Verbiviboja ja rektiorokkia

Lukukauden lopulla uuvahtanut tekstityöläinen toivoo pukilta säkillisen vereviä ideoita, joilla virkistää kielenhuoltokurssia. Kyse on pakollisesta kurssista, jonne joutuvat tai pääsevät - näkökulman ja asenteen mukaan - ne, jotka eivät läpäise tasotestiä.

Kurssin loppukoe viritti joukon kysymyksiä, joita en olisi toivonut kuulevani. Jos tekstinhuoltoharjoituksen pointti ei selviä, vika on olettaakseni opettajassa ja hänen kyvyssään motivoida, innostaa ja selventää. Tai sitten ehkä aivan hitusen voisi olla kiinni siitäkin, ettei loppukokeeseen jakseta lukea vaan eletään toivossa, että tunnilla läsnäolo tartuttaa opit päähän. Okei, myönnän, että suhtauduin asiaa alun perinkin hieman skeptisesti: ei kannettu vesi kaivossa pysy. Mikä on predikaatti, kysyi eräs. Hyvä, että kysyi, niin saatiin selvyys siihenkin.

Tunteja on niin vähän, että emme voi aloittaa alkeista. Pohjalla pitäisi olla yleissivistävän koulutuksen aikana saatu kirjoitetun yleiskielen taito. Pitäisi, mutta ei välttämättä ole.

Pitää kai alkaa houkutella esiin verbiviboja ja rektiorokkia. Draamapedagogiikka voisi antautua avuksi. Siten voitaisiin säästyä kongruenssikouristuksilta. Joululevon jälkeen saatan pursuta uusia, hehkeitä ideoita - pukin tuomia tai ihan itse keksittyjä.

Byrokraattinen nakki napsahti

Teksti- ja opetustyöläinen vietti eilen syyslukukauden viimeisen opetuspäivän rattoisassa seurassa. Aamu alkoi peruskurssilla tutkimusviestinnän syövereissä, iltapäivä sujahti tieteellisen kirjoittamisen tekstipajassa. Tunnelma oli iltapäivän mittaan jo aika hervoton ja väki väsähtänyttä, vaikka töitä tehtiinkin. Tekstipajassa napsahti byrokraattinen nakki.

Eräs opiskelijatar kertoi tilanteesta, jossa joku oli tohkeissaan todennut tähän tapaan: - - , sitten napsahti järjettömän kokoinen byrokraattinen nakki puun takaa.

Yksi ryhmän miesopiskelijoista ryhtyi saman tien piirustamaan mielikuvaansa puun takaa napsahtaneesta byrokraattisesta nakista. Hillitön naurukohtauksemme jatkui minuutteja.

Kielikuvat ovat hurmaavia - ja vaarallisia. Ylioppilastutkintolautakunnan sensorit eivät taitaisi katsoa suopein silmin byrokraattista nakkia. Mutta me saimme perjantain nauruterapian.

Suomeksikin voi väitellä taiten

Olen innoittuneessa tilassa, mikä johtuu väitöstilaisuudesta, josta juuri tulin. Jaana Houessou väitteli tänään taiteen tohtoriksi Taikissa aiheenaan "Teoksen synty. Kuvataiteellista prosessia sanallistamassa".

Houessou osoitti, että yhä voi ja kannattaa myös tutkijoiden viestiä asiansa suomeksi(kin). Hän käyttää väitöskirjassaan suomea mukaansatempaavasti ja persoonallisesti, silti asiassa pysyen. Aihe antaa vastuksen: Miten sanallistaa sellaista, mikä ei hevin antaudu sanallistettavaksi? Miten pukea sanoiksi sitä, mistä on vain kokemus ja mihin liittyvät valinnat tehdään paljolti intuitiivisesti? Miten tehdä tekstiä sellaisesta, mikä on luonteeltaan kehollista ja aukkoista, koska se liittyy tekijän omaan elämismaailmaan?

Houessoun työ liikkuu kehollisen tietämisen ja kokemuksellisen tiedon sanallistamisen tarpeen maastossa. Tutkijalla oli käytännönläheinen menetelmä: rinnalla kulkeminen. Hän tutki omaa taiteellista prosessiaan tekemisen ja analyysin kautta sekä viiden muun taiteilijan prosesseja haastattelemalla heitä työn lomassa. Hän avasi visuaalista prosessia sanallisesti myös Läpivalaisu-näyttelyn ja sen tulkintojen kautta.

Vastaväittäjä Tere Vadén kysyi, miksi taiteellista prosessia pitäisi sanallistaa ja keitä varten. Houessoun mukaan kohteena ovat taiteilijat itse, kuvataideopettajat sekä yleisö. Taiteilijoille on tarpeen ymmärrys omasta tekemisestä; opettajien pitää pohtia, mitä oppilaan maailmassa kuvista tehdessä tapahtuu; yleisö voi siten laajemmin ymmärtää nykytaiteen luonnetta.

Taideteos on luonteeltaan yhä uudelleen kokemuksellisesti uusiutuva. Taiteellista prosessiaan sanallistava taiteilija purkaa esiin jo tiedettyä mutta saa ilmi myös uutta tietoa.

Houessoun väitösteksti sisältää teoreettisia jaksoja mutta myös kuvailevia ja prosesseja avaavia tekstinosia. Vastaväittäjä luki työn ansioksi muun muassa sen, että sen kieliasu on yhtenäinen ja teksti pysyy koossa. Ilmaisu on joustavaa, ei-nipottavaa eikä saivartelevaa. Tekijä käyttää suomea ennakkoluulottomasti. Mieleenjääviä ilmaisuja ovat esimerkiksi "maailman kuhina", "teoksesta sivuun katsominen" ja "työn imu".

Suomeksikin voi siis väitellä taiten. Taitaminen on filosofi Juha Varton mukaan osaamista, johon kuuluu ymmärrys. Houessoun taitava teksti on julkaistu Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun julkaisusarjassa, mutta se myytiin heti loppuun. Sähköinen julkaisu on luvassa ensi viikolla. Sitä odotellessa muistelen päivän väitöstilaisuuden virvoittavaa antia.

Martta on hirveä - ja oivaltava

Martta on hirveä

laittanut tarjolle uudelle listalleen.

Jotenkin tuohon tapaan mainostavat martat ulkomediassa. Kekseliästä mainoskieltä! Tulin heti aamusta hyvälle tuulelle nohevan mainoslauseen ansiosta.

Sen sijaan muotitaudiksi tullut tapa jakaa sanoja ja kirjaimia mielivaltaisesti riviltä toiselle saa pään särkemään. Tauti on tarttunut myös Taideteollisen korkeakoulun Arttu-lehteen, joka on muuten ansiokas julkaisu. Turhanaikaista kikkailua.

Aleksis innoittaa yhä

Lukuelämyksellistä Aleksis Kiven päivää! Aleksis suo ratkiriemukkaita ja innoittavia lukukokemuksia vuodesta, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Kivi on Suomen kirjallisuuden ikiklassikko, jonka toivoisi kaikenikäisten suomensuojelijoiden löytävän kieltään ja elämäänsä ilahduttamaan.

Muinoin koulunpenkillä tosin ei erityistä Kivi-intoa ollut. Veljesten kehitystarina oli vain pakkopullaa,  joka oli opetussuunnitelmaan leivottu ja keskikoulun opetuksessa tylsästi käsitelty. Kansakoulussa - tuossa entisaikain koulumuodossa - pääsin toisluokkalaisena lukemaan Kiven tekstiä koko koulun juhlasalin täyttäneelle yleisölle, tietysti 10.10. Muistan yhä, miten jalkani tärisivät puhujanpöntön takana ja ääneni värisi. Sanat tulivat hiukan takellellen. Mutta mielissäni olin. Pitkäpiimäisemmät Kivi-hetket koittivat teini-iässä, mutta aikuisena löysin Kiven uudelleen.

Seitsemän veljestä sopii mainiosti vaikkapa ääneen luettavaksi iltatarinaksi. Tapanani on lukea miehelleni "iltasatu" eli pätkä jostakin kirjasta ja jatkaa tarinankuljetusta seuraavana iltana. Sopiviksi ovat osoittautuneet mm. mainittu veljesromaani, Voltairen Candide, Kari Hotakaisen, Mark Twain ja Heli Laaksosen tekstit sekä antiikin tarinat ja myytit. Aikuisille myös Grimmin sadut, jos kantti kestää.

Mikä piru sitä pitelee?

Puolisoni kertoi serkustaan, joka oli lapsena huvittanut aikuisia - noita viattomien kiusaajia - kommentoimalla jotakin juttua hokien: "Niin niin, mutta mikä piru sitä pitelee?". Jokin, mikä lie, ei ottanut alkaakseen, tai joku, kuka lie, ei saanut asiaansa vauhtiin. Samaa olen viime päivät itse hokenut mielessäni, kun olen kuunnellut opiskelijoiden tuskailuja lopputyön aloituspaineissa.

Tilanne on tämä: kuluvan lukuvuoden aikana pitäisi saada lopputyö kuosiin. Nyt eletään lokakuun alkua, ja koulua on noin kuukausi takana. Tämän kuukauden aikana on keskusteltu aloittamisesta ja ideoitu keinoja saada homma käyntiin. Hyviä aikomuksia on kosolti, mutta kovin on elämä kiireistä ja aika kortilla. Selityksiä, tekosyitä, huonoa omaatuntoa. Päässä kaikuu tuttu lause: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. En aloita vielä tänään, aloitan (ehkä) huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa tai...

Kokoonnumme kerran viikossa tilaan, jossa tilaa on niukasti, aikaa niukasti ja väkeä runsaasti. Alkukyselyn perusteella useilla on jo lopputyön aihe tai ainakin idea sellaiseksi. Motivaatiotakin periaatteessa on. Alkuun on vain niin työlästä päästä.

Olemme tutustuneet kirjoittamisen vauhdittamisen keinoihin, kuten vapaaseen kirjoittamiseen, miellekarttoihin, silmukointiin, listauksiin, tomaattitekniikkaan. Kimmo Svinhufvudin Gradutakuun ja bloggausten innoittamana olemme miettineet, olisiko apua siitä, että asettaa itselleen kaksi päivämäärää, viikon päähän toisistaan. Ensimmäisenä päivänä suunnittelee kirjoittamisen aloittamista, viikon päästä siitä alkaa sitten kirjoittaa - ensin nopeasti, rennosti ja kritiikittä. 

Olemme tutustuneet prosessikirjoittamiseen, käyneet läpi lopputyön tekemisen alkuvaiheet tekstejä (ideapaperit, kirjallisuuskatsaukset, työsuunnitelman, alustavat tekstinosat ja -pätkät, työpäiväkirjan, muistiinpanot). On kirjattu muistiin kirjoittamista tukevia oppaita ja nettisivustoja sekä blogeja.

Onko ehkä tehty liikaa ja saatu infoähky?

Tuskin kuitenkaan. Tilanne vain taitaa olla samantapainen kuin isojen valikoimien edessä tilanteessa, jossa pitäisi tehdä tietoinen päätös siitä, mitä tekee, miksi ja miten. Hämmennys, kärsimättömyys ja mukavuudenhalu johtavat nopeasti tilanteeseen, jossa menee sormi suuhun ja pääsee parku: "Haluan aloittaa jostakin ja jollakin tavalla, mutta en tiedä, minkä tavan valitsisin!" Ihan niin kuin sillä pienokaisella, joka alkoi marketin virvoitusjuoma- ja mehuhyllyjen runsaudenpulassa itkeä, koska halusi yhden mehun, mutta ei osannut päättää minkä. Kirjoittamisen aloittamiseen on niin paljon vinkkejä, että voi ahdistua, jos ei pysty päättämään, mitä niistä soveltaisi.

Olen sitä mieltä, että on vain hyvä, että apukeinoja ja työn helpottajia on vaikka sitten runsaudenpulaksi asti. Väitän, että jokainen lopputyötään aloitteleva kyllä löytää vuorokaudestaan sen varttitunnin, jonka aikana voi edistää projektiaan. Kun on päässyt vauhtiin, löytää sitten pidempiä rupeamia ja intensiivisempää työaikaa. Kyse on tahdon asiasta. Ihmisellä on - yleensä - aikaa siihen, minkä mieltää tärkeäksi. Tekosyihin on helppo ripustautua. Ajankäytön suunnittelu pää- ja välitavoitteineen on ehdoton juttu lopputyötään aloittavalle.

Ensi viikolla taidan panna ryhmäläiset kirjoittamaan tuokion verran siitä, missä ovat nyt menossa lopputyönsä kanssa. Mitkä asiat ovat alkusyksyn aikana edistäneet ja mitkä hidastaneet työn aloittamista?

Ehdotuksia eteenpäin pääsemiseksi:

• Jos et ole keksinyt vielä aihetta, on jo aika ideoida sellainen.
• Jos aihe on, mutta se on laaja tai epämääräinen, on edessä aiheen rajaus.
• Jos olet jo rajannut aiheesi, ryhdy aktiiviseen tiedonhakuun (muutama keskeinen lähde ja valinnan perusteet). Jos olet jo tutustunut lupaaviin lähteisiin, ala penkoa esiin keskeisten käsitteiden merkityksiä ja ryhdy rakentelemaan viitekehystä.
• Jos tavoitteet ja kysymyksenasettelu ovat oraalla, ota tuntumaa työsi toteutustapaan tai menetelmään sekä aineistoon.

Aihioista voisi alkaa kirjoittaa raakiletekstejä, joita sitten vähitellen versioi prosessin edetessä.

Miksi on niin vaikea suostua siihen, että alkuvaiheet tekstit ovat yleensä räpellyksiä ja joskus jopa surkeita? Miksi on niin tukalaa alistua siihen, ettei heti tule hienoa, fiksua ja valmista? Aivan liikaa energiaa tärvääntyy siihen, ettei saa asennettaan sellaiseksi, että se tukisi kirjoittamista ja auttaisi tolkulliseen työskentelytapaan.

On masentavaa kuulla viikosta toiseen, että "emmä oo vielä kirjottanu mitään, se on kaikki täällä mulla päässä". Kirjoittaminen on itsensä ja asiansa näkyväksi tekemistä. Onhan se tietysti sikäli joskus pelottavaakin. Luonnostaan on vaikea kirjoittaa hyvin. Pitää tehdä työtä. Näin totesi Nietzsche ja osui oikeaan.

Opeta siinä nyt sitten oikeinkirjoitusta

Tänään on vuorossa teema, jota olen aiemminkin käsitellyt: alkukirjaimen valinta. Iso vai pieni?

Kielenhuollon oppaat ja sivustot antavat tukuttain ohjeita alkukirjaimen valintaan. Ne höystävät sanomaansa lukuisin havainnollisin esimerkein. Mutta, totuushan on tarua ihmeellisempää (ja kenties mielenkiintoisempaa). Opit eivät tartu tai niitä rikotaan tahallaan ja mielihyvin. Rikkoahan saa, jos ohjeet taitaa ja vieläpä tietää, mitä tekee eli tietoisesti pahoinpitelee kirjoitettua tekstiä. Ruodusta on kieltämättä kiva joskus poiketa, myönnän, ja poikkean itsekin.

Nurisen silti mainosmaakareiden valintoja. Nyt kunnostautuu Atria mainoksissaan tekemällä kyseenalaisia alkukirjainvalintoja. Ei-niin-kotoiseen henkeen sen mainoksissa vilistävät Isot Alkukirjaimet. Tiedä sitten, miksi esimerkiksi Kevyt Suikale ansaitsisi moisen arvonnousun.

Alkaa olla ajankohtaista suunnitella viikonlopun ruokahankintoja. En valitse edellä mainitun yrityksen uutuustuotteita, joita ovat Härän Paahtopaisti Lastu ja Pehmeän Pippurinen Kastike, Broilerin Filee Suikale sekä Viljaporsaan Kevyt Suikale ja Mieto Herkkusienikastike.

Olin tohkeissani kirjoittaa Viljaproosan suikaleista, ja ne taitaisivat maistuakin paremmilta kuin valmiseineet. Filee oli sentään filee eikä file. Yksi piste. Aion silti puolisoni kanssa tehdä kotiruokaa eli valmistaa sorsa-aterian (hän saa tehdä kastikkeen, eikä siinä ole keinotekoisia lisäaineita).

Mainoksessa todetaan lopuksi: "Vatsaan on hyvä laittaa myös kastike, heti siihen lihan viereen." Tulipa hellyttäviä mietteitä mieleen. Siinä ne köllöttelevät sulassa sovussa, toisiaan täydentäen. Lauseisiin ja virkkeisiin olisi hyvä ihan suoraan sanotusti panna alkukirjaimet tolkullisesti, heti ja kotoisasti, ei joidenkin  muiden kielten käytäntöjä matkien.

Yhdys sana opit karku teillä ja vähän muutakin tänään nähtyä

Lieneekö kolmena peräkkäisenä lauantaina kokemani kielenhuoltomaratonit jääneet päälle kuin viallinen älppäri (LP:t retrosti muodikkaita, toim. huom.). Kustannuspaikasta toiseen siirtyessä on aikaa havainnoida ulkomainontaa. Yhteishaku on taas ajankohtainen, ja Valiolla on Oivariini-kampanja. Julkinen liikenne antaa kosolti katseelle kohteita, kun pysäkeillä, asemilla ja liukuportaiden lähistöllä on mainoksia.

Myyrmäessä kulkijaa tervehtii kehotus tutustua Kellogg's
-välipalapatukoihin. Yhdysmerkki olisi kyllä mahtunut edellisen rivin loppuun mainoksessakin, mutta se ratkaisu ei kai sitten miellyttänyt AD:n silmää eikä ehkä mainostajaakaan.

Oivariini-mainoksissa hehkutettiin tähän tapaan: syyskampanja rasioissa voittona keittiöremontti. En vanno, että ensimmäinen sana oli syys, mutta jokin aloitussana ilmauksessa kuitenkin oli. Rasiat roikkuivat irrallaan. Kampanjan nettisivuilla kukkivat monet yhdyssanakukkaset. Sama ilmaus näkyy eri tavoin kirjoitettuna:

Valio Oivariini ® -levite / Valio Oivariini ® levite

Koti ja Keittiö -lehden / Koti & Keittiö -lehden / Koti ja Keittiö lehden

Kaino toive edellä esitettyä tyyliä soveltaville: koettakaa päättää - ja mielellään valitkaa se norminmukainen muoto ainakin organisaation teksteihin.

Pitkänsitkeitäkin muodostelmia voi poimia:

Valio Oivariini ® 250 g, 400 g ja 600 g pakkaukset (siis hus hiiteen yhdysmerkit, turhakkeet)

Helmi, helsinkiläinen liiketalousopisto julistaa yhteishakumainoksessaan "Get prepared!" Ei hullumpi ehdotus. Sen ja monen muun opinahjon markkinointiviestintää seuratessaan tuntee tällainen keski-ikäinen ihminen eräänlaista myötähäpeää. Mainokset tuntuvat kovin kosiskelevilta, mielisteleviltä muka-nuorekkailta. Innostaako tällainen sanailu nuoria todella?

"urahelmi-huippu-urheilijaksi liiketalouteen

niinku urahelmeksi ylppäripohjalta"

Ja lopussa seisoo, ei kiitos vaan IHQ!

Jostain syystä ei tunnu tuoreelta, ei IHQu-uudelta. Missä ovat iskevät ideat ja mukaansa nappaavat sanailut? Laureakin on kaivanut kesäsäilöstä viimekeväisen iskulauseensa "Suuntana Laurea, päämääränä elämä". Mutta eikös ole niin, että elämä on? Viime keväänä Metropolia onnistui mielestäni kivasti. Mainokset olivat ajassa mutta luontevasti muunnellessaan julkkishakuisuusteemaa nokkelin sanankääntein.

Tätä kirjoittaessani tuskailin hetken erikoismerkkien viidakossa. Mistä ihmeestä löydän ®-merkin? Muistin Korpelan mainion näppissivun, joten suosittelen muillekin, jotka haluavat kirjoittaa erikoismerkit suomalaisella PC-näppäimistöllä mutta eivät muista näppäinyhdistelmiä ulkoa.

Tekstityöläinen seikkailee offline-maastoissa

Tekstityöläinen on viime viikot seikkaillut offline-maastoissa, siis harjoittanut opetustyötään fyysisissä luokkatiloissa. Jottei nyt menisi ihan narraamiseksi, niin myönnettäköön, että kohtuullinen tovi on vierähtänyt myös koneen ääressä, lähinnä aineistoja luodessa ja kielentarkastuksia tehdessä.

Parahdin tänään Facebookissa, tuossa jokaisen keski-ikäisen hauskassa leikittelyfoorumissa, että olen ollut pitkään offiline-tilassa. Parin minuutin kuluttua lapsellisesta statuksen päivityksestäni eräs kollega kommentoi: "Ei ole niin vakavaa, jos online-tila on kateissa. Kunhan et kadota offline-tilaa. ;)"

Olen hajauttanut opettajuuttani tällä haavaa kahteen isoon organisaatioon: Metropoliaan ja Aaltoon. Molemmissa askaroin kahdessa yksikössä, joten saan olla tekemisissä niin liiketalouden kuin viestinnän opiskelijoiden sekä Aallossa taiteen ja taideteollisten koulutusohjelmien sekä tekniikan opiskelijoiden kanssa. Ei ole tyhjää hetkeä, mistä olen kiitollinen. Kotiorganisaatiostani olen virkavapaalla, en työn tylsyyden takia vaan käytännön syistä.

Kolme viime lauantaita ovat sujuneet rattoisasti kielenhuollon kurssin ohjaksissa. Suhtaudun sinänsä kriittisesti pikakursseihin, mutta ehkä ne joitakin uinuvia taitoja elvyttävät. Tosiasia on, että pelkästään tunneilla läsnäolemalla ja mukavia rupattelemalla ei taitoja harjaannuteta eikä kartuteta. Homma vaatii raakaa työtä.

Kurssin loppukokeessa menestyy vain perehtymällä oppimisaineistoihin, so. lukemalla esimerkit selityksineen muuta kuin hauki on kala -menetelmää soveltaen. Niin ja tietysti myös harjoittelemalla ja taas harjoittelemalla. Jottei elämä normiviidakossa kävisi turhan ankeaksi, oli syytä muistuttaa suhteellisuudentajusta, tilannetajusta sekä siitä, että monesti riittää vallan hyvin se, että muistaa ne tärkeimmät ohjeet ja normit (kuten pää- ja sivulauseen välinen pilkku).

Istuin viime keskiviikkona sosiaalisen median seminaarissa, jossa oli kiinnostavia esityksiä ja osaavia asiantuntijoita. Hieman vain häiritsi puhujien fingelska, jota toki ymmärsimme ainakin sinnepäin. Ymmärrän, että tutkijayhteisöissä luetaan ja puhutaan yhä enemmän englanniksi. Ymmärrän senkin, että asiantuntijoilla on monta rautaa tulessa ja kiire siinä missä maija- ja mattimeikäläisilläkin (vaikka kiire onkin excuse, anteeksi tekosyy). Senkin ymmärrän, että kaikille asioille ei ole helppo löytää osuvaa omakielistä vastinetta.

Mutta edes puheesta ei ole kovin kiva alituiseen napata melkein mutta ei ihan omaan kieleen mukautettuja käsitteitä tai muita ilmauksia. "Kun työntekijä aamulla avaa browserin..."; "Some on ambientia julkisuutta..."; "Tärkeää somessa on presenssi...[onkohan se koko touhun esenssi vai ehkä esanssi?]"

Ja sitten tunnustusosastolta: Olen kärsinyt kovista vieroitusoireista tämän offline-kauteni aikana. On kuin osa itsestä olisi vajonnut koomaan, kun en ole päässyt postaamaan. Mikä harha! Tekstityöläisenä olen pörrännyt kuin kesäkauden jälkihumalaa poteva killiäinen. Pistovoimaa olisi mutta kohteita ylenpalttisesti ja osumatarkkuus sattumanvarainen. Pitäisiköhän vähitellen siirtyä mobiilikauteen, niin kulkisivat työkalut kätevästi mukana? Tai edes kannettavan emoksi.

Lukeminen kehittää kirjoitustaitoa, joten suosittelen kaikille syysiltojen iloksi syksyn kirjasadonn antia. Omalla lähiajan lukulistalla ovat Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, Riikka Pulkkisen Totta sekä Antti Nylenin Halun ja epäluulon esseet. Pulkkisen romaani olikin jo Akateemisesta myyty looppun.

Larille (Kotilainen) kiitokset blogini maininnasta Virke-lehden artikkelissa. Ilman tuota mieltä piristävää kannustetta olisin tämänkin varttitunnin nysvännyt joidenkin paperien kanssa ja unohtunut tyystin sinne offline-maailmaan.

Opettaja, hallinnoija, oivalluttaja ja jokapaikanhöylä

Tässä on viikko pari opiskeltu erilaisia tietohallintojärjestelmiä. Hienoja työkaluja, kunhan toimivat. Niiden käyttöön tosin kuluu järjetön määrä työtunteja, jotka ovat pois varsinaisesta työstä: opetuksen suunnittelusta ja opettamisesta. No, osa järjestelmistä toki on suunnittelun työkaluja. Mutta kun ne eivät toimi sujuvasti, etenkään etäyhteyksin.

On toteutussuunnittelujärjestelmää, tilanvarausjärjestelmää, opintorekisteriä, palautejärjestelmää sekä tietenkin verkkoalusta introineen ja sähköposteineen (verkkoalustasta en kyllä luopuisi, pakko myöntää). Idea on hyvä ja kannatettava: prosessit virtaviivaistuvat ja yhtenäistyvät. Periaate ei vain ihan lyö kättä käytännölle. Monikohan työperäinen stressi juontaa siitä, että käyttäjäpolosta on tullut järjestelmien vanki?

Uhosin kiukkupäissäni alkavani pitää kirjaa siitä ajasta, joka kuluu järjestelmien kanssa nysvätessä. Luovuin ajatuksesta, koska moinen touhu vain turhauttaa. Jos mahdollista, toivoisin järjestelmistä mahdollisimman vapaita iltoja ja viikonloppuja.

Iloakin on, ihanaa. Tällä viikolla ryhdytään matkaamaan ammatillisen viestinnän maailmaan sekä perehtymään työyhteisön viestintään. Pian saan tarttua opinnäytetyöteksteihin tekstinohjaajan roolissa, ja viimevuotisia opinnäytetyön tekijöitäkin on tulossa juttusille.

Syksy on täynnä uusia askareita ja myös organisaatio-oppia, koska vaihdoin työmaisemaa. Yksi "työpesäni" on valtava 16 000 opiskelijan yhteisö, jonka yhteen osaan saan nyt tutustua. Toinen on vanha tuttu TaiK, nyt vain osana uutta Aalto-yliopistoa ja siten organisaationa monin tavoin erilainen kuin ennen. Sivuaskeleita otan Aallossa TKK:n suuntaan, jossa edessä on kandiseminaarien tutkimusviestinnän luennot ja tekstinohjausvastaanotot. Kolmas ulottuvuus on sitten sivutoiminen yrittäjyys ja yhteistyö Viestintäheimo Klaanin kanssa.

Kouluyhteisöt näkisi  mielellään työyhteisöinä, joissa opiskelijat ja henkilökunta eli opettajat ja opetusta tukeva väki yhdessä tekevät tulosta. Miksi koulut ovat yhä jotenkin irrallaan ja ikään kuin vain simuloivat sitä, mikä tapahtuu toisaalla ("työelämässä", ihan kuin koulu ei olisi työelämää). Pitäisi vähentää tietokeskeisyyttä ja antaa enemmän aikaa ja tilaa uteliaisuudelle, etsimisen ja löytämisen riemulle sekä taitojen kehittämiselle. Tiedon lisäksi tarvitaan taitoa ja asennetta.

Vanhat ajattelu- ja työtavat ovat uuden ideoinnin ja luovan toiminnan hidasteina. Etsitään turvallisuutta, tarrataan tuttuun ja totuttuun, kontrolloidaan, ei uskalleta ottaa riskejä, toistetaan itseä, korostetaan järkeä yli muun ja pysytellään siinä, mikä koetaan mukavaksi ja minkä hyväksi ei tarvitse ponnistella. Nämä hidasteet ovat itsellenikin tuttuja, etenkin järjen korostus, itsensä toistaminen ja mukavuudenhalu.

Yllättävän usein yhä törmää ns. lääkeruiskuajatteluun eli siihen, että opettaja siirtää tietojaan ja viisauttaan noviiseille, jotka auliisti ottavat ne vastaan. Tottakai opettajan tehtäviin kuuluu jäsentää tietoa yhdessä oppijoiden kanssa sekä auttaa heitä rakentamaan merkityksellistä tietoa.

Mutta tietoa ei voi 2010-luvun  maailmassa siirtää opettajalta oppijalle kuin leipiä kaupan hyllyltä ostoskoriin. Suuri osa tiedoista vanhenee auttamattoman nopeasti. On olennaisempaa oppia suhtautumaan uudella tavalla tietoon ja päivittämään uteliaasti tietojaan kuin omaksua valmiita tietopaketteja varastoon. Moni tieto on sitä paitsi aika hyödytöntä ilman sovelluskykyä eli taitoa. Sovelluspintaa kannattaa etsiä etenkin koulun seinien ulkopuolelta.

Toisinaan on hyvä tuulettaa, jotta voisi yhä kasvaa ja kehittyä ammatissaan. Samalla voi löytää ihka uusia, tuoreita ja jopa mullistavia näkökulmia tekemisiinsä. Jos nyt ei järisyttävän suurta keksintöä teekään, onnistuu ehkä tekemään vanhasta uutta. Ja jos ei isoa kokonaisuutta, tilkkuja kai kuitenkin. Tervetuloa, syksy!

Työlki ellää

Paluu töihin on tosiasia, ja nyt on terästäytymisen paikka. Helle teki tehtävänsä kuten myös leppoisa lomailu. Edessä ovat uudet kuviot ja uusien organisaatioiden opettelu. Itse työltä odotan yhtä antoisia hetkiä kuin vanhan tutun työyhteisön tarjoamat ovat olleet.

Olen virkavapaalla lehtoraatistani ja työskentelen alkavan lukuvuoden pääkaupunkiseudulla sekä ammattikorkeakoulussa että Aallossa. Rytmin vaihdos loman jälkeen on aina totaalinen: asiat tuntuvat kaatuvan päälle ja hienot ideat ovat vielä hukassa. Hiukan lohduttaa, että kollegat tuntuvat potevan samaa. Kokemus kertoo, että viikko pari ja sitten taas paiskitaan töitä kuin ei olisi muuta koskaan tehtykään.

Tunnustaudun on-off-ihmiseksi. Ottaa aikansa, joskus tukalan pitkän tuntuisen, ennen kuin pääsen vauhtiin. Kun olen päässyt vauhtiin, jatkaisin jatkamistani. Siirtymävaiheet ovat joka kerta hankalia. Innostavat asiat ja ihmiset lievittävät siirtymien sivuvaikutuksia.

Viime viikon intensiivikurssi oli hyvä lukuvuoden aloitus. Tällä viikolla valmistellaan ja ensi viikolla päästään tositoimiin. Esimakua tulikin jo kahden opinnäytetyön myötä. Molempien tekijät ovat ahkeroineet kesällä varsin tuloksekkaasti. Tekstiversioita on antoisaa lukea ja kommentoida.

Kesällä osallistuin dekkarien ja muiden kirjojen lukemisilon lomassa erääseen lehtiprojektiin. Kirjoitin lääketieteen ammattilaisille tarkoitettuun tapahtumalehteen muutaman jutun, jotka perustuivat tapahtumassa pidettyihin asiantuntijaesityksiin.

Projekti ammatillisesti mainio oppimiskokemus. Oli tutustuttava nopeasti itselle tuiki tuntemattomiin asioihin ja kirjoitettava niistä lyhyehköt artikkelit, joiden piti olla tarkkoja mutta ymmärrettäviä. Tasapainoilu ammattikielen ja journalistisen ilmaisun välillä oli mielenkiintoista puuhaa. Versioita kommentoitiin puolin ja toisin. Jälleen kerran näki, miten tärkeä kirjoitusprosessin osa editointi onkaan. Kirjoittaminen on myös yhteisöllistä toimintaa, ei vain yksin puurtamista.

Kivaa aloittaa työt. Työlki ellää, vaikkei rikastuisikaan muuten kuin henkisesti. Tervetuloa uusi lukuvuosi ja uudet kujeet!

Tekstityöläinen lomailee

Blogini on päivittynyt heinäkuussa harvakseltaan. Tekstityöläinen lomailee, ja postauksiin tulee taukoja. Heinähelteet ovat vieneet katveisiin lepäilemään ja lueskelemaan. Suvea ovat sulostuttaneet muun muassa Fred Vargas ja Carol Shields.

Olen siirtynyt on-tilasta off-tilaan, mitä tulee työasioihin. Nyt on ollut aikaa ja joutilasta mielenlaatua tutustua televisionkin tarjontaan. Ylen Teeman esittämät Bergmanin elokuvat sekä sunnuntai-iltojen vanhat leffat ja monet dokumentit ovat olleet vakiokatsottaa. Komisario Montalbano on jaksanut pitää seurassaan viikoittain, samoin Paljastavat valheet ja True Blood. Sivusilmällä tuli toisinaan seuratuksi jalkapalloiluakin.

Juhannuksen aikoihin ei televisio yleensä tarjoa mitään mainittavaa, mutta tänä vuonna tarjosi: valikoiman Lea Joutsenon tähdittämiä suomikomedioita, joista olen aina pitänyt. Mikä hurmaava, säkenöivä komedienne Joutseno olikaan. Leffojen sanailu yltyy toisinaan sellaisille kierroksille, että naurua ei voi pidellä.

Palaan aktiivisempaan bloggailuun elokuussa. Kesän riemuja kaikille!

Hehkeää runon ja suven päivää!

Keskikesän ihanuudessa on hienoa viettää Runon ja suven päivää - ja Eino Leinon päivää. Kaivoin jo hyllystä Leinon kootut sekä äidiltä saamani Aaro Hellaakosken ja Otto Mannisen kootut runot. Etten vallan juuttuisi entisajan riimeihin, otin rinnalle myös Heli Laaksosen murrerunot. Lauantain bussireissu vei Turusta Laitilan kautta Uuteenkaupunkiin, ja Laitilahan on Helin seutua.

Viikonlopun vietto Turussa ja Uudessakaupungissa oli pikainen mutta vaikuttava irtiotto kotipölyistä (kirjaimellisesti, sillä helteellä ei huvita siivota). Turussa oli keskiaikaiset markkinat, ja katukuva oli joenrannassa sekä tuomiokirkon tienoilla sen mukainen. Oli keskiaikaisia vaateparsia jäljitteleviin luomuksiin pukeutuneita ja jos jonkinlaisia markkinakojuja.

Testasimme markkinaherkkujen asemesta Mamin tarjonnan ja totesimme sen herkulliseksi. Mami lienee Turun ravintoloiden kärkeä. Nautimme myös Dennisin pitsoista, kuten Turussa käydessä tapanamme on. Uudessakaupungissa kävin ensi kertaa noin 25 vuoteen. Hurmaava kesäkaupunki! Meri luo sille omaa viehätystään. Veneilykausi on nyt kiihkeimmillään, joten toinen toistaan kauniimpia veneitä oli silmänilona.

Nyt kulhoon tuoreita mansikoita, lasiin pirskahtelevaa proseccoa. Ja runokirjat käteen. Runojen jälkeen on vuorossa Fred Vargasin dekkari Ikimetsän sydän. Mutta ennen kaikkia edellisiä Heli Laaksosen Lehm ja koiv:

Lehm ja koiv


Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.

Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.

Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret.

Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.

Mää en tahro soitta Kelan tätil.

Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.


Antakka mu olla lehm koivu al.

Viäkkä mu väsyne nahk

kamarim permanol, kakluni ette.

Heli Laaksonen (Pulu uis 2000)

Kirjat ja kirjailijat muuttuvassa maailmassa

Raivostuin Hesarin eilisestä WSOY-jutusta. Antti Majanderin ja Saska Saarikosken kirjoittama juttu vahvistaa pahimpia pelkojani: kirjailijan tehtävä ei olekaan työskennellä ensisijaisesti kirjoittajana vaan hänen pitää toimia myös markkinoijana ja esiintyjänä. Entäs jos todella taitava kirjailija onkin introvertti, jonka on vaikea esiintyä edukseen?

Ei auta, image is (almost) everything. Näin vaikuttaa WSOY:n asioista päättävä hollantilaisjohtaja Jacques Eijkens ajattelevan. Ei riitä, että kirjailija kirjoittaa, tuottaa tekstiä omassa rauhassaan ja omaa tahtiaan. Nykymaailmassa kirjailijan pitää luovuttaa persoonansa kustantajan käyttöön, sillä kustantaminen keskittyy yhä vankemmin kirjailijan persoonan ja brändin ympärille. Kirjailijan on oltava alati käytettävissä, saatavilla, läsnä.

Sekään ei riitä. Kirjailijan on oltava kiinnostava ihminen, sillä "[ihmiset] eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan". Kaikkiko haluavat? Taidan siis olla poikkeava.

Eijkens myöntää suoraan ja häpeilemättä, että jättää lukemisen muille ja keskittyy bisneksen tekoon. Hänen mielestään Suomi on jäljessä kustannusalan kaupallistamisessa. Voi miten noloa! Nyt, kirjailijat, nopeasti opettelemaan tuloksen tekoa, ellette jo osaa.

Erityisesti kismittää Eijkensin opettavainen viesti kirjailijoille: heidän pitää oppia ajattelemaan työtään ammattimaisemmin ja kaupallisemmin. Helvetti soikoon, moni kirjailija kirjoittaa ammatikseen ja useimmat moni ammattimaisesti.

Ehkä suuret kustantamot panevat kirjailijansa "kirjailijakouluun", jossa pakollisia "ammattiopintoja" ovat ainakin opintojaksot "Rakenna ja kiillota oma brändisi", "Kirjailija - oppiva ammattiosaaja","Opi markkinoimaan", "Stailaamalla valovoimaa", "Yritystalouden perusteet", "Irtokarismaa kaapista, jos oma ei riitä", "Esiintymisvalta" ja "Syö ruokkivasta kädestä nätisti".

Money talks, bullshit walks. Sanoma pärjäisi Eijkensin mukaan ilman kirjojen kustantamistakin. Ei ole syytä epäillä. Kirjojen kustantaminen ei taida olla isoille kustantamoille enää pääasia. Onneksi on niitä pienempiä, jotka yhä tahtovat tehdä kulttuurityötä. Hurraa niille!

Sofi O. ei kumartele eikä imartele

Eilen pamahti uutispommi: WSOY antoi kenkää tähtikirjailija Sofi Oksaselle. Pitkään kytenyt jännitteinen tilanne laukesi tavalla, joka oli monelle yllätys. Oksanen on tahkonnut Puhdistuksellaan rahaa ja mainetta, eikä vain itselleen vaan myös kustantajalleen. Tässä kiistassa ei raha ratkaissut.

Kustantajia hänelle lienee tarjolla, mutta kenet hän kelpuuttaa? Kustannustoimittaja on näissä suhteissa kirjailijalle tärkeämpi kuin kustantaja sinänsä.

Sofi Oksanen on taitava kirjailija, jonka kirjoja odotan aina kiinnostuneena. Toistaiseksi ne ovat täyttäneet odotukseni, ja oletan niiden täyttävän ne vastakin. Oksasen, kuten muidenkin arvostamieni taiteilijoiden, tapauksessa "ulkokirjalliset" seikat ovat suhtautumisessani toissijaisia. En ole kiinnostunut esimerkiksi heidän yksityiselämästään tai harrastuksistaan.

Oksasta on syytetty ylimielisyydestä ja tosikkoudesta. Hänellä nyt sattuu olemaan hyvä itsetunto ja käsitys omasta osaamisestaan. Hän ilmaisee ajatuksensa ja näkemyksensä suoraan, puhuu suunsa puhtaaksi. Hän ei yritä miellyttää, mielistelystä puhumattakaan. Oksanen ei kumartele eikä imartele, mikä saattaa ärsyttää. Hän ei vaikuta olevan kiinnostunut muiden mielipiteistä. Mitä ilmeisimmin hän ei ole diplomaattinen.

Ehkä tunnen sympatiaa häntä kohtaan siksikin, että tunnistan hänessä liminaalin, rajattajan, monella eri tavalla ulkopuolisen. Oksasella on suomalais-virolaiset sukujuuret, hän ei olemuksellaan eikä esiintymisellään sulaudu massaan ja hänet on yhdistetty joihinkin alakulttuureihin tai vähemmistöihin (biseksuaalit). Nuo seikat ovat minusta kuitenkin epäkiinnostavia ja -olennaisia, kun arvioidaan hänen talenttiaan kirjailijana.

Rajattamisen teemasta on suomeksi kirjoittanut filosofi Juha Varto (Rajoilla 1. Työpapereita. Taideteollisen korkeakoulun julkaisuja. 2000.).

Lomalukemistoa keräämään 2

Kokosin toisenkin kirjalistan, lähinnä pikaisista päähänpälkähdyksista koostuvan. Jokainen listan kirja on kuitenkin koskettanut ja herättänyt lukuintoni. Osan olen lukenut jo ammoin, osan hiljakkoin ja osa odottaa vielä vuoroaan. Lista on kursailemattoman ja häpeämättömän omanapainen, siis täysin subjektiivinen. Mutta sellaisia tällaiset listat aina ovat. Mitä sinun lukulistaasi sisältyy?

Totta ja tarua elämästä

• Donald Spoto, Sininen enkeli (Marlene Dietrichin elämäkerta) 
• John Simon, Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä 
• Marybeth Hamilton, When I’m bad I’m better (Mae Westin elämäkerta)
• David Ritz, Särkynyt sielu – Marvin Gayen elämä 
• Panu Rajala, Lasinkirkas, hullunrohkea (Aila Meriluodon elämäkerta) 
• Michele Primi, Queen – koko ura 
• Slash & Anthony Bozza: Slash. Suom. Kim Männistö 
• Hellevi Arjava, Merkillinen isoisä ja muita kertomuksia Swaneista ja Wegeliuksista

Opettajille, kasvattajille ja oppimisesta kiinnostuneille 

• Juha Varto, Mitä Simone Weil on minulle opettanut 
• Julia Cameron, Tie luovuuteen 
• Simo Skinnari, Pedagoginen rakkaus 
• Paolo Freire, Sorrettujen pedagogiikka. Suom. Joel Kuortti 
• Hanna Vilkka, Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen 
• Eero Ojanen, Sivistyksen filosofia 

Kirjavia tulokulmia todellisuuteen 

•  Robert Louis Stevenson, Itsemurhaklubi 
• Vladimir Majakovski, Minun löytämäni Amerikka 
• Juha Varto, Elämän kuvia: Elokuva, elämismaailma ja moraali 
• Jules Barbey d'Aurevilly, Dandyismistä ja George Brummelista. Suom. Antti Nylén 
• Günter Höhne, DDR-design – Itäsaksalaisen suunnittelun helmiä 
• Outi Nyytäjä, Menestys ja moraali 
• Kyllikki Villa, Pakomatkalla – toinen lokikirja 
• Robert Crumb, Genesis (1. Mooseksen kirja sarjakuvana) 
• Peter von Bagh, Lajien synty  
• Peter von Bagh, Sininen laulu 
• Claire Aho, Helsinki 1968 (valokuvia ja Kjell Westön teksti)

Kulinaristiklubilaisille 

• Outi Pakkanen, Porosta parmesaaniin 
• Tessa Kiros, Venetsia – ruokaa ja unelmia 
• Jukka Sinivirta, Samppanja 
• Juba Tuomola, Syömään! – Viivin ja Wagnerin keittokirja

Kaunokirjallisuuden ystäville uutta ja vanhempaa 

• Anne Tyler, Nooan kompassi 
• John Keats, Yön kirkas tähti – rakkauskirjeitä. Suom. Kaisa Sivenius 
• Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta 
• Sirpa Kähkönen, Lakanasiivet 
• Arturo Perez-Reverte, Taistelumaalari 
• Alice Munro, Kerjäläistyttö 
• Emily Brontë, Humiseva harju 
• Richard Yates, Revolutionary Road 
• Arne Nevanlinna, Marie 
• Virpi Hämeen-Anttila, Toisen taivaan alla 
• Hannu Salama, Juhannustanssit

 

Terveisiä tietoyhteiskunnasta - uusin eväin työelämään

Anja Alasilta on perustanut projektin, jonka nimeksi antoi Terveisiä tietoyhteiskunnasta - Kouluttajat ja konsultit vierailevat opinahjoissa. Projektin tavoitteena on jalkauttaa verkkoviestinnän, sosiaalisen median ja ict-alan kouluttajia ja konsultteja taksvärkkiin.

Mukaan lupautuneet ja lupautuvat tekevät ilmaisen päivän jossakin koulussa (toisen asteen opinahjot ja korkeakoulut mukaan lukien). Moni kutsutuista on jo tarttunut täkyyn - toivottavasti koulutkin tarttuvat.

Miksikö? Eikö opettajien panos riitä? Ei välttämättä. On tervetullutta saada tuoretta tietoa ja ajantasaisia näkemyksiä aiheista, jotka ovat ajassamme olennaisia. Tulevaan ei voi ponnistaa vanhentunein eväin.

Minusta Anja Alasillan idea on mainio ja toivon sille menestystä. Opettajien ei pidä ottaa nokkiinsa siitä, että opinahjot avaavat ikkunoitaan ja oviaan maailmalle. Verkostoituminen on opettajille ja kouluille tärkeää, ja sitä toki ahkerasti harjoitammekin.

Hiukan hämmentää se, ettei Anjan tuntemista opettajista kovinkaan moni ole aktiivinen netin ja sosiaalisen median käyttäjä. Pitää paikkansa, että opettajan on itse etsittävä tuoretta tietoa ja keskustelukumppaneita voidakseen ottaa verkkoviestinnän tosissaan opetuksensa osaksi. Mutta oudoksuttaa, että monet äidinkielen ja viestinnän opettajatkin olisivat asiasta "pihalla". Moni opettaja kaipaa kipeästi täydennyskoulutukseen, osa tyytyy uutteraan itseopiskeluun sekä kantapään kautta oppimisen menetelmään.

Opetustyö on nykyään kiireistä, paineista ja vaativaa. Siinä on koetuksella aktiivisinkin itsensä kehittäjä. Siksikin on hienoa, että alan asiantuntijat ja ammattilaiset ojentavat auttavan kätensä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että olemme työelämätoimijoita kaikki, niin koulumaailman ulkopuoliset kuin me kouluissa toimijatkin. Koulu ei saa olla irrallinen saareke, jossa leikitään elämää ja työelämää. Siellä pitää oikeasti elää ja tehdä töitä.

Lomalukemistoa keräämään

Loma vielä odottaa, mutta nyt on aikaa kokoilla lomalukemistoa. Tässä lomailijan kirjavinkkini satunnaisessa järjestyksessä: 

1. Kari Hotakainen, Ihmisen osa (nyt Suomalaisessa 15 euron hintaan)
2. Kjell Westö, Älä käy yöhön yksin (muutkin Westöt kannattaa lukea)
3. Outi Pakkasen dekkarit (kepeää, helposti sulavaa, viihdyttävää, taitavaa ja bonuksena ruokajuttuja sankaritar Anna Laineelta)
4. Khaled Hosseini, Tuhat loistavaa aurinkoa (samalta myös Leijapoika, joka tosin on kovin surullinen tarina)
5. Philip Roth, Tuohtumus (jos 50-luvun angstinen juutalaispoika USA:ssa kiinnostaa - on mielestäni kipakka kasvutarina, vaikka myös traaginen; tähän on pakko taas kerran lisätä, että Roth on suosikkejani ja luen häneltä kaiken, tuolta 50-luvun juutalaisnuorukaisten kuvaajalta; jos jonkin Rothin tässä mainitsisi erikseen, se on Ihmisen tahra - uskomaton tarina, joka vie mennessään)
6. Pia Ingström, Äitiä ikävä (ensisijaisesti niille, joilla ei enää ole äitiä; toki muutkin voivat lukea)
7. Mark Twain, Vanhaa Välimerta ristiin rastiin (röyhkeää tekstiä röyhkeältä kirjailijalta)
8. Joel Haahtela, Katoamispiste (ja saman tien kaikki muutkin Haahtelat - kuulas, kaunis, karkaava kieli)
9. Raija Siekkinen, Novellit (saatavana pokkarina, sisältää kaikki S:n novellit)
10. Ian McEwan, Ikuinen rakkaus (ja saman tien muutkin McEwanit)
11. Donna Leonit (koska niissä on Venetsia, Veneto, kielen mennessään vievät ruokakuvaukset ja ihana Guido Brunetti)  

Tunnustan, että useimmat noista olen jo lukenut, mutta jokunen ansaitsee uusintakierroksensa. Seuraavaan listaan kirjaan tulevat kirjaherkkuni. Ja ovathan nuo yllä mainitut jo läpäisseet laaduntarkastuksen ;)

Suomensuojelua nimiasioissa

Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen otti selvän kannan Tampereen yliopistollisen keskussairaalan osastonnimeen Stroke Unit. Jääskeläinen toteaa päätöksessään, että nimi ei ole "asiakaslähtöinen ja ymmärrettävä" ja että se on perustuslain vastainen.

Pirkanmaan sairaanhoitopiiri on nyt päättänyt vaihtaa englanninkielisen osastonnimen suomenkieliseksi. Stroke Unit -osastolla hoidetaan aivoverenkiertohäiriöistä kärsiviä.

Ongelmia tosiaan voi syntyä jos englanninkielistä nimeä käytetään ainoana viestinnässä, joka on suunnattu suurelle yleisölle. Alan ammattilaisille Stroke Unit taas on kätevä ilmaus. Tässä taas todentuu tilannetajun merkitys: yhdellä ilmauksella harvoin pärjää, koska viestintäkumppanit tiedon tasoineen ovat erilaisia ja viestinnän tavoitteetkin vaihtelevat. Asiantuntijaviestinnässä voi käyttää vieraskielistä sanastoa, jos osalliset sen ymmärtävät.

Hyvä, jämäkkä päätös Jääskeläiseltä. Hänen mukaansa sillä on yleisempää, periaatteellista merkitystä. Sen soisi vaikuttavan laajemminkin. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kannanotoilla ei juuri ole ollut kantavuutta, ne on sivuutettu muutosvastarinnan osoituksina. Vaikeneminen on tehokas nitistäjä ja keskustelun tyrehdyttäjä.

Maamme on jo täynnä kaikenkarvaisia, kummallisia ja teennäisiä muotinimiä. Sellaisia ovat mm. Destia, Itella, Omnia ja TraFi. Helsingin päärautatieasemakin on nyt lukemma Helsinki C. Miten niistä pääsisi eroon?

Totta on, että suomalaisten kielitaito - etenkin englannin kielen taito - on jo eri tasolla kuin takavuosina. Mutta silti suomen kieltä vaalivan silmään sattuu ja korvaa korventaa, kun joka tuutista mainoksia myöten pursuaa englantia. It won't let you down. Vai saatko vieraskielisen viestintäannoksen, koska olet sen ansainnut?

Suositteluista somessa & oppimiskeskusteluista Twitterissä

Hiukan hätäinen postaus aikataulujen puristuksessa - aiheina suositteluetiketti sosiaalisessa mediassa ja oppimiskeskustelut Twitterissä.

Santtu Toivonen kirjoittaa Tietoviikossa sosiaalisessa mediassa harrastetun suosittelun mainioista ja arveluttavista puolista. Some tarjoaa touhuun näppärät työkalut, mutta maltti on valttia. Suosittelu voidaan mieltää tuputukseksi, suosittelija suosittelemansa yhteisön sanansaattajaksi. Mutta tutussa piirissä sillä on vetovoimaa ja tehoa.

Olen toisinaan Twitterissä tviitannut eteenpäin viestejä ja linkkejä, joita olen pitänyt jakamisen ja kommentoinninkin arvoisina. Olen siis toiminut kuten moni muukin. Itse en niitä saadessani yleensä ärsyynny vaan joko tutustun kiinnostuneena tai jätän sivuun ilman sen suurempaa huomiota - riippuu miten asia tai esitystapa puhuttelee tai mistä se on peräisin.

Heli Nurmi on pedagogi, joka pitää Verkko-opettajan palapeli -blogia. Viikonlopun postauksessaan hän kertoo opiskelevansa Twitterin käyttöä. Nurmi pohtii learnchatiä eli somessa käytävää oppimiskeskustelua. Hän on löytänyt Riitta Suomiselta nasevan kuvauksen; Suominen on "kielipoliisina" osallistunut oppimiskeskusteluun, jota Twitterissä käydään torstaisin.

Nurmen ja Suomisen pohdinnoista voi itse kukin verkossa opettava saada virikkeitä tulevaa lukuvuotta varten. Sitä odotellessa kannattaa kuitenkin nauttia kesästä, joka on aivan pian ilonamme (esimakua on jo saatu hienosti).

Pekonen ja Karonen, ihanat miehet lehdessä

Osmo Pekonen ja Vesa Karonen ovat ihania miehiä HS:ssa. Pekonen riemastutti tänään sunnuntaisivuilla Minä rakastan -palstalla tekstillään "Vaskinen muusani vaikenee edessäni". Karonen viihdytti eilen kuten niin usein muulloinkin tv-sivuilla Kanavalla-lohkaisullaan "Viimeinen haastattelu".

Pekonen, muusa ja Manninen

Pekonen paljasti jutussaan, että runot edustavat hänelle totuutta ja elämä harhaa. Runotar ei lukemma suostu puhumaan hänelle, vaikka hän hallitsee runomitat. Hänen tekstinsä on terävä ja hauska, todellinen sunnuntaipäivän ilo. Pekosen mukaan "Suomi on runollinen kansakunta, joka on luotu 'auroin, miekoin, miettehin', ja hän jatkaa: "Runous ja muukin taide syntyy, kun sisältö ja muoto oikealla tavalla kohtaavat. - - tarvitaan muusain suosio ja suostumus."

"Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain", runoili Otto Manninen, joka on Pekosen ja minun yhteinen ihailun kohde. Manninen hallitsi runomitat, vaikkei runoilijoidemme kepeimmästä joukosta ollutkaan P. Mustapään tapaan (joka myös hallitsi runousopin ja säkeiden säädöt).

Mannisen Modus vivendi on alati rakas, ja siinä olisi sanomaa kaiken maailman tosi-tv-fanittajillekin. Sen viimeisessä osassa Manninen tiivistää:

"Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö,
näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö."

Kyseinen runo on kuin arvoitus ja kieleltään supisuomea.


Karosen kuuntelukierroksilta
 
Vesa Karonen kuuntelee radiota ja poimii iloksemme kielen ihmeitä. Lauantaina hän hersytteli Matti Vanhasen puheeseen ilmestyneestä murrepiirteestä, geminaatiosta eli konsonantin kahdentumisesta. Vanhanen puhui pääministerin haastattelutunnilla ja sanoi, ettei puutu työriitoihin vaan "niitten samojen ihmisten pittää sopia". Yhteistyötäkin pitäisi kuulemma käytännön asioissa pystyä "tiivistämmään".
 
Karonen herkistelee toteamalla, että geminaatio katoaa, jos on vakavasta asiasta puhe. "Erityisesti pahimmin velkaantuneiden maiden pitää [ei: pittää] nyt kiristää..."
 
Karonen haluaisi seurata, miten Vanhasen geminaatio kehittyy. Hauska ajatus. Jutun lopussa hän ehdottaa, että seuraava pääministeri voisi hoitaa mediasuhteensa pelkillä Seitsemän veljeksen sitaateilla - kun ensin lukisi kirjan.
 
Aika velikultia ovat, Pekonen ja Karonen.
 
Läheltä liippaa, osuu ja uppoaa
 
Osasi se Kirstinän Väinökin. Puhetta-kokoelmansa proosarunossa Kirje hän puhuttelee ja ironisoi. Siten hän osoittaa lukijalleen, että kielen kykyä johtaa ihmiset toivottuihin tekoihin ja tapahtumiin on vahvasti liioiteltu.
 
"Täällä asuu eräs suomen kielen lehtori. Hän on lähettänyt
minulle kirjeessä runon. Se on rivo, eikö sinustakin?
Se on tällainen: Ota pois kengät, sukat,
alushame, paita, rintaliivit, housut,
jos sinulla on,
oi muusa.
Pue yllesi kuin tyhjää vain
suomen kieli."
 
Kirstinä viisti runollaan tosi läheltä...

Tuoretta tietoa sosiaalisen median käytöstä

Ennen kuin siirryn päivän työsarkaa kyntämään linkitän iloksenne Harto Pönkän havainnollisen katsauksen sosiaalisen median käyttöön.

Silde Share on kätevä ja nopea. Se on osa sosiaalista mediaa - yhdessä tekemistä, jakamista ja oppimista.

Dialogia oppimiseen ja johtamiseen

Liikkeenjohtamiseen uusia tuulia tuova toimitusjohtaja Esko Kilpi kävi puhumassa Ammattikorkeakoulupäivillä. Jokaisen opettajan ja opiskelijan on päivittäin käytettävä sosiaalista mediaa, Kilpi sanoo. Verkkoyhteisöihin tulee kuulua, muuten on poissa oppimisesta. Marja Puustinen kirjoitti Ammattikorkeakoulupäivistä Opettaja-lehteen (20/2010) jutun, joka esittelee mm. Kilven näkemyksiä.

Kilven mukaan fyysinen ja virtuaalinen (digitaalinen) oppimisympäristö ovat rikastavassa suhteessa oppimiseen. Nykypäivän tieto on verkottunutta. Jos ei ole mukana sosiaalisessa mediassa, menettää dialogin ja rikastavuuden mahdollisuuden.

Kuka tietää eniten?

"Miksi elämme yhä harhassa, että se osaa eniten, joka tietää eniten?" Kilven kysymys on aiheellinen. Nykyään on tärkeää omaksua nopeasti olennainen, jotta pärjäisi. Tähän tekee mieleni kuitenkin lisätä: todellinen asiantuntijuus kyllä vaatii tiedon ja taidon syventymistä ajan saatossa. On hyvä tavoittaa ripeästi riittävä taso, mutta joskus pitää jaksaa jatkaa siitä syventyen vielä pidemmälle.

Kilpi pitää välttämättömänä sitä, että kouluissa tehdään yhteistyötä yritysten kanssa ja annetaan yksilöille vastuuta omasta osaamisestaan. Työssä kuten oppimisessakin tarvitaan dialogia, vuorovaikutusta.

On turhaa opettaa taitoja, joita tarvittiin eilen - tai joita tarvitaan tänään. Koulujen pitää valmentaa huomisen tehtäviin. Niiden pitää valmentaa yhteistyöhön ja rohkaista verkostoitumiseen.

Kilpi on kiinnostava tuttavuus ja tervetullut ajatusten ravistelija. Hänellä on kuulemisen ja lukemisen arvoista sanottavaa niin liikkeenjohtamisesta kuin oppimisestakin. Kilpi on oman yrityksensa Esko Kilpi Oy:n vetäjä.

Opettajat sosiaaliseen mediaan

Askelia ja varovaisia harppauksia Kilven toivomaan suuntaan on jossakin jo otettukin. Osallistuin viime torstaina HAMKin sosiaalisen median koulutukseen. Se rohkaisi osallistujia ottamaan sosiaalisen median mahdollisuuksia käyttöön harkitusti mutta rohkeasti. Työkaluja ja foorumeita ainakin on kosolti valittavissa. Oheinen Slide Share -diasarja on Lotta Lingon, joka oli yksi päivän kouluttajista. Kannustan opettajia osallistumaan tällaisiin sosiaalisen median workshop-koulutuksiin. 

Taitoa, näkemystä ja intensiteettiä

Yhdysvaltalaisen blues-rock-kitaristin Joe Bonamassan lauantainen klubikeikka Tavastialla ylitti kaikki odotukseni (jotka olivat suuret). Hän tarjosi bändeineen lähes kaksi tuntia täyttä tavaraa. Harvoin pääsee kuulemaan niin intensiivistä asialleen antautunutta soittoa. Huikeaa taitoa ja näkemystä!

Guitar Player- tai Guitarist-lehdessä - en muista kummassa - oli viime vuonna Bonamassan haastattelu, jossa toimittaja totesi Bonamassan olevan "modern-time working-class hero". Tulee mieleen luovuustutkija Csikszentmihalyin tutkimukset, joiden mukaan huipputason luova tieteen tai taiteen tekijä tekee hellittämättömästi työtä, jotta saavuttaisi merkittävän tiedon ja taidon. Asiantuntijuutta edeltää jopa kymmenen vuoden määrätietoinen työskentely taitojen kartuttamiseksi. Siitä sitten suodattuu sellaista tietoa, jolla on merkitystä.

Bonamassan määrätietoisuus juontaa 80-luvulta. Hän täytti toukokuussa 33. Hänen tekemisessään kuuluu, näkyy ja todentuu taito, ei ilmentäminen, temppuilu tai konstailu.

Konsertin avausbiisinä oli Ballad of John Henry - tanakkaa bluesia.

Hyvä palvelu sulostuttaa elämää

Suhteeni Savukeidas-kustantamoon jatkuu suotuisasti. Napisin äskettäin blogissani lukuiloni tärvelleestä maanantaikappaleesta - nimittän Mark Twainin matkakertomuksesta Vanhaa Välimerta ristiin rastiin. Kirja on mainio mutta kirjakaupan hyllystä nappaamani yksilö vajavainen. Siitä kun puuttuu sivuja ja aukeamia.

Reklamoin ja sain nopeasti vastauksen, joka oli fiksu, asiallinen ja ammattitaitoisesti laadittu. Odotan jo innokkaasti täydellistä korvaajaa tuolle onnettomalle rujolle yksilölle, jonka erehdyin valitsemaan.

Kielentarkastajaa tarvitsisi yksi jos toinenkin kustantaja. Niin paljon painovirhepaholaisia teksteissä vilistää. Tämä huomautus koskee todella monia kustantajia, myös Savukeidas-suosikkiani. Mutta en nyt ala enempää marista asiasta tällä kertaa ;)

Sihteerikokelaat koulun penkillä

Kaksikymmentä sihteerin ammattitutkinnon suorittajaa ahtautui eilen pikkuruiseen luokkatilaan jäsentämään kanssani tietoa kirjoittamisesta sekä tekstin- ja kielenhuollosta. Heitä odottaa tutkintotehtävien suma. Tutkintotehtävin he osoittavat arviojille, että sihteerikokelaat ovat ammatillisesti päteviä ja elinikäisen oppimisen sisäistäneitä ihmisiä.

Alkuperäisestä suunnitelmasta jäi uupumaan kolme tuntia, joille oli muuta käyttöä. Yksi meni siihen, että ratkottiin tutkinnon suorittamisen käytännön kysymyksiä. Se oli tarpeellinen osio. Kaksi tuntia oli osallistujien organisaation sisäisiä juttuja. Näiden kahden teeman välissä otimme selvää, mitä kirjoittaminen järjestelmällisenä työtapana on. Tutkailimme myös tiedotetta ja raporttia tekstilajeina sekä keskustelimme vilkkaasti sähköpostiviestinnästä ja intrasta.

Kielenhuoltoa hipaistiin hyvin kevyesti. Pilkkusääntöjen hartaan tankkauksen sijaan porukka avasi pienryhmissä tutkintotehtävänannon nimeltä Oman ammattitaidon kehittämissuunnitelma. Tuo kolmen vartin keskittynyt tuumailu oli takuulla hyödyllisempää kuin saman ajan vietto kielenhuollon normeja kertaillen. Kielenhuollon opiskeluun he saivat aineistoa ja tehtäviä.

Kieltämättä hiukan yllätyin, kun joku mainitsi, että joutuu yhä opettamaan työyhteisönsä jäsenille, miten meiliin saa liitteen. Intrakaan ei ollut organisaatiossa kaikille tuttu. Some-intoiluun saattaa olla vielä vähän matkaa, jos Web 1.0:kin on vielä hakusessa.

Päivä oli intensiivinen, hiostava ja hauska :)

Oi ihana toukokuu

Toukokuu on opettajille riemun ja raivon kuukausi. Lukuvuoden urakointi alkaa olla lopuillaan (tai no ei ihan, hähää), samoin (veto)voimat. Sitä miltei sammuu kalkkiviivoille...Kysy opettajalta myöhemmin, millainen hänen toukokuunsa oli. Melkeinpä lyön vetoa siitä, ettei poloinen muista kuukaudesta juuri mitään.

On mukavaa seurata, kun arvioitavien ja kommentoitavien tekstien pino vähitellen pienenee. Tuo "vähitellen" toisaalta vimmastuttaa. Tuo ja tuokin vielä, eivätkö ne koskaan lopu. Ja samaan aikaan: tuotoksiin on kiehtovaa tutustua, vaikka silmiä jo kirvelisikin ja univelka huutaisi maksueräänsä. Esseitä, raportteja, oppimistehtäviä tulee uniinkin. Opinnäytetyöt kummittelevat päivin ja öin.

Luulisi noista jo saavan tarpeekseen, mutta mieli vaatii muutakin tekstiravintoa. Tähän hätään on löytynyt Mark Twainin hävytön kirja 1800-luvun Välimeren matkailusta (Vanhaa Välimerta ristiin rastiin, Savukeidas). Kirja on rattoisa ja yksioikoinen ja varsin viihdyttävä. Tässä ote Twainin matkakertomuksesta:

"Haluaisin jäädä tänne [Genovaan]. Mieluummin en lähtisi enää eteenpäin.

Jossain Euroopan kolkassa voi olla kauniimpiakin naisia, mutta epäilen sitä vahvasti. Genovan asukasluku on 120 000 ja heistä uskoakseni kaksi kolmasosaa on naisia, ja näistä ainakin kaksi kolmannesta on kauniita.
He ovat yhtä muodikkaita, tyylitietoisia ja suloisia kuin ihminen voi olla ilman, että hänet ylennetään enkeliksi.

Enkelit eivät kuitenkaan ole uskoakseni kovin muodikkaita."

Lukunautintoni tärvelee kuitenkin se tosiseikka, että kirjasta puuttuu kokonaisia aukeamia. Olen bongannut tähän mennessä jo puolen tusinaa tyhjää aukeamaa, mikä saa minut vimmoihini ja raivon partaalle. Tämä ei jää tähän. Kun ehdin, otan yhteyden kustantajaan (jonka kirjoja olen mieluusti suosinut ja suosin, jos raivoni laantuu ja asiaintila saa suotuisan päätöksen).

Toinen iltalukemisilo on ollut Pia Ingströmin omaelämäkerta-sivistysromaani-essee-tekstilajiblendi nimeltä Äitiä ikävä. Upea muistelukirja, älykästä ja vetoavaa proosaa.

Sosiaalinen media yrittäjän ja opiskelijan hyötykäyttöön

Tutkailin viime torstai-iltana riihimäkeläisten yrittäjien kanssa sosiaalisen median mahdollisuuksia yrityksen viestinnässä. Keskustelimme siitä, miten niukkaa markkinointibudjettia voisi käyttää tarkoituksenmukaisesti. Maksettua mediaa voisi rohkeasti mutta harkitusti korvata omalla ja vähitellen myös ansaitulla medialla.

Käytössämme oli vain tuokio, eikä tekniikkakaan täysin toiminut, mutta sosiaalisesta mediasta hahmoteltiin pääpiirteittäistä kuvaa. Yrittäjät tekivät myös SWOT-analyysiä. Somessa nähtiin varteenotettavia vahvuuksia ja mahdollisuuksia, etenkin kustannustehokkuus, ajasta ja paikasta riippumattomuus sekä verkostoituminen puskaradioineen. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa eli huonosti suunniteltuna ja toteutettuna some-viestintä voi koitua haitaksi.

Hyvät esimerkit innostavat

Tarkoitus oli kokeillen tutustua joihinkin some-sovelluksiin, kuten Facebookiin, Twitteriin ja blogeihin. Jotain saatiin esiin, mutta nettiyhteys pätki ajoittain. Olin tallentanut still-kuvia esimerkkitapauksista, ja niiden kautta kurkistimme yritysten ja yrittäjien sosiaalisen median käyttöön.

Monissa some-koulutuksissa otetaan esimerkeiksi suuret ja kauniit, kuten Finnair, Silja Line ja Suomen Poliisi. Edustavia esimerkkejä ovat jokainen. Mutta kantahämäläinen pienyrittäjä ei niistä erityisesti hyödy. Siispä esille kannattaa ottaa pienyrityksiä ja paikallisia yrittäjiä. Esimerkkitapauksina olivat hämeenlinnalainen Ambientia nettisivuineen, blogeineen ja Twitter-tileineen, Ideakosken Reetta Koski ja hänen yrityksensä sekä Ideapakka-tuotteensa nettisivujen, blogin, Facebook-sivun ja Twitter-tilin voimin. Seuraa saatiin Kielipoliisin ja Scription sosiaalisen median käyttötavoista. Hyvä esimerkki non-profit-puolelta on oma työyhteisöni Hämeen ammattikorkeakoulu eli HAMK. Näissä kaikissa korostuu kokonaisviestinnällinen näkemys, joka on saanut oivaltavat toteutukset.

Blogi personoi yrityksen ja antaa sille kasvot sekä äänen

Yritysblogeja yrittäjät pitivät hyvänä keinona hankkia tunnetttuutta ja tuoda yritystä lähemmäs asiakasta, olevaa tai tulevaa (ehkä entistäkin). Blogi antaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen läsnäoloon ja personoi yritystä. Kommentointimahdollisuus luo tilaa dialogille, jos sellainen on syntyäkseen. Blogin kautta voi tutustua yritykseen ja yrittäjään lähemmin.

Blogiesimerkkeinä olivat Reetta Kosken Ideapakka, Outi Lammin Tuolin ja näppäimistön välistä, Katleena Kortesuon Ei oo totta, Anja Alasillan Vaikuttavaa ja Ambientian yritysblogi. Niistä jokainen täyttää innostavalla tavalla sosiaalisen median tehtäviä:

1. Ne ovat yhteydenpitoa, vuorovaikutusta ja mahdollistavat dialogin.
2. Ne ovat tuotekehittelynkin foorumeita.
3. Ne toimivat markkinoinnin ja myynninedistämisen foorumeina.
4. Ne ovat oppimisen paikkoja ja tilanteita.

Sosiaalista mediaa tuleville yrittäjille ja liiketalouden toimijoille

Olen kuluneen lukuvuoden aikana teettänyt viestinnän opintojaksojen oppimistehtävinä myös sellaisia, joissa aiheena on sosiaalinen media. Opiskelijat ovat olleet ammattikorkeakoulun liiketalouden nuoriso- ja aikuisopiskelijoita. Näkökulmat ovat vaihdelleet työyhteisöviestinnästä somen käyttöön opetuksessa ja oppimisessa ja osallistavaan markkinointiviestintään. Tavoitteena on ollut tehdä some sovelluksineen tutuksi ja ymmärtää sen  mahdollisuuksia liiketoiminnassa ja yritys- sekä yhteisöviestinnässä.

Tehtävissä on havainnoitu ja analysoitu yritys- ja asiantuntijablogeja. Opiskelijat ovat myös pitäneet blogeja ja kommentoineet valitsemiaan blogeja. He ovat raportoineet työskentelystään ja oppimastaan. Eräällä kurssilla on kokeiltu Twitteriä. Opiskelijat ovat tehneet myös kenttätöitä, joissa ovat haastatelleet organisaatioiden toimijoita ja laatineet kehittämistehtäviä ratkaisuideoineen - niistä monen aihe on liittynyt sosiaaliseen mediaan yrityksen tai non-profit-yhteisön toiminnassa. Kaikissa oppimistehtävissä on pitänyt suhteuttaa tekemistä ja toiminnallista tietoa lähdetietoon eli tietoperustaan. Opiskelijat ovat pitäneet oppimistehtäviä pääosin hyödyllisinä ja kertoneet oppineensa yllättävän paljon.

Eräs aikuisopiskelijoiden ryhmä rakensi asiantuntijatyöpajan, jonka aiheena oli sosiaalinen media sisäisessä viestinnässä. He selvittivät sitä, miten yritykset ja muut yhteisöt voivat ripeästi ja vähin kustannuksin ottaa sosiaalisen median sisäisen viestinnän käyttöön (esimerkiksi wiki intran tilalle, Skype puheluihin, jopa Facebook foorumiksi, kun pelisäännöistä sovitaan).

Asiantuntijatyöpajan toinen näkökulma rakentui siitä, että opiskeluyhteisöissä voitaisiin nykyistä enemmän hyödyntää kojelauta-tyyppistä verkkotyöpöytää tai verkkoalustaa ryhmätöiden, projektien ja tiimien oppimistehtävien teossa (esim. Google Docs, Google Wave). Kouluilla on käytössään maksullisia videokonferenssisovelluksia kuten WebEx, jotka toimivat lisenssiperiaatteella. Ilmaissovelluksilla on etunsa mutta myös riskinsä, joita voi hallita, kunhan ne tietää, opiskelijat totesivat.

Opettaja itse on oppinut huikeasti - kiitos aktiivisten opiskelijoiden ja innoittavan aiheen.

Äidille 9.5.

Äideille on kirjoitettu ylistäviä, rakastavia ja kaipuun kyllästämiä runoja. Ruusut, kortit ja kakut kuuluvat äitienpäivään, samoin lahjat. Viimeksi mainittuja eivät puolisot kuulemma oikein osaa hankkia. Kattila tai rikkaimuri eivät todellakaan kuulu toivelahjoihin, sen sijaan hemmotteluhoidot, korut ja tuoksut ilahduttavat monia.

Vietin äitini kanssa hänen viimeistä äitienpäiväänsä kolme vuotta sitten. Päivään kuului totutusti äitienpäivälounas, kukkia, kortti, kakku ja kuohuviini. Monesti annoin lahjaksi kirjan, mutta kun näkö heikentyi, lahjapakettiin päätyi yleensä jokin vaate, jota äiti oli toivonut.

Kolmena äitienpäivänä olen vienyt hänen haudalleen kukkia. Niin tänäänkin. Äidin menetys jättää jäljen loppuelämäksi. Ajattelen häntä joka päivä. En ole jämähtänyt suruun, mutta kaipausta en voi enkä halua kieltää. Elän elämääni mutta muistelen häntä päivittäin.

"Vielä on ihmisiä
jotka muistavat sinut.
Vielä on kirjeitäsi, käsialasi
   kiinteä virta
käpertyvällä paperilla,
sylisi muisto, hymysi voima,
         hiustesi tuoksu,
askeltesi musiikki.
Vielä on puheesi sointi, käsiesi valo,
pysähtyneen yösi kaiku.
Vielä on huoneissani, ovenpielissä,
     ikkunanpuitteissa
poistumisesi kaunis jälki."

(Tittamari Marttinen, Savun negatiivi, 1991)

"Kaikki äidit matkustavat ykkösluokassa
      toukokuun toisena sunnuntaina:
ruusuihin käärityt sanomalehdet,
itse letitetyt annihelenat,
rypytetyt karjalanpiiraat,
juhlamokan tuoksi.

Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina:
pesevät ykkösluokan vaunun ikkunat,
puunaavat lattiat,
kattavat pitopöytää kiskoille.

Toukokuun kolmantena sunnuntaina:
ajavat veturia,
murehtivat jokaisen matkustajan,
nostavat matkalaukut vaunusta,
pyyhkivät pölyt poikiensa puvuista,
tyttäriensä takit sukivat hiuksista.

Oi äitejä marimekoissaan:
kiittäkää kiittäkää kiittäkää.

(Pertti Alaja, Hyvää yötä, Kleopatra, 2007)

Palveluviestintään pientä säätöä

Parinkymmenen hengen joukkomme vietti rattoisaa perjantai-iltaa helsinkiläisessä Fransmanni-ravintolassa. Illan emännät olivat järjestäneet hienon tilaisuuden, jossa nautittiin parsaherkkuja, maisteltiin viinejä, juteltiin mukavia ja tutustuttiin Johanna Oraksen romanttisiin asetelmamaalauksiin. Mukavaa muisteltavaa myöhemminkin.

Alku ei ollut ihan lupaava. Kolmen naisen seurueemme pelmahti paikalle varttitunnin ennen tilaisuuden alkua. Ilmoitimme hovimestarille illan emäntien nimet, yhdistyksen nimen ja kellonlyömän, jolloin oli tarkoitus aloittaa. Mainitsimme myös, että tilaisuus on kabinetissa. Ei löytynyt tietoja varauskirjasta, ja neuvottoman oloinen palveluhenkilö sanoi puolihuolimattomasti, että voisimme odottaa baarin puolella.

Sateesta märkinä ja palelevina siirryimme baariin vettä litisivine sateenvarjoinemme odottelemaan, milloin saamme siirtyä kabinettiin. Mielemme teki samppanjaa, joten tilasimme lasilliset. Operaatio osoittautui yllättävän hankalaksi ja kului noin kymmenen minuuttia, ennen kuin saimme kuplivan juomamme. Ei selityksen sanaa, ei pahoittelua, ei ylipäänsä minkäänlaista kommunikointia kanssamme.

Mitä jäi palvelutilanteesta mieleen? Ainakin nämä:

• Meidät olisi voitu ohjata kabinettiin odottelemaan ja kysyä, haluammeko alkuun tilata juoman.
• Baarin tarjoilijalla olisi saanut olla rippunen enemmän palvelualttiutta ja ripeyttä. Yksinkertaisen tilauksen hoitaminen vei nyt tolkuttomasti aikaa. Hymy, pahoittelu ja ystävälliset sanat olisivat paikanneet tilanteen muita puutteita.
• Hovimestari tai tarjoilija olisi voinut tulla ilmoittamaan, kun kabinettiin pääsi. Siinäpä olisikin ollut tosihyvää palvelua, joka olisi jäänyt myönteisesti mieleen.

Ehkäpä ketjuravintolalta ei voi noin paljon vaatia ja odottaa. On varmaan epäreilua verrata ketjuravintolaa fine dining -ravintolaan. Perusasioiden pitäisi kuitenkin toimia moitteettomasti myös ketjupaikoissa. Niitä ovat kohtelias ja positiivinen viestintä, palvelualttius ja tilannetaju. Ne on viritetty huippuunsa monissa gourmetravintoloissa. Parhaisiin muistoihin kuuluvat monet Italian ravintolat, Suomesta helsinkiläiset Savoy, Postres ja Carma, tamperelainen Hella ja huone, kuopiolainen Os ja oululainen Matala. Kivaa yritystä on ollut mm. Tampereen Fransmannissa. Siellä tarjoili opinhaluinen harjoittelija, jolla oli asenne kohdallaan.

Porukallamme oli kuitenkin hauska ilta, jota jatkoimme vielä tovin Glon baarissa. Lauantain työpäivä oli alustettu hyvin :)

Camp-hengessä kohti vappua

Vappu on suomalaisille karnevaalin aikaa. Karnevaalissa asioita käännetään ylösalaisin ja niiden välisiä merkitysyhteyksiä kyseenalaistetaan riemukkaasti liioitellen. Vapautunut, suvaitsevainen ilottelu ei tosin ole oikein tyypillistä kultturissamme. Usein täällä iloitaan hampaat irvessä, uhitellen ja aggressioita vaivoin pidätellen.

Vappuun sopii camp-henkisyys. Camp on estetiikan laji, joka jaksaa alituiseen kiehtoa. Se on hankala laji, koska se ei millään tahdo taipua määriteltäväksi. Rajoilla elävät (eli rajattajat, kuten filosofi Juha Varto on ilmaissut), jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön ja tavalla tai toisella poikkeavat valtavirrasta, selviävät elämästään vain camp-asenteen avulla. He osaavat nauraa itselleen ja ennen kuin muut nauravat heille - ja tavalla, joka osuu enemmistöön, kuten Varto toteaa mainiossa esseessään Pari sanaa campistä.

Juha Varton essee sisältyy kokoelmaan Kauneuden taito (2001). Varto jatkaa tekstissään Susan Sontagin kehittelyjä, kommentoi ja laajentaa niitä. Sontag julkaisi vuonna 1964 klassikoksi tulleen artikkelinsa Notes on camp, jossa hän nosti campin taidehistorian käsitteeksi.  Sontag tähdensi, että camp vaatii herkkyyttä tullakseen tunnistetuksi.

Varton mukaan campillä oli kauan parodia-luonne eli tapa esittää asioita sai vakavat asiat muuttumaan campiksi. Campille on tunnusomaista normaaliuden kliseiden liioittelu ja parodiointi. Camp ei saarnaa vaan lyö reilusti yli. Miten raikasta ja innostavaa!

Varto nostaa esseessään esiin campin kukoistusaikoina keskiajan ja 1920-luvun, jolloin hänen mukaansa ihmisillä oli herkkyyttä ajatella asioita yhtaikaa sekä–että-tavalla: suoraan ja vinosti, itsenään ja campinä. Camp tarvitsee kasvualustakseen Eläviä Kulttuureja, Varto kommentoi. Sellaisia ovat Varton mukaan olleet alakulttuurit sekä Yhdysvalloissa New Orleans.

Varton katsaus campiin eri taiteenlajien kautta on inspiroivaa luettavaa. Camp karkaa määrittelyjä, koska se muuntuu ja uudistuu kaiken aikaa. Se syntyy eri tavoin ja eri aikoina vaihtelevilla tavoilla. Se on lukemis- ja näkemistavan strategia - kun asioita estetisoi ja tyylittelee, voi minkä tahansa nähdä campin kulmasta.

"Ihmisellä on herkkyys oivaltaa kaikkiin inhimillisiin tekoihin, ponnistuksiin ja tuloksiin sisältyvä syvä naurettavuus vaikka hän samalla pystyy pitämään arvossa, pyhänä ja merkityksellisenä sen, mitä ihminen tekee." Näin Varto kirjoittaa ja osuu suoraan älyyn ja sydämeen. Tuohon virkkeeseen kiteytyy mielestäni se, mistä campissä lopulta on kysymys ja miksi pidän sitä tärkeänä (suorastaan elämänasenteena).

Mistä campiä löytää? Kuten todettu, mistä tahansa, kun oikein silmin katsoo. Varto runsauttaa esseensä lukuisin esimerkein. Musiikissa kuuluisa pianisti Liberace on campin klassikkoja. Teatterissa esimerkkejä löytää Shakespearen ja Marlowen taiteesta (vaikutelmaa tehosti se, että tuolloin kaikki näyttelijät olivat miehiä, mikä toi esityksiin etäännytyksen ja camp-vaikutelman).

Campin runsaudensarvi on elokuva. Omia suosikkejani siltä saralta ovat John Watersin elokuvat (esimerkiksi Cry-Baby, Hairspray ja Pink Flamingos), Russ Meyerin tuotanto (Vixen-sarja, Mudhoney, Lorna sekä Faster Pussycat, Kill Kill!), Fellinin tuotanto (Amarcord, Rooma, Naisten kaupunki ym.) sekä Teuvo Tulion leffat (Laulu tulipunaisesta kukasta, Rakkauden risti ym.). Monet niistä Vartokin esseessään mainitsee.

Mietin pitkään, mikä kirjallisuudessa olisi mieluista campiä. Mieleen tulivat Gore Vidalin ja Oscar Wilden teokset: edelliseltä vaikkapa Myron sekä Myra Breckinridge, jälkimmäiseltä Dorian Grayn muotokuva.

Kiinnostavaa on, millaiset asiat alkavat ajan saatossa näyttäytyä campinä. Varto tähdentää, että myös moniäänisessä kulttuurissa tarvitaan campiä. Vakavasti otettavat ja puolusteltavat asiat alkavat vähitellen olla campiä. Esimerkkejä löydämme havaintojeni mukaan muun muassa politiikasta, josta saamme viikoittain uusia ihmettelyn aiheita.

Camp-henkistä vappua! Ei oteta niin vakavasti, otetaan sekä–että.

Toisen moneutta kohtaamassa

Sosiologi Hanna Vilkka on julkaissut teoksen Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen (PS-Kustannus). Kirja käsittelee sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja monia merkityksiä kulttuurissamme, jota usein luonnehditaan moniarvoiseksi. Se sopii kaikille aiheesta kiinnostuneille sekä tieto-, oppi- ja harjoituskirjaksi eri alojen ammattilaisille sekä yliopistojen ja korkeakoulujen opettajille ja opiskelijoille.

Pidän kirjaa tärkeänä avauksena ja suosittelen sitä yleissivistäväksi tiedon ja ymmärryksen avartajaksi ihan kaikille, joita toiseus ja toiseuden kohtaaminen teemoina puhuttelevat. Kirja auttaa askeltamaan edemmäskin: se antaa eväitä ja rohkaisee kohtaamaan Vilkan sanoin "moneuden toisessa".

Kirjan aloitusosan otsikkona on Mitä voisimme olla sukupuolisesti ja seksuaalisesti? Vilkka käsittelee siinä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja monimerkityksellisyyttä kulttuurissamme. Alkuosassa selvennetään käsitteistöä, kulttuurimme ajatusmaailmaa ja pulmia, joita se sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden näkökulmasta on tuottanut. Millaista onkaan normiseksuaalisuudesta ja -sukupuolisuudesta poikkeavien (ei-heterojen) elämä kulttuurissamme?

Toinen osa Miten voisimme kohdata toisen ihmisen persoonana sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta? pohtii, miten lääketieteellistäminen on ulotettu myön sukupuoleen ja seksuaalisuuteen (kuten moneen muuhunkin ihmisen elämään kuuluvaan asiaan).

Kolmannessa osassa Miten tieto ja stereotypiat muovaavat sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta? Vilkka tarkastelee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä tietolähteitä. Hän käsittelee myös kokemusta ja harjaantumista sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevassa tiedossa. Stereotypiat vaikuttavat oman sukupuolen ja seksuaalisuuden muotoutumiseen ja ymmärtämiseen sekä kokemukseen - niin myönteisesti kuin kielteisestikin. Osa johdattaa myös siihen, miten muissa kulttuureissa suhtaudutaan feminiinisen miehen ja maskuliinisen naisen rinnalla ilmenevään seksuaalisuuteen ja sukupuoleen. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tällainen tieto tulee tarpeeseen.

Viimeinen osa Miten harjaannumme elämään sukupuolisena ja seksuaalisena? käsittelee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kasvamista, sukupuoli- ja seksuaalitietoisuuden edistämistä sekä sukupuolten ja seksuaalisuuden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Osa huipentuu pohdintaan siitä, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat ensisijaisesti olemisen taitoa. Ne ovat ominaisuuksia, joita jokainen meistä voi omassa elämässään ja toisten kanssa sosiaalisesti ja tietoisesti harjaannuttaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistäen.

Kirjan varsinaisia osia edeltää Lukijalle-esipuhe, joka kannattaa lukea ennen muuta tekstiä. Hanna Vilkka johdattaa siinä lukijansa selvästi ja henkilökohtaista otetta kaihtamatta kirjansa äärelle. Kirjailija tulee esipuheen kautta sympaattisella tavalla lähelle, minkä jälkeen lukijallakin lienee rohkeutta peilata kirjan sisältöä omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa.

Itse olen Vilkan tavoin heteronainen. Meidän molempien sosiaaliseen verkostoon kuuluu monenlaisia ihmisiä. Molemmat olemme aikanaan miettineet, mitä läheisemme, vanhat ystävämme ja tuttavamme ja perheemme ajattelevat uusista ystävistämme ja tuttavistamme ja heidän kauttaan meistä itsestämme. Jossain vaiheessa olemme lakanneet välittämästä siitä, mitä muut heistä ja meistä ajattelevat. Elä ja anna toisten elää.

Hanna Vilkan kirja on ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro. Se auttaa pöllyttämään omaa ajattelua ja tarkistamaan suhtautumistapojaan. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen on taito, jota sivistynyt ihminen moniarvoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tarvitsee. Päädymme ehkä päivittäin tilanteisiin, joissa kohtaamme toisen ja hänen moneutensa.

Opettajattaren yliminää taltuttamassa

Opettajissa lienee melkoinen määrä tunnollisia ja huolehtivia ihmisiä. Heitä, siis meitä, ahdistaa, kun arki ei jonakin päivänä luistakaan tuttua latuaan. Sellaista sattuu esimerkiksi silloin, kun opettaja sairastuu ja joutuu jättämään työnsä tekemättä.

Minun piti viettää tämä lauantaipäivä opettamalla tutkimusviestintää aikuisopiskelijoille. Jouduin kuitenkin alle vuorokauden varoitusajalla perumaan päivän työt, lääkärin määräyksestä. Vaiva on tuiki tavallinen: hengitystieinfektio, joka vei äänen ja nostatti kuumeen. Tuli viikonlopuksi äänenkäyttökielto ja kehotus jäädä kotiin potemaan. Olisi vastuutonta mennä tartuttamaan toisia ja hankkimaan itselleen taudinpitkitystä ja mahdollisia jälkitauteja. Olen koko lukuvuoden ajan säästynyt sairauslomilta, onneksi.

Mikä tässä sitten niin häiritsee niin, että tilanne tuotti melkein omantunnontuskia ja kokemuksen huonosta opettajuudesta? Se samperin yliminä pötkähti esiin kuin taikasauvan heilautuksesta ja alkoi nalkuttaa: jätät hommat hoitamatta, et kykene hankkimaan sijaista, tilanteesi takia jotkut tulevat paikalle pitkänkin matkan takaa tyystin turhaan...

Paljon melua tyhjästä, vaikka eräänlainen dominoefekti syntyikin. Dominoefektillä tarkoitan sitä, että näin viime tipassa tullut tuntiperuutus aiheuttaa ongelmia: tiedotus ei tavoita kaikkia osallisia, sijaista on hyvin hankala saada, tärkeitä asioita jää käsittelemättä, osa porukasta tulee paikalle tilanteesta tietämättä ja siis aivan turhaan. Kyllä opettajallakin on oikeus sairastaa, jos tauti tulee. Aina se ei tule kello kaulassa.

Heti tilanteen selvittyä viestitin tilanteesta ryhmän opiskelijoille verkon kautta kolmessa eri paikassa, tiedotin esimiehelleni, opintosihteerille ja kollegaystävälle, joka lupasi välittää viestin vahtimestarille ja aamulla luokan liepeillä ehkä harhaileville opiskelijoille. Sijaista en tähän hätään saanut. Miettikääpä, miten houkuttelevaa olisi ex tempore vaihtaa vapaan kevätlauantain suunnitelmat koko päivän opetukseen tällä aikataululla.

Minkäs teet, yhä vain lauantaiaamuna vaivasi ajatus niistä, joille viesti ei ollut mennyt perille. Ylitunnollisuus ja ankara yliminä, kiitos teille. Ihmisen pitää hoitaa hommansa ja tehdä parhaansa, kantaa vastuunsa ja olla luotettava, mutta rajansa vaateillakin. Asiallisesti ottaen, nyt olisi varmaan paras keskittyä toipumiseen ja heittää hyödyttömät itseruoskinnat hemmettiin.

Eikä rassaa vain tuo dominoefekti vaan myös se, että menetin mahdollisuuden saada käsitellä yhtä lemppariani eli tutkimusviestintää innostuneen ja motivoituneen tuntuisen ryhmän kanssa.

Mistähän muuten johtuu, että opettajissa on tällaisia tunnollisuustapauksia havaintojeni mukaan enemmän kuin monessa muussa ammattikunnassa? Hei, relataan vähän. Kuka  meistä on töissään korvaamaton?

Aamu joskus iltaa viisaampi

Jonkin sortin myllerrys jatkui yön unissakin. Eilisillan Twitter-opetustestailu jäi päälle. Unia edelsi mediaimuttelu Paljastavien valheiden ja True Bloodin seurassa. Sitten seurasi puoliuni-horrostila, jossa mieli vatkasi Twitter-kokemusta.

Kysyin jo illalla blogissani, mitä tekisin nyt toisin. Ainakin näihin pitäisi satsata paremmin:

• selvempi, yksilöidympi ohjeistus
• ohjeet aikaisemmin
• ohjeiden ymmärtämisen varmistus
• esitestaus, harjoittelu
• pidempi kokeiluajanjakso.

Jos kokeilu ajoitettaisiin pidemmälle jaksolle, olisi haastavaa saada foorumille riittävästi trafiikkia, osallistujia kun on 15 - 20. Jos liikenne on hiljaista ja käy harvakseltaan, voisi intensiteetti kärsiä ja väki turhautua.

Ainakin yritin soveltaa touhuun esimerkkejä, linkkejä, kysymyksiä ja muita virikkeitä. Konkretiaa mutta myös tietoperustaan sidontaa siinä määrin kuin se 140 merkin viesteissä on mahdollista. Napakampi yhteenveto olisi tosin ollut tarpeen.

Erityisen haastavaa tässä tapauksessa oli se, että emme ole tavanneet ryhmän kanssa kertaakaan kasvokkain, siis lähitunneilla (niitä ei ole ollut). WebExissä olemme viestitelleet kerran, tosin ilman webbikameraa.

Miikka Salavuon mukaan Twitter sopii pedagogiseen käyttöön etenkin ideoiden, asiantuntijuuden ja osaamisen jakamisen foorumina. Twitter on toimintaa, Antti Leinon sanoin: Twitter ei ole paikka vaan tilanne. Salavuo jatkaa, että Twitter mahdollistaa hajautetun asiantuntijuuden ja työn hyödyntämisen. Nämä olivat kokeilun perusteena ryhmällämmekin.

Osallistujat etsivät, suodattavat ja analysoivat tietoa - tässä kokeilussa tosin toki ohuesti testaillen. Tuli linkkejä tiedonlähteisiin, kuten artikkeleihin ja blogipostauksiin, kommentteja, kysymyksiä ja vastauksia, ideoita, kokemuksia ja mielipiteitä. Erityisen hyvänä pidän sitä, että Twitterissä pitää harjoitella viestin kiteyttämistä - pointit esiin ytimekkäästi.

Kokeilussa ilmeni infoähkyä, mikä onkin todennäköistä, kun lähes parikymmentä tviittailee aktiivisesti. Oli teknisiä ongelmia, kuten hitautta ja hashtagin toimimattomuutta. Mutta jokainen halukas saattoi saada viestinsä esille ja tavoittaa sillä jokaisen ryhmäläisen.

Opettajalle touhu oli kiihkeää. Piti (sai) seurata, motivoida ja osallistua hetkeksikään herpaantumatta. Kokemus oli innostava. Ehkä sekaannuin puuhaan hiukan liikaakin.

Ehkä rohkenen kehitellä tätä kokeilua edelleen.

Aivomyrsky Twitterissä

Illan tviittaussessio oli tiivis, intensiivinen ja intohimoja - ehkä myös inhohimoja - herättävä kokemus. Moni tviittasi ensi kertaa,  ja jos kokemus oli tyrmäävä, osasyy taitaa olla minun. Kokeilussa oli eduksi, jos mukana oli utelias, ennakkoluuloton ja seikkailunhaluinen mieli.

Mitä tekisin toisin, jos virittäisin vastaavan session? Ainakin briiffaisin paremmin. Nyt jotkut saivat liian niukat ohjeet, jotta olisivat voineet osallistua täyspainoisesti. Liittäisin kokeilun osaksi lähiopetuskertaa tai edes videokonferenssitapaamista. Nyt olimme täysvirtuaalisesti mutta ilman muuta näköyhteyttä kuin Twitteriin pantu valokuva (kaikilla ei sitäkään).

Videokonferenssi eli WebEx ei käytännön syistä ollut tänään mahdollinen. Siksi mentiin riskillä suoraan Twitteriin ja sen jälkeen Moodlen oppimisalustalle keskustelemaan. Kompromissiratkaisu mutta ei täysin toivoton. Tiedä sitten, moniko ryhmäläinen ehti turhautumaan. Twitter kun hidasteli eikä hashtagikään toiminut Internet Explorerilla. Mutta jotain jäi käteenkin: kivoja, informatiivisia tviittejä linkkeineen ja kommentointitviittejä. Mukana oli myös rentoja tunnetilan ilmaisuja, hyvä niin.

Moodle on kiva ja näppärä oppimisalusta (mikä sana!). Mutta se ei ole kovin notkea eikä nopeasti vuorovaikutteinen. Mukavasti väki kuitenkin jaksoi siellä keskustella.

Oma roolini opettajana tuppasi välillä huvittamaan, kun yritin ehtiä seuraamaan ja kommentoimaan neljän pienryhmän keskusteluja. Kussakin ryhmässä oli keskimäärin puoli tusinaa keskustelijaa. Oli koko ajan tunne, että laiminlöin heitä enkä kerinnyt tarpeeksi nopeasti osallistumaan.

Jos opiskelijoiden olo illan verkkoelämän jälkeen on a) typertynyt, b) infoähkyyntynyt, c) ylikierroksilla käyvä, d) turhautunut, e) väsynyt, enpä ihmettele. Oma oloni on vähän kaikkea edellä mainittua (turhautuminen omaan toimintaani) mutta myös ravistunut ja innostunut.

Saku Tuominen ja Katja Lindroos listaavat Ravistettava - Omskakas -kirjassaan ideoinnin ja luovuuden suurimpia esteitä:

1. Turvallisuuden tunne
2. Kontrollin tarve
3. Logiikan ylikorostus
4. Itsensä toistaminen
5. Mukavuudenhalu

Arvelenpa, että ryhmämme ravistui aika lailla. Aivomyrsky Twitterissä, todellakin.

Ryppyotsatonta mutta tosissaan olevaa irrottelua

Tänä iltana ei tvistailla mutta tviittaillaan. Kokeilemme aikuisryhmän kanssa, miten mainonnan ja mainoskielen oppijoilta (ja opettajalta) sujuu Twitter-tuokio. Tavoitteena on tuntumanotto ja Twitteriin tutustuminen; samalla testaillaan, miten Twitter antautuu oppimiskäyttöön. Jälkilöylyt otetaan Moodlen keskusteluissa.

Kokeilu tehdään ilman otsaryppyjä mutta tosissaan. Irrotella saa, kunhan porukka jotakuinkin pysyy asiassa. Epäilen, että ohjeistukseni on ollut ylimalkaista ja aukkoista. Jospa se kuuluu leikin henkeen.

Viikko on ollut repaleinen ja muutaman kerran olen jo luullut hautautuvani tekstien (onneksi en tuhkan) alle. Kypsyyskokeita, kandiseminaaritöitä, opinnäytteitä, kehittämisraportteja, tenttejä on kevät tulvillaan. Pilkon luku-urakkaa vaihtamalla tekstipinosta toiseen sekä piipahtamalla toisten blogeissa, Twitterissä ja lukemalla kirjoja.

Katleenan Avaa tästä -kirjalle kiitos mm. siitä, että se suo mahdollisuuden pätkälukemiseen. Kolleganikin, markkinoinnin opettaja, innostui kirjasta ja sen otteesta, argumentit suunnilleen samat kuin omani: rento, hauska mutta oikeaa asiaa kohderyhmälle suunnatusti. Pätkälukutekniikkani johdatti minut luvun 4 Sisällöt läpi. Teksti ei tuota tuskaa, omat oivallukset kylläkin ;)

Luvun 4 annista koin tärkeiksi kouluttajan ohjeiksi nämä:

• Keskity kouluttajana sisältöihin, jotka osaat.
• Omaksu vieraat sisällöt vähitellen (niitä on välttämätöntä omaksua, ellei halua rutinoitua ja jäädä paikallaan polkemaan) ja hivuta ne omiin koulutuksiin vähä vähältä.
• Suunnittele uudet, itselle vieraat sisällöt hyvin.
• Tarjoa osallistujille mahdollisuus harppaukseen - etäämmäs tutusta ja turvallisesta -, vaikka harppaus tuottaisikin epämukavuutta heille ja itsellesi.
• Nivo ylätason asiat konkretiaan ja taas ylätasolle. (Tässä kohdin kirjassa on mainio havainnollistus ns. parin minuutin diojen kyhäyksestä, asiasta josta kouluttajana ei tiedä tarpeeksi.)
• Tue väitteitäsi tapausesimerkein ja tarinoin. Havainnollista, tee konkreettiseksi.
• Kysy.
• Kaivaudu asiantuntijuuden kaavusta, käytä osallistujille tuttuja sanoja ja ilmauksia. Opettele asiakkaan sanat. (Tämä on tosi tärkeää. Moni koulutuksen tilaaja nykyään jo edellyttääkin talon termien tuntemusta ja käyttöä.)

Ylätaso - Konkretia - Pinnan alla piilossa -ketju kiteyttää oivallisesti sen, miten kouluttajan kannattaa perustella sanomansa ja reagoida rakentavasti mahdolliseen vastustukseen. Se voisi olla vaikkapa tällainen:

Ylätaso: "Esitä asiasi ymmärrettävästi" (kohderyhmänä "maallikot", oma roolisi asiantuntijan)

Konkretia:

Käytä yleiskieltä ja tuttua kieltä.
Vältä vaikeita käsitteitä ja sanoja.
Jäsentele tekstisi/esityksesi kohderyhmän kannalta johdonmukaisesti.
Havainnollista esimerkein, tarinoin ym.

Pinnan alla piilossa: "Uskovatko he minua, jos en kirjoita/puhu kuin kollegoilleni?"

Olen käyttänyt tästä aiheesta tekstinäkökulmasta katsoen esimerkkinä Elisa Juholinia, organisaatioviestinnän asiantuntijaa, ja hänen kolmea tekstiään samasta aiheesta eli työyhteisöviestinnästä. Juholin on osannut sovittaa tekstinsä kohderyhmille ja tavoitteisiin:

• Tutkimusraportti Työyhteisöviestintä 2010 on tieteellinen teksti ja suunnattu lukijoille, joita tutkimus kiinnostaa ja jotka tarvitsevat siitä täsmällistä, yksityiskohtaista ja argumentoitua tietoa.
• Viestinnän vallankumous -kirja on oppi- ja käsikirja ja kirjoitettu sen mukaisesti. Se on informatiivinen mutta yleiskielinen. Siinä käytetyt termit ja käsitteet on määritelty. Lähteet on mainittu.
• Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla julkaistu mielipidekirjoitus on yleistajuinen asiantuntija-artikkeli, jonka lukijoiksi voidaan ajatella kuka tahansa lehden lukija, siis "maallikko". Artikkelin teksti on yleiskieltä, virkkeet ja lauseet mutkattomia. Tekstin ei ole tarkoituskaan argumentoida syvällisesti. Tätä artikkelia ei löydy sähköisesti, mutta pari Juholinin Vieraskynä-juttua kylläkin.

Todellinen asiantuntija hallitsee sisällön ja kykenee viestimään sen tekstin tavoitteen, kohderyhmän ja viestintätilanteen ehdoilla. Tekstitaidot ovat kullan arvoisia jokaiselle asiantuntijalle. Hyvä kouluttaja tai valmentaja taas osaa sovittaa esityksensä osallistujille ja tilaisuuden tavoitteisiin. Tottakai hän osaa itse asiankin niin, että on sen sisäistänyt. Siitä syntyy vakuuttavuus.

Pimeitä juttuja ihmisen maailmasta

Aamiaisrauha häiriintyi, kun silmä nappasi Hesarista jutun ruotsalaisesta nettivihasta. Eipä se viha tosin kansallisuutta katso, yhtä ällöttävää se on kotimaassakin. Mikä saa muuten täyspäisiltä vaikuttavat aikuiset ihmiset suoltamaan netissä kammottavia vihapurkauksia?

Jutussa käsiteltiin ruotsalaiskoulussa tapahtunutta raiskausta. Teinipoika raiskasi 14-vuotiaan tytön koulun vessassa. Poika oli suosittu. Tyttöä ei uskonut kukaan, vaikka poika kertoi raiskauksesta kuulusteluissa yksityiskohtaisesti. Ei uskonut silloinkaan, kun poika tuomittiin. Ei edes silloin, kun poika raiskasi toisen tytön. Tytön kiusaajina olivat pappi, rehtori ja nuoriso-ohjaaja. Heidän nyt olettaisi jo virkansa takia toimivan nuorten tukena ja puolustavan heikommassa asemassa olevia nuoria. Pojan äiti perusti Facebookiin ryhmän poikansa puolesta (4 000 jäsentä).

Omituista tapauksessa on sekin, että kun Ruotsin tv:n ajankohtaisohjelma kertoi tapauksesta, ruotsalaiset järkyttyivät, osin juuri ne ihmiset, jotka ensin olivat kiusanneet raiskattua tyttöä. Sitten alkoi järeä vihakampanja raiskaajaa ja tämän omaisia kohtaan.

Netin vihakampanjointia on meilläkin. Jokainen vähänkin mediaa seuraava ei ole voinut välttyä havaitsemasta esimerkiksi Halme-Hazard-tapausta tai Astrid Thorsiin kohdistettua vihaa. Hesarin jutun mukaan Ruotsissa on nettiviha tuomittu selvästi ja heti. Suomessa on maan tavan mukaisesti vaiettu. Ilmiön olemassaolo tiedetään ja myönnetään, mutta vihaa ei tuomita. Miksi ei? Eletäänkö netissä ikään kuin toisessa todellisuudessa, jossa vastuu on tuntematon asia? Fiktioksi nettielämää sentään kai harva kokee. Nimettömänä netissä harrastettu loanheitto on sivistymätöntä ja epäeettistä toimintaa.

Toinen mielenpilaaja oli uutinen (?) päiväkotikiusaamisesta. Ihminen on eto otus, oppii toisen syrjintää, kiusaamista ja loukkaamista jo leikki-ikäisenä. Yleinen kiusaamisen muoto päiväkodeissa on se, että kiusattu suljetaan leikeistä pois. Eihän tämä mikään uusi asia sinänsä ole, mutta näyttää koskevan yhä nuorempia. Jos jo kolmivuotias omaksuu nämä pelit ja leikit, on urkeamassa ura koulukiusaajana.

Puoliso kertoi jo vuosia sitten tapauksesta, joka sattui kahvilassa. Kaksi korkeintaan kolmi-nelivuotiasta poikaa istui juomassa pillillä limsaa lasistaan. Pojilla oli meneillään sanaton kilpa siitä, kumpi voittaa eli kumpi onnistuu juomaan hitaammin. Toisella oli pelisilmää: hän jallitti kaveriaan ovelasti juomalla ensin reippaasti ja innostamalla toistakin samaan. Kun toinen sitten antoi  mennä, pelisilmäpoika vilkuili voitonriemuisesti ja alkoi hidastella. Toinen poloinen ryysti juomansa viimeiseen pisaraan, kun pelurilla oli vielä tilkka jäljellä. Lopputulos: hävinneen armoton itku, kun hän tajusi tilanteen.

Edellinen esimerkki on sentään aika viaton. Pelisilmää ja -taitoja tarvitaan, kunhan peli säilyy leikkinä. Limsanjuoja ei mielestäni kiusannut vaan kiusoitteli ja testasi peliteoriaansa. Jonkinlaista pelitaitoa pitää elämässä olla, että pärjää. Peliin ryhtyvä vastatkoon siirroistaan (no, 3 - 4-vuotiaat voi vastuusta vapauttaa...).

Pääsinpä jälleen yhteen mieliaiheeseen: vastuuseen. Miksi ihmiset eivät ota vastuuta teoistaan? Jokainen tekee valintansa. Kantakoon niistä myös vastuun. Vastuun ottamista pitäisi harjoitella lapsesta asti. Aiheesta kirjoittaa selvästi, konstailematta ja suorasukaisesti ruotsalainen Ann Heberlein kirjassaan Se ei ollut minun vikani.

Yli 150 suomalaista yliopistoasiantuntijaa esittää, että filosofia otettaisiin peruskouluun oppiaineeksi jo 7-vuotiaille. Hyvä idea! Ajattelu- ja keskustelutaitoja kannattaa opetella. Filosofian opiskelu auttaisi myös ottamaan haltuun kokonaisuuksia. Vähäinen merkitys ei ole myöskään etiikan opiskelulla. Lapsilla on herkkyyttä pohtia elämän peruskysymyksiä, kuten hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.

Pätkälukijan mieleenmuistumia

Luen tällä haavaa kirjoja pätkittäin, koska vuorokausirytmi on säpäleinen eikä yhtäjaksoista keskittymisrauhaa ole nyt suotu. Jatkoin kotimatkalla lähibussissa Katleenan kirjan lukemista. Kokeilen, millaista on kirjoittaa mieleenmuistumia ja kommentteja vaiheittain lukutuokioiden innoittamana. Jos kokeilu johtaa sirpaleisiin, lienee kokonaisuuden sulattelun jälkeen aika vetää mietelmiä yhteen. Siis pätkälukijan pätkäpalautetta ;)

Ehdin bussin kyydistä nauttiessani lukea Avaa tästä -oppaan lukua 3 Rakenna valmennus palikoista. Lukua höystävät lukuisat maukkaat tapausesimerkit, jotka perustuvat kirjoittajan kokemukselliseen, henkilökohtaiseen tietoon. Sitä taas lukija voi peilata omaan kokemukselliseen tietoonsa ja saattaa tiedot vuoropuheluun mielessään.

Luku 3 alkaa virkeästi ottamalla kantaa totunnaisten koulutus- ja esiintymisoppaiden painottamiin suunnitteluoppeihin. Kokenut tietää, että koulutuspäivät eivät suju valmiiden nuottien mukaan. Jos tekee tiukan kässärin, voi olla varma, ettei siinä voi eikä ole järkevää pitäytyä. Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että ankaralla suunnittelulla saa tilaisuudesta hengettömän.

Suunnittelu-sanan merkitystä voi toki miettiä eri suunnista. Jos sillä ymmärretään tarkkaa ennakointia (tai epätoivoiseksi tuomittua yritystä ennakoida yksityiskohtia myöten), en kannata suunnittelua. Jos sen merkitykseksi antaa jotakin sentapaista kuin esityö, kouluttajan "kotiläksyt" tai tilaisuuden sisällön ja kulun hahmottelun, olen sen kannalla.

Kouluttajan suhde koulutuspäivien tms. suunnitteluun varmaan vaihtelee kouluttajan persoonan ja temperamentin mukaan, samoin kokemuksen ja kertyneen positiivisen rutiinin mukaan. Itse olen aika introvertti ihminen ja koen oloni hyväksi, kun ennen koulutusta teen omat kotiläksyni. Niihin kuuluu tilaisuuden teemaan, tavoitteisiin ja ryhmän koostumukseen tutustuminen, ja näitä seikkoja Katleenakin oppaassaan tähdentää. Tutustun siis niihin mutta lisäksi piirtelen miellekarttoja ja teen listauksia. Laadin itselleni alustavan aanelosen, johon kirjaan luetelmin tilaisuuden sisältöä ja kulkua koskevat aatokseni - ja varaudun muutoksiin, jotka ovat yleensä väistämättömiä.

Miellekartat ja listaukset auttavat minua hahmottamaan koulutuksen kokonaisuuden ja kutomaan siihen löyhän juonen sekä etsimään tietoainesten, keskustelun ja harjoitusten rytmitystä. Takataskussa pitää aina olla vaihtoehtoja ja muutoksiin tulee olla varautunut.

Kirjan luku 3.1 sisältää kätevän palikka palikalta -matriisin, joka havainnollistaa koulutuksen sisältöjen käsittelyn erilaisia keinoja. Tilannetaju on soveltajalle tärkeää: mikä toimii jossakin tilanteessa, voi olla täysin toimimaton toisessa. Ryhmän koko ja dynamiikka, vireystila, aikataulumuutokset, ryhmän tarpeet ja jopa koulutustilan ominaisuudet vaikuttavat valintoihin.

Luvussa 3.2 Katleena esittelee joukon konkreettisia ja hyviksi todettuja keinoja päivän aloitukseksi. Itsestään selvää ja hyvän etiketin mukaista on esitellä itsensä ja taustayhteisönsä, ellei tunne ryhmää ennestään. Alkurutiineihin kuuluu kertoa myös päivän toimintatavat ja aikataulu. Korrektia käytöstä on sekin, että esittäydytään, ellei ryhmä ole kovin suuri tai tilaisuus lyhyt. Alun jännittynyttä tunnelmaa voi laukaista soveltamalla paritutustumista tai jakamalla aamun ajatuksia. Kun on tutustuttu ja päästy virittäytymään, voidaan jatkaa vaikkapa porinaryhmissä (tämä on Reetta Kosken Ideapakasta).

Kouluttajan tehtävä on huolehtia siitä, että pysytään aikataulussa ja että taukoja on sopivasti. Kouluttaja tarkkailee tilanteiden kulkua. Jos aikataulu on vaarassa lipsua osallistujien kysymysten takia, kouluttaja arvioi, mitkä kysymykset ovat niin tärkeitä, että niihin vastataan ja niistä keskustellaan, vaikka jostain muusta asiasta sitten tingittäisiinkin. Toisaalta hän sanoo tarvittaessa myös, milloin jokin kysymys ei vie asiaa eteenpäin, jolloin siihen on turha juuttua pidempään. Hyviä nostoja ja vinkkejä!

Tarina- ja taukojumppa tai jokin muu aktivointitapa on tarpeen rytmittämään tilaisuutta ja tuomaan vaihtelua. Mielenkiinto säilyy paremmin, jos tilaisuus ei ole tasapaksusti tietopainotteinen. Kirja antaa ideoita käytännön sovelluksiksi sekä suosituksia eri tilanteisiin.

Luvun 3 lopussa on ehdotuksia lopetuksen "solmuiksi". Lopetus jää mieleen, joten siihen on syytä keskittyä kunnolla. "Ei mulla sitten muuta" -tyyppiset lopetukset ovat likilaskuisia ja pilaavat muuten toimivan kokonaisuuden. Katleena esittelee lopetussolmuina iltasadun, rentoutusharjoituksen, vahvuuslaput, loppuarvoituksen ja napakan huoneentaulun. Lukekaa lisää itse kirjasta. Esimerkit antavat vinkkejä sovellusmahdollisuuksista.

Tässä yhteydessä haluan mainita Reetan Ideapakan, jossa on mahtiannos erilaisia aktivointi-, ideointi- ja virkistystekniikoita. Sovelsin lauantain koulutuksessa mm. porinaryhmiä ja tuumatalkoita. Seuraavassa tapaamisessa saattaa olla minuuttikierroksen, bullshit-bingon ja ketjukirjoittamisen vuoro. Voi tietysti käydä niin, että ennakkohahmottelu hajoaa ja silloin on kouluttajan kaivettava takataskustaan tilanteeseen sopivia keinoja. Ehkäpä se ryhmän seuraava kerta saa ilokseen ja hyödykseen vahvuuslaput tai iltasadun.

Onpa voimaannuttavaa saada virikkeitä kollegoilta. Mitähän kirjan luku 4 tuo tullessaan...

Jännitettä vai jännittämistä?

Viikonvaihde oli työntäyteinen, mutta sopivissa taukokohdissa luin Katleenan uutta Avaa tästä -kirjaa. Lukuilo on vielä keskeneräinen mutta täydentyy lähiaikoina. Kirja muuten toimii mainiosti myös näin luettuna: lukija voi valita kulloisenkin makupalan eikä tarvitse paahtaa tekstiä alusta loppuun isoina annoksina.

Jo kirjan alkupuoli on virittänyt pohtimaan kouluttajan ja valmentajan tehtävää omien kokemusten valossa. Kirjan monet esimerkit innostavat tutkailemaan milloin kouluttajan, milloin koulutettavan roolissa kertyneitä kokemuksia. Yhtenä miettimisen arvoisena aiheena on jännittäminen: Miten suhtautua omaan jännittämiseen tai kouluttajan jännittämiseen? Onko siitä haittaa vai johtaako se monen viestinnän oppikirjan hokemaan terästäytymisen ja optimisuorituksen tilaan?

Katleena esittää perustellen, että kouluttajalla tulee olla esityksessään jännite, ei jännittämistä. Jännite luo intensiteettiä. Sen siivin kouluttaja on läsnä ja keskittyy sekä tekemiseensä että osallistujiin (ei yleisöön). Jännittäminen voi pahimmillaan pilata esityksen, sillä se vie niin kouluttajan kuin osallistujienkin huomion itse asiasta.

Monesti kuulee väitteen, että jännitys parantaa esitystä, tekee siitä tehokkaamman. Mutta jos jännittäminen saa yliotteen ja on selvästi havaittavissa, niin ei pääse käymään. Teho on kyseenalainen. Jos jännittämisensä saa hallintaan, se ei pääse varastamaan huomiota. Jännittäminen sinänsä on normaalia - olennaista on hallita se. Monille on avuksi suunnittelu ja valmistautuminen. Jotkut pärjäävät jopa ilman niitä (tällöin on mielestäni oltava aiheen asiantuntija).

Hyvässä koulutuksessa tai valmennuksessa on aina jännite. Osallistujat ja kouluttaja ovat kokonaisvaltaisesti läsnä.