Camp-hengessä kohti vappua

Vappu on suomalaisille karnevaalin aikaa. Karnevaalissa asioita käännetään ylösalaisin ja niiden välisiä merkitysyhteyksiä kyseenalaistetaan riemukkaasti liioitellen. Vapautunut, suvaitsevainen ilottelu ei tosin ole oikein tyypillistä kultturissamme. Usein täällä iloitaan hampaat irvessä, uhitellen ja aggressioita vaivoin pidätellen.

Vappuun sopii camp-henkisyys. Camp on estetiikan laji, joka jaksaa alituiseen kiehtoa. Se on hankala laji, koska se ei millään tahdo taipua määriteltäväksi. Rajoilla elävät (eli rajattajat, kuten filosofi Juha Varto on ilmaissut), jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön ja tavalla tai toisella poikkeavat valtavirrasta, selviävät elämästään vain camp-asenteen avulla. He osaavat nauraa itselleen ja ennen kuin muut nauravat heille - ja tavalla, joka osuu enemmistöön, kuten Varto toteaa mainiossa esseessään Pari sanaa campistä.

Juha Varton essee sisältyy kokoelmaan Kauneuden taito (2001). Varto jatkaa tekstissään Susan Sontagin kehittelyjä, kommentoi ja laajentaa niitä. Sontag julkaisi vuonna 1964 klassikoksi tulleen artikkelinsa Notes on camp, jossa hän nosti campin taidehistorian käsitteeksi.  Sontag tähdensi, että camp vaatii herkkyyttä tullakseen tunnistetuksi.

Varton mukaan campillä oli kauan parodia-luonne eli tapa esittää asioita sai vakavat asiat muuttumaan campiksi. Campille on tunnusomaista normaaliuden kliseiden liioittelu ja parodiointi. Camp ei saarnaa vaan lyö reilusti yli. Miten raikasta ja innostavaa!

Varto nostaa esseessään esiin campin kukoistusaikoina keskiajan ja 1920-luvun, jolloin hänen mukaansa ihmisillä oli herkkyyttä ajatella asioita yhtaikaa sekä–että-tavalla: suoraan ja vinosti, itsenään ja campinä. Camp tarvitsee kasvualustakseen Eläviä Kulttuureja, Varto kommentoi. Sellaisia ovat Varton mukaan olleet alakulttuurit sekä Yhdysvalloissa New Orleans.

Varton katsaus campiin eri taiteenlajien kautta on inspiroivaa luettavaa. Camp karkaa määrittelyjä, koska se muuntuu ja uudistuu kaiken aikaa. Se syntyy eri tavoin ja eri aikoina vaihtelevilla tavoilla. Se on lukemis- ja näkemistavan strategia - kun asioita estetisoi ja tyylittelee, voi minkä tahansa nähdä campin kulmasta.

"Ihmisellä on herkkyys oivaltaa kaikkiin inhimillisiin tekoihin, ponnistuksiin ja tuloksiin sisältyvä syvä naurettavuus vaikka hän samalla pystyy pitämään arvossa, pyhänä ja merkityksellisenä sen, mitä ihminen tekee." Näin Varto kirjoittaa ja osuu suoraan älyyn ja sydämeen. Tuohon virkkeeseen kiteytyy mielestäni se, mistä campissä lopulta on kysymys ja miksi pidän sitä tärkeänä (suorastaan elämänasenteena).

Mistä campiä löytää? Kuten todettu, mistä tahansa, kun oikein silmin katsoo. Varto runsauttaa esseensä lukuisin esimerkein. Musiikissa kuuluisa pianisti Liberace on campin klassikkoja. Teatterissa esimerkkejä löytää Shakespearen ja Marlowen taiteesta (vaikutelmaa tehosti se, että tuolloin kaikki näyttelijät olivat miehiä, mikä toi esityksiin etäännytyksen ja camp-vaikutelman).

Campin runsaudensarvi on elokuva. Omia suosikkejani siltä saralta ovat John Watersin elokuvat (esimerkiksi Cry-Baby, Hairspray ja Pink Flamingos), Russ Meyerin tuotanto (Vixen-sarja, Mudhoney, Lorna sekä Faster Pussycat, Kill Kill!), Fellinin tuotanto (Amarcord, Rooma, Naisten kaupunki ym.) sekä Teuvo Tulion leffat (Laulu tulipunaisesta kukasta, Rakkauden risti ym.). Monet niistä Vartokin esseessään mainitsee.

Mietin pitkään, mikä kirjallisuudessa olisi mieluista campiä. Mieleen tulivat Gore Vidalin ja Oscar Wilden teokset: edelliseltä vaikkapa Myron sekä Myra Breckinridge, jälkimmäiseltä Dorian Grayn muotokuva.

Kiinnostavaa on, millaiset asiat alkavat ajan saatossa näyttäytyä campinä. Varto tähdentää, että myös moniäänisessä kulttuurissa tarvitaan campiä. Vakavasti otettavat ja puolusteltavat asiat alkavat vähitellen olla campiä. Esimerkkejä löydämme havaintojeni mukaan muun muassa politiikasta, josta saamme viikoittain uusia ihmettelyn aiheita.

Camp-henkistä vappua! Ei oteta niin vakavasti, otetaan sekä–että.