Oppimispäiväkirja, yök!

Jäin viime postauksen innostamana pohdiskelemaan, miksi oppimispäiväkirja herättää opiskelijoissa niin suuria intohimoja - vai pitäisikö sanoa inhohimoja. Ilmeet vaihtelevat epätoivoisesta kyllästyneeseen tai vihaiseen. Sana päiväkirja ärsyttää. Mitä siihen sitä paitsi pitää kirjoittaa?

Minussa inhohimoja herättää opiskelijoiden kysymys "Mitä sä haluat, että mä kirjoitan siihen?" (Laajemminkin oppimistehtävistä kysyttynä, siis "Mitä sä haluat, että mä tähän tehtävään vastaan?") Oppimispäiväkirjan idea kääntyy turhan helposti itseään vastaan ja alkaa maistua pakkopullalta. Se on pakko tehdä, että saa kurssin suoritetuksi. Tulkinta johtaa näennäistouhuiluun, jotta saa kurssiarvosanan ja opettajan (muka) tyytyväiseksi. Opiskelijat ovat taitavia simuloimaan ja ilmentämään, jos kokevat suoritukseksi vaaditut asiat näennäisiksi. Hyvä esimerkki siitä on itsearviointi, joka toki on tärkeä taito mutta supistuu kouluympäristössä monesti pelkäksi ilmentämiseksi, josta sisäistäminen on kaukana.

Parhaimmillaan oppimispäiväkirja auttaa hahmottamaan, mitä, miten ja miksi on tullut opituksi. Ei siihen ole mitään kaavaa tai standardia. Ideana ei ole kuvailla ja selostaa esimerkiksi tunneilla tapahtunutta tai rakentaa kronologista kertomusta kurssin kulusta. Tarkoitus on analysoida, pohtia, perustella ja arvioida sitä, mitä on oppinut ja tehnyt oppimisensa hyväksi. Asioita kirjataan muistiin itselle, ei opettajalle. Taivas varjele oppimispäiväkirjojen arvioinnista!

Mikä sana voisi korvata tuon iänikuisen ja luotaantyöntävän oppimispäiväkirjan? Paranisiko tilanne ja kohentuisiko motivaatio, jos sen sijaan pyytäisi opiskelijoita pitämään vaikkapa oppimisblogia? Asia ei miksikään juuri muuttuisi, mutta päästäisiin semanttisesta vaivasta, joka tyrehdyttää oppimisen ilon.

Korkeakouluopintojen loppuvaiheeseen kuuluu opinnäytetyö. Kun käsittelemme kursseilla tutkimusviestintää, otan keskustelun aiheeksi opinnäytetyöpäiväkirjan (sillekin olen kovasti hakemassa toista nimeä...tai sanonut, että kukin voi käyttää siitä mitä nimeä haluaa). Se on tekijän muisti ja apuri, joka kulkee mukana ja johon kannattaa kirjata ideat, ajatukset, sananvaihdot, kysymykset, vastaukset ja monet muut työn rakennusaineet. Joku kutsui tuota päiväkirjaa "prosessikirjakseen", joku taas "lopputyöreissariksi". Reissuvihkohan se tavallaan onkin.

Minua ei päiväkirja-sana ole koskaan vieroksuttanut. Mutta monia muita on. Jos sana on tekemisen ja haltuun ottamisen esteenä, pitää vaihtaa sanaa. Muuten lipsahtaa lapsi pesuveden myötä ja voi tulla paha mieli.