Katoamispiste ja hitaan hahmotuksen hurmaavuus

Joel Haahtela on julkaissut seitsemännen romaaninsa, Katoamispisteen. Juoni kietoutuu kertojaminän ja tulipalossa traagisesti vuonna 2004 menehtyneen kirjailijan Raija Siekkisen sielunsukulaisuuteen; kertojaminän ja kadonnutta miestään etsivän ranskattaren kohtaamiseen. Arjen kohtaamisista syntyy tarinanalkuja, ja jos niihin maltetaan pysähtyä, tarinoita, Haahtela totesi Ylen aamu-tv:n haastattelussa tänään. Kirjasta on arvio  myös mm. Savon Sanomissa.

Haahtelan sanataide on hienostunutta. Se vetoaa rivienvälisyydellään ja salaperäisellä, selittelemättömällä tunnelmallaan. Sanat ja lauseet ovat taiten kudottuja. Haahtela osaa kuvata naisen mielenliikkeitä kauniisti, arvoituksen säilyttäen. Pidän hänen kirjoistaan paljon.

Haahtela sanoo kirjoittavansa kaipuusta, ihmisen itsensä ja toisten etsinnästä, surusta. Yksi tapa tulla surun kanssa toimeen on kirjoittaa siitä ja yrittää tekstissään tavoittaa valon ja varjon vaihtelut.

Huomasin muutama viikko sitten lehdestä maininnan Katoamispisteestä. Valpastuin olemaan valmiina hankkimaan sen mahdollisimman pian. Aamu-tv:n haastattelun ja Hesarin kritiikin innostamana kävelin aamun opetustuntien jälkeen kirjakauppaan ja ostin tuon himoitsemani kirjan.

Lisäkiehtovuus tulee tällä kertaa siitä, että romaani käsittelee Siekkistä ja hänen elämäänsä faktan ja fiktion leikatessa toisiaan. Siekkisen novellit ovat puhutelleet minua ja olen jopa samastunut hänen hahmoihinsa. Siekkinen kirjoitti surumielisesti, ehkä jonkun mielestä epätoivoa ilmaisten. Mutta hän ei, kuten ei Haahtelakaan, koskaan selittänyt asioita vaan rakensi rivienvälisiä, vihjaavia merkityksiä, jotka eivät kesyynny yksioikoisiin tulkintoihin.

Olen viime päivinä mietiskellyt hitaan hahmotuksen hurmaavuutta. Käyn kai dieselillä enkä totu nopeisiin haltuunottoihin. Hyvä esimerkki on viikon verran vellonut Halme-Hazard-keskustelu. Kaarina Hazardin kolumnia on mielestäni turha lähteä tulkitsemaan yhden merkityksenannon kautta. Oma lukukokemukseni ja -tulkintani on, että se on sekä mediakritiikkiä että joiltakin osiltaan se on edesmenneen ihmisen parjaus. Se on taitavasti kirjoitettu tekstilajinsa edustaja. Se on tarkoituksellisesti provosoiva. Mutta se on myös ja ennen muuta piikki mediakritiikittömyyden ja medialukutaidottomuuden lihaan.

Tulkintani ei syntynyt heti, koska olen kovin hidas. Media niin printti- kuin verkko-olotilassaan on tätä nykyä kovin täynnä semanttista hälyä ja välitöntä, yleensä aika harkitsematonta reagointia, että otan mielelläni aikalisän ennen kuin muodostan käsitykseni. Tunnustan, että usein ärsyttää tarve esittää nopeita mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Kun toimitaan asiassa kuin asiassa turhan nopeasti, keskittyminen kärsii ja tuloksena on hätiköityä jälkeä.