Jännitettä vai jännittämistä?

Viikonvaihde oli työntäyteinen, mutta sopivissa taukokohdissa luin Katleenan uutta Avaa tästä -kirjaa. Lukuilo on vielä keskeneräinen mutta täydentyy lähiaikoina. Kirja muuten toimii mainiosti myös näin luettuna: lukija voi valita kulloisenkin makupalan eikä tarvitse paahtaa tekstiä alusta loppuun isoina annoksina.

Jo kirjan alkupuoli on virittänyt pohtimaan kouluttajan ja valmentajan tehtävää omien kokemusten valossa. Kirjan monet esimerkit innostavat tutkailemaan milloin kouluttajan, milloin koulutettavan roolissa kertyneitä kokemuksia. Yhtenä miettimisen arvoisena aiheena on jännittäminen: Miten suhtautua omaan jännittämiseen tai kouluttajan jännittämiseen? Onko siitä haittaa vai johtaako se monen viestinnän oppikirjan hokemaan terästäytymisen ja optimisuorituksen tilaan?

Katleena esittää perustellen, että kouluttajalla tulee olla esityksessään jännite, ei jännittämistä. Jännite luo intensiteettiä. Sen siivin kouluttaja on läsnä ja keskittyy sekä tekemiseensä että osallistujiin (ei yleisöön). Jännittäminen voi pahimmillaan pilata esityksen, sillä se vie niin kouluttajan kuin osallistujienkin huomion itse asiasta.

Monesti kuulee väitteen, että jännitys parantaa esitystä, tekee siitä tehokkaamman. Mutta jos jännittäminen saa yliotteen ja on selvästi havaittavissa, niin ei pääse käymään. Teho on kyseenalainen. Jos jännittämisensä saa hallintaan, se ei pääse varastamaan huomiota. Jännittäminen sinänsä on normaalia - olennaista on hallita se. Monille on avuksi suunnittelu ja valmistautuminen. Jotkut pärjäävät jopa ilman niitä (tällöin on mielestäni oltava aiheen asiantuntija).

Hyvässä koulutuksessa tai valmennuksessa on aina jännite. Osallistujat ja kouluttaja ovat kokonaisvaltaisesti läsnä.