatonta. Vähemmästäkin iskee tuohtumus, kun Tuohtumusta lukee. Mutta Rothin romaani on hieno "kehityskertomus" nuorukaisen elämästä, johon valinnat ja valitsemattomuudet lyövät kohtalokkaan leimansa. Se on myös kertomus erilaisista umpioista, joihin nuori, elämännälkäinen ihminen on tukehtua. Ehkäpä viimeistelemätön painoasu antaa lukijalle lisäpuhtia, adrenalinisoi häntä - mene tiedä. Vieroksumani lisämauste ei siis pilannut henkistä gourmet'ta.
• Hotakaisen romaanin sivuja kirjailevat mm. viiva- ja sijamuotolipsahdukset. Esim. " - -'mä sanon kuule sulle' –tyyppisiksi lauseiksi" ja "- - se tuntui ainoalta, jota piti paikkansa". Pikkujuttuja? Tavallaan toki, mutta toistuessaan myös häiritseviä.
• Ravistettava. Omskakas -kirja on ilmeisen nopeasti tehty virike- ja opaskirja. Sekin on sisällöltään innostava ja avaa uusia näkökulmia asiantuntijatyöhön, kuten muutoksessa elämiseen, asenteiden ravistelemiseen ja ideointiin. Kiire näkyy kuitenkin senkin olomuodossa. Tekstissä on siellä täällä tahatonta toistoa, väärin kirjoitettuja yhdyssanoja ja omituisia merkkejä kirjainten paikoilla.

No mutta, who cares? Mitä välii? Kyllä on. Hyvä sisältö ansaitsee kunnon ilmiasun ja kieliasun. Aina, kun on julkaisuista kyse.

Katoamispiste ja hitaan hahmotuksen hurmaavuus

Joel Haahtela on julkaissut seitsemännen romaaninsa, Katoamispisteen. Juoni kietoutuu kertojaminän ja tulipalossa traagisesti vuonna 2004 menehtyneen kirjailijan Raija Siekkisen sielunsukulaisuuteen; kertojaminän ja kadonnutta miestään etsivän ranskattaren kohtaamiseen. Arjen kohtaamisista syntyy tarinanalkuja, ja jos niihin maltetaan pysähtyä, tarinoita, Haahtela totesi Ylen aamu-tv:n haastattelussa tänään. Kirjasta on arvio  myös mm. Savon Sanomissa.

Haahtelan sanataide on hienostunutta. Se vetoaa rivienvälisyydellään ja salaperäisellä, selittelemättömällä tunnelmallaan. Sanat ja lauseet ovat taiten kudottuja. Haahtela osaa kuvata naisen mielenliikkeitä kauniisti, arvoituksen säilyttäen. Pidän hänen kirjoistaan paljon.

Haahtela sanoo kirjoittavansa kaipuusta, ihmisen itsensä ja toisten etsinnästä, surusta. Yksi tapa tulla surun kanssa toimeen on kirjoittaa siitä ja yrittää tekstissään tavoittaa valon ja varjon vaihtelut.

Huomasin muutama viikko sitten lehdestä maininnan Katoamispisteestä. Valpastuin olemaan valmiina hankkimaan sen mahdollisimman pian. Aamu-tv:n haastattelun ja Hesarin kritiikin innostamana kävelin aamun opetustuntien jälkeen kirjakauppaan ja ostin tuon himoitsemani kirjan.

Lisäkiehtovuus tulee tällä kertaa siitä, että romaani käsittelee Siekkistä ja hänen elämäänsä faktan ja fiktion leikatessa toisiaan. Siekkisen novellit ovat puhutelleet minua ja olen jopa samastunut hänen hahmoihinsa. Siekkinen kirjoitti surumielisesti, ehkä jonkun mielestä epätoivoa ilmaisten. Mutta hän ei, kuten ei Haahtelakaan, koskaan selittänyt asioita vaan rakensi rivienvälisiä, vihjaavia merkityksiä, jotka eivät kesyynny yksioikoisiin tulkintoihin.

Olen viime päivinä mietiskellyt hitaan hahmotuksen hurmaavuutta. Käyn kai dieselillä enkä totu nopeisiin haltuunottoihin. Hyvä esimerkki on viikon verran vellonut Halme-Hazard-keskustelu. Kaarina Hazardin kolumnia on mielestäni turha lähteä tulkitsemaan yhden merkityksenannon kautta. Oma lukukokemukseni ja -tulkintani on, että se on sekä mediakritiikkiä että joiltakin osiltaan se on edesmenneen ihmisen parjaus. Se on taitavasti kirjoitettu tekstilajinsa edustaja. Se on tarkoituksellisesti provosoiva. Mutta se on myös ja ennen muuta piikki mediakritiikittömyyden ja medialukutaidottomuuden lihaan.

Tulkintani ei syntynyt heti, koska olen kovin hidas. Media niin printti- kuin verkko-olotilassaan on tätä nykyä kovin täynnä semanttista hälyä ja välitöntä, yleensä aika harkitsematonta reagointia, että otan mielelläni aikalisän ennen kuin muodostan käsitykseni. Tunnustan, että usein ärsyttää tarve esittää nopeita mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Kun toimitaan asiassa kuin asiassa turhan nopeasti, keskittyminen kärsii ja tuloksena on hätiköityä jälkeä.

Lukekaa runoja aamulla, niin jaksatte pieleen mennyttä maailmaa paremmin

Säpäleisen työviikon hellitettyä oli aikaa tutkailla printti- ja verkkolehtiä tavallista tarkemmin. Löytyi montakin herättävää juttua, joista tässä kaksi helmeä: Tuomas Nevanlinnan blogikirjoitus Lukekaa runoja! ja tämän aamun printti-Hesarin D-osasta Jaakko Lyytisen juttu Pieleen mennyt maailma.

Nevanlinna toteaa, että media on uutisoitunut. Tapanahan on jankuttaa, että media on viihteellistynyt. "Uutisten tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että mitään ei ole tapahtunut. Tiedotusvälineet seuraavat kaoottista maailmaa, mutta – media on turvallisesti pystyssä", Nevanlinna kirjoittaa. Hän ei ehdota uutisten lakkauttamista tai olemaan seuraamatta uutisia. Nevanlinna kehottaa: "Toverit. Lukekaa aamuisin runoja!" Miksi runoja? Hänestä ne sopivat uutisia paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Ne avaavat ihmisen kohti maailmaa. Ne pitävät yllä unien luovuutta ja assosiatiivisuutta.

Jatkan Nevanlinnan kehitelmää. Aamurunon jälkeen voisi tarttua kynään (tai sen puutteessa näppäimistöön) ja kirjoittaa pysähtelemättä ja ilman itsekritiikin painolastia aamutekstin. Sivu, pari mieleentulevaa asiaa vapauttamaan uuteen päivään ja vahvistamaan olotilaa. Jos inhoaa kirjoittamista, voisi vaikka tehdä aamukuvan.

Lyytinen kirjoitaa jutussaan Pieleen mennyt maailma (HS 17.1.2010) kirjailija-toimittaja Tommi Melanderista, joka kirjailijana inhoaa "onttoa vasemmistolaisuutta" ja taloustoimittajana "röyhkeää kulutuskulttuuria". Melander oli  minulle ennestään vieras, mutta aloin kiinnostua hänen teksteistään. Melander kysyy, miksei kirjallisuus voisi vaihteeksi olla ihmiskriittistä. Hänestä nykyaika on vastenmielistä. Melanderilla on Antiaikalainen-blogi, jota en ole aiemmin löytänyt. Melander vastustaa 60-luvun radikalismia ja  nykyaikaa.

Melander väittää, että radikaali hippisukupolvi kaatoi auktoriteetit mutta samassa rytäkässä meni myös arvokkaita moraalisia ja yhteisöllisiä perinteitä. Itsensä toteuttamisen ja pidäkkeettömyyden vaateet pohjustivat tietä viihdeteollisuuden markkinoille ja markkinoijille. Iskusanoiksi ja ihanteiksi tulivat, ah niin tutuiksi tulleet, voima, kauneus ja nuoruus.

Melander julkaisi esikoisromaaninsa Kunnian mies vuonna 2007. Se on satiiri talouden maailmasta ja miehisestä vallankäytöstä. Syksyllä 2009 tuli romaani Ranskalainen ystävä, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Molemmat olen ohittanut, mutta nyt tuli halu lukea ne.

"Meidän ajassamme ei ole enää rahtustakaan sitä valistukseen perustunutta edistystä, joka vallitsi 1800-luvulla. Oikeasti haluamme tehdä vain rahaa", Melander sanoo. "On edistystä, mutta ei ole edistysuskoa." Sivistyksen on sivuuttanut koulutus ja rahanteko.

Melander viittaa Baudelaireen: henkistä ja moraalista edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään. Itseään Melander kutsuu elämyskulttuuripakolaiseksi. Hän elää henkisessä universumissa, jossa vaikuttavat mm. Baudelaire, Flaubert, Godard, Truffaut ja Scorsese. Hänen mielestään on tärkeämpää kirjoittaa kuin keskustella. Ihmisen on hyvä suojautua maailman häiritseviltä ääniltä edes hetkeksi.

Tunsin jutun perusteella välitöntä sielunsukulaisuutta tähän provosoivaan tekstityöläiseen, Melanderiin. Juttu kirvoitti muistista muutaman merkittävän tai herättävän lukukokemuksen viime vuodelta. Niitä yhdisti teemana moraali, vaikka ne ovatkin hyvin erityylisiä. Yksi mieleen tullut oli Antti Nylénin esseekokoelma Vihan ja katkeruuden esseet, toinen Ann Heberleinin Se ei ollut minun vikani ja kolmas Eero Ojasen taiten kirjoittama Sivistyksen filosofia.

Oppimispäiväkirja, yök!

Jäin viime postauksen innostamana pohdiskelemaan, miksi oppimispäiväkirja herättää opiskelijoissa niin suuria intohimoja - vai pitäisikö sanoa inhohimoja. Ilmeet vaihtelevat epätoivoisesta kyllästyneeseen tai vihaiseen. Sana päiväkirja ärsyttää. Mitä siihen sitä paitsi pitää kirjoittaa?

Minussa inhohimoja herättää opiskelijoiden kysymys "Mitä sä haluat, että mä kirjoitan siihen?" (Laajemminkin oppimistehtävistä kysyttynä, siis "Mitä sä haluat, että mä tähän tehtävään vastaan?") Oppimispäiväkirjan idea kääntyy turhan helposti itseään vastaan ja alkaa maistua pakkopullalta. Se on pakko tehdä, että saa kurssin suoritetuksi. Tulkinta johtaa näennäistouhuiluun, jotta saa kurssiarvosanan ja opettajan (muka) tyytyväiseksi. Opiskelijat ovat taitavia simuloimaan ja ilmentämään, jos kokevat suoritukseksi vaaditut asiat näennäisiksi. Hyvä esimerkki siitä on itsearviointi, joka toki on tärkeä taito mutta supistuu kouluympäristössä monesti pelkäksi ilmentämiseksi, josta sisäistäminen on kaukana.

Parhaimmillaan oppimispäiväkirja auttaa hahmottamaan, mitä, miten ja miksi on tullut opituksi. Ei siihen ole mitään kaavaa tai standardia. Ideana ei ole kuvailla ja selostaa esimerkiksi tunneilla tapahtunutta tai rakentaa kronologista kertomusta kurssin kulusta. Tarkoitus on analysoida, pohtia, perustella ja arvioida sitä, mitä on oppinut ja tehnyt oppimisensa hyväksi. Asioita kirjataan muistiin itselle, ei opettajalle. Taivas varjele oppimispäiväkirjojen arvioinnista!

Mikä sana voisi korvata tuon iänikuisen ja luotaantyöntävän oppimispäiväkirjan? Paranisiko tilanne ja kohentuisiko motivaatio, jos sen sijaan pyytäisi opiskelijoita pitämään vaikkapa oppimisblogia? Asia ei miksikään juuri muuttuisi, mutta päästäisiin semanttisesta vaivasta, joka tyrehdyttää oppimisen ilon.

Korkeakouluopintojen loppuvaiheeseen kuuluu opinnäytetyö. Kun käsittelemme kursseilla tutkimusviestintää, otan keskustelun aiheeksi opinnäytetyöpäiväkirjan (sillekin olen kovasti hakemassa toista nimeä...tai sanonut, että kukin voi käyttää siitä mitä nimeä haluaa). Se on tekijän muisti ja apuri, joka kulkee mukana ja johon kannattaa kirjata ideat, ajatukset, sananvaihdot, kysymykset, vastaukset ja monet muut työn rakennusaineet. Joku kutsui tuota päiväkirjaa "prosessikirjakseen", joku taas "lopputyöreissariksi". Reissuvihkohan se tavallaan onkin.

Minua ei päiväkirja-sana ole koskaan vieroksuttanut. Mutta monia muita on. Jos sana on tekemisen ja haltuun ottamisen esteenä, pitää vaihtaa sanaa. Muuten lipsahtaa lapsi pesuveden myötä ja voi tulla paha mieli.

Blogi oppimistehtävänä -kokeilun satoa

Viime postauksessani mainitsin lyhyesti blogien käyttöön oppimistehtävänä. Kokeilin blogitehtävää ensimmäisen kerran joulukuussa alkaneella mainoskielen opintojaksolla. Opiskelijat jakautuivat noin neljän hengen tiimeihin, ja jokainen tiimi perusti oman bloginsa. Blogikirjoitusten laadintaan ja toisten blogien tekstien kommentointiin oli varattu noin kuukausi.

Tehtävänanto oli pääpiirteissään tämä:

Tarkoituksena on blogata mainoskielen ilmiöistä oman tiimin blogiin ja antaa muille mahdollisuus lukea sekä kommentoida tiimin blogikirjoituksia.

• Luokaa tiimillenne oma blogi.
• Antakaa blogillenne vetävä, teemaan liittyvä nimi.
• Antakaa kirjoitusoikeudet oman tiimin jäsenille.
• Luokaa blogi, joka on kaikkien luettavissa. Jos erityisestä syystä haluatte luoda sisäpiiriblogin, johon pääsy vaatii salasanan, lähettäkää salasana tiedoksi opettajalle ja kaikille opintojakson opiskelijoille.
• Tiedottakaa verkkoalustan sähköpostilla kaikille opintojaksoon osallistuville bloginne nimi ja linkki siihen.
• Kirjoittakaa 8.1. mennessä blogipostauksianne mainoskielen ilmiöistä, niitä koskevista ihmettelyistä, ihailuista, havainnoista, kokemuksista...ja suhteuttakaa edellä mainittuja asioita faktoihin. Tiedonlähteitä löydätte esim. verkkoalustalta, Googlesta, sosiaalisista medioista ja muualta netistä, kirjastoista ja medioista. Saattakaa havaintonne ja kokemuksenne keskusteluun faktatiedon kanssa. Ottakaa kantaa, kommentoikaa ja perustelkaa näkemyksenne! Tarjotkaa esimerkkejä. Jokainen tiimin jäsen kirjoittaa vähintään kaksi postausta. Voitte kirjoittaa omalla nimellänne tai nimimerkillä.
• Tutustukaa tehtävää varten verkkoalustan osioihin 2, 3, 4, 5 ja 7.
• Kommentoikaa toistenne blogipostauksia sopimallamme tavalla. (Tämä täsmentyi myöhemmin.) Jokainen tiimi ja sen jäsen kommentoivat kahden toisen tiimin blogipostauksia.
• Jokainen kirjoittaa lopuksi yksilötyönä oman arvionsa tehtävän tekemisestä ja tuotoksista. Palauta arviosi palautuskansioon 10.1. mennessä.

Tuotokset ovat olleet valtaosin riemastuttavia, innostavia ja oivaltavia. Tehtävä oli monen mielestä vaikuttanut aluksi helpolta mutta vaatinutkin yllättävän paljon perehtymistä postauksen teemaan ja paneutumista itse kirjoittamiseen. Blogien julkisuus oli asettanut paineita, tulivathan tuotokset periaatteessa kenen tahansa luettaviksi. Toisaalta tietty rentous ja sallivuus tyylivalinnoissa koettiin helpottavaksi. Postausten kommentointi taas vaati toisenlaista kirjoittamisen tapaa: perustelevaa ja keskittynyttä, ytimekästä kannanottoa, eräänlaisia "nostoja" toisen tekstin kirvoittamina.

Piirtoheitin-lehdessä, verkko-opetuksen verkkolehdessä Jere Majava opastaa valjastamaan blogit opetuskäyttöön ja oppimiseen. Lehden artikkelissa viitataan Stephen Downesin Educational Blogging -artikkelissaan esittämiin näkemyksiin. Erityisen kiinnostavana sovelluksena Majava pitää opiskelijoiden omia blogeja osana opintoja, esimerkiksi opintojaksoa. Aiheesta on lukuisia muitakin kirjoituksia blogeissa, jotka käsittelevat sosiaalisen median käyttöa opetuksessa.

Majava toteaa, että omat blogit antavat mahdollisuuden hyödyntää blogien tunnuspiirteitä: henkilökohtaisuutta, diskursiivisuutta sekä verkostomaisten yhteisöjen synnyttämistä. Julkisuus on uusi ulottuvuus, joka puuttuu suljetuista verkko-oppimisympäristöistä. Julkinen blogi mahdollistaa toisaalta sen, että saa oman äänen (tekstin) kuuluville. Toisaalta se mahdollistaa palautteen, kokemuksen siitä, että on tullut kuulluksi (nähdyksi). Blogata voi omalla nimellä tai nimimerkillä.

Katleena Kortesuo antaa Kommentti tuolla, postaus siellä
-blogikirjoituksessaan nohevia neuvoja bloggaajille ja kommentoijille.

Perinteisen oppimispäiväkirjan sijaan opiskelijat kirjoittivat perustellun arvion blogitehtävän tekemisestä ja siitä opitusta. Tehtävä koettiin uudenlaiseksi ja erilaiseksi (vaikka blogit eivät koulun ulkopuolella mitään uutta olekaan). Tässä muutama ote arvioista:

Muiden blogien lukeminen oli todella mielenkiintoista. He olivat kiinnittäneet huomiota sellaisiinkin asioihin, joita itse en ollut edes tullut ajatelleeksi. Oli myös hauskaa huomata, millaisesta mainonnasta muut pitävät. Mainontaa ja mainoksia oli pohdittu eri näkökulmista, ja näiden näkökulmien lukeminen oli mieltä avartavaa. Ehkä se oma näkemys ei aina olekaan se ainoa oikea, ja myös muiden oivalluksista voi jotain oppia.
**********
Blogin kirjoittaminen ei sinällänsä ollut vaikeaa, aiheiden keksiminen taas oli. Tosin tällaisessa oppimistehtävässä se onkin vähän vaikeampaa toisin kuin jos kirjoittaisi omista touhuiluistaan, jolloin aiheita syntyy itsekseen tilanteen mukaan.
 Tässä tehtävässä opin käsittelemään mielipiteitäni ja asettelemaan sähköiseen mediaan toisten nähtäville. Omien mielipiteiden esittäminen mahdollisimman mielenkiintoisesti ja mahdollisimman selkeästi oli haaste sekin. Täytyi olla myös tarkkana ettei kirjoituksilla loukkaa ketään.
************
Opin blogitehtävän tekemisestä sen esimerkiksi, että joidenkin aiheiden osalta on tehtävä jonkin verran taustatyötä ennen kuin asia valottuu kokonaisuudessaan. Opin myös sen, että omia näkemyksiään on perusteltava jonkin verran, jos haluaa kirjoituksestaan uskottavan. Jos vain kertoo omia mielipiteitään perustelematta niitä, niin mielestäni tällainen kirjoitus on aika tyhjä ja mitään sanomaton. Tietysti blogikirjoitus voi ollakin sellainen, vain omia mielipiteitä sisältävä, mutta omasta mielestäni hyvässä blogikirjoituksessa on potkua ja perusteluja. Tämä tekee kirjoittajasta uskottavamman ja järkevän oloisen.

Ettei koko totuus unohtuisi, niin on tunnustettava, etteivät kaikki kolmekymmentä nuorta aikuista innostuneet tehtävästä. Kritiikki oli osin perusteltua, osin tarkoituksellisen viileää ja nasevaa tehtävän ja sen mielekkyyden kyseenalaistusta. Hyvä niin, maailmaan kun mahtuu mielipiteitä eikä kenenkään kokemusta ole kiistäminen. Mitä blogitehtävästä oppii, lienee yksilöllistä. Asennekin vaikuttaa. Tarkoitus ei ollut blogata jäsentymätöntä tajunnanvirtaa vaan tutustua blogikirjoitusten ja
-kommentointien laadintaan. Näennäisesti kepeä tehtävä oli synnyttänyt monessa tekijässä uusia oivalluksia, jopa työn iloa.

Avit ja elyt ja blogit

Vuodenvaihteessa luovuttiin lääneistä ja tilalle tulivat avit eli aluehallintovirastot. Tuli myös joukko elyjä, jotka kuulemma ovat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia. Vai lienevätkö ELYjä? Ja avi kai kirjoitetaan suuraakkosin AVI. Hienoa olla pitää. Mitä vikaa oli lääneissä ja miksi piti keksiä kapulakielisiä nimiä?

Kotus eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskus lähetti oma-aloitteisesti lausunnon, jossa otti kriittisesti kantaa nimiuudistuksiin. Erkki Lyytikäinen totesi Hesarin kuukausiliitteessä lakonisesti, että kielen asiantuntijoita taidettiin pitää muutosvastarintaisina. Kaikki ne sekaantuvatkin suunnittelijoiden töihin. Kielen asiantuntijat askarrelkoot omissa hiekkalaatikoissaan. Siellä he sitten voivat lapsenomaisesti toivoa: "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku." Vaikutusvaltaa heillä ei ole.

Jotain kivaakin on kerrottavana näin vuoden alkutaipaleella. Kokeilin ensi kertaa viestinnän kurssillani blogitehtävää. Opiskelijat perustivat tiimiblogeja ja postasivat innoittuneita kirjoituksia mainoskielestä. He myös kommentoivat toistensa postauksia. Prosessia oli kiinnostavaa seurata. Työtapaa kannattaa jatkaa ja jalostaa.

Ilottelua kielikuvin

Keski-Euroopan mäkiviikko tarjoaa jännittävää katseltavaa, joskus kuunneltavaakin. Yleensä tyydyn katselemiseen, koska selostukset aiheuttavat kylmiä väreitä. Kaikenkarvaiset kielikuvat ja lauseluikerot saavat olon yleensä piinalliseksi. Joskus ne tosin riemastuttavatkin.

Lienenkö ollut leppoisalla päällä eilen, kun seurasin kilpailua selostuksen kera. Korvaan tarttui jotensakin seuraavanlainen pätkä:

[Jollakulla hyppääjällä] on kyllä eväät pitkiin hyppyihin kytemässä.

Kytevät eväät? Takavuosina joku selostaja eläytyi hiihtokisoja selostaessaan niin, että hoki toistamiseen: "Vauhtia pökköön!" Pökköä on kyllä pantu pesään. Ei kai sitten riitä, että se palaa omia aikojaan, koskapa toimintaa pitää vauhdittaa.

Kielikellossa oli 90-luvun puolivälissä mainio artikkeli kielikuvista. Siinä analysoitiin lehtiteksteistä ja puheesta poimittuja kielikuvia ja todettiin, että kielikuvat luovat konkreettisuudessaan vahvoja mielikuvia. Pieleen menneet tai ontuvat kielikuvat herättävät outoja, joskus hilpeitä mielleyhtymiä. Tässä pari muistumaa:

Vuoksenniskan kirjasto on jäänyt lapsenkengän asemaan.

[Ilkka] Kanerva Naisten Kympin suojelijana on kuin Casanova kaalimaan vahtina.

Kielikuvat elävät ajassaan. Mikä toimi aikanaan, ei ehkä enää vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin olekaan onnistunut tapa havainnollistaa tekstiään. "Päättäkää päivänne Katriina-kahvilla!" -iskulause ei 2000-luvulla käy myynninedistäjäksi.