lauantai 24. huhtikuuta 2010

Opettajattaren yliminää taltuttamassa

Opettajissa lienee melkoinen määrä tunnollisia ja huolehtivia ihmisiä. Heitä, siis meitä, ahdistaa, kun arki ei jonakin päivänä luistakaan tuttua latuaan. Sellaista sattuu esimerkiksi silloin, kun opettaja sairastuu ja joutuu jättämään työnsä tekemättä.

Minun piti viettää tämä lauantaipäivä opettamalla tutkimusviestintää aikuisopiskelijoille. Jouduin kuitenkin alle vuorokauden varoitusajalla perumaan päivän työt, lääkärin määräyksestä. Vaiva on tuiki tavallinen: hengitystieinfektio, joka vei äänen ja nostatti kuumeen. Tuli viikonlopuksi äänenkäyttökielto ja kehotus jäädä kotiin potemaan. Olisi vastuutonta mennä tartuttamaan toisia ja hankkimaan itselleen taudinpitkitystä ja mahdollisia jälkitauteja. Olen koko lukuvuoden ajan säästynyt sairauslomilta, onneksi.

Mikä tässä sitten niin häiritsee niin, että tilanne tuotti melkein omantunnontuskia ja kokemuksen huonosta opettajuudesta? Se samperin yliminä pötkähti esiin kuin taikasauvan heilautuksesta ja alkoi nalkuttaa: jätät hommat hoitamatta, et kykene hankkimaan sijaista, tilanteesi takia jotkut tulevat paikalle pitkänkin matkan takaa tyystin turhaan...

Paljon melua tyhjästä, vaikka eräänlainen dominoefekti syntyikin. Dominoefektillä tarkoitan sitä, että näin viime tipassa tullut tuntiperuutus aiheuttaa ongelmia: tiedotus ei tavoita kaikkia osallisia, sijaista on hyvin hankala saada, tärkeitä asioita jää käsittelemättä, osa porukasta tulee paikalle tilanteesta tietämättä ja siis aivan turhaan. Kyllä opettajallakin on oikeus sairastaa, jos tauti tulee. Aina se ei tule kello kaulassa.

Heti tilanteen selvittyä viestitin tilanteesta ryhmän opiskelijoille verkon kautta kolmessa eri paikassa, tiedotin esimiehelleni, opintosihteerille ja kollegaystävälle, joka lupasi välittää viestin vahtimestarille ja aamulla luokan liepeillä ehkä harhaileville opiskelijoille. Sijaista en tähän hätään saanut. Miettikääpä, miten houkuttelevaa olisi ex tempore vaihtaa vapaan kevätlauantain suunnitelmat koko päivän opetukseen tällä aikataululla.

Minkäs teet, yhä vain lauantaiaamuna vaivasi ajatus niistä, joille viesti ei ollut mennyt perille. Ylitunnollisuus ja ankara yliminä, kiitos teille. Ihmisen pitää hoitaa hommansa ja tehdä parhaansa, kantaa vastuunsa ja olla luotettava, mutta rajansa vaateillakin. Asiallisesti ottaen, nyt olisi varmaan paras keskittyä toipumiseen ja heittää hyödyttömät itseruoskinnat hemmettiin.

Eikä rassaa vain tuo dominoefekti vaan myös se, että menetin mahdollisuuden saada käsitellä yhtä lemppariani eli tutkimusviestintää innostuneen ja motivoituneen tuntuisen ryhmän kanssa.

Mistähän muuten johtuu, että opettajissa on tällaisia tunnollisuustapauksia havaintojeni mukaan enemmän kuin monessa muussa ammattikunnassa? Hei, relataan vähän. Kuka  meistä on töissään korvaamaton?

2 kommenttia:

Kirsikka kirjoitti...

Ihan oikea asenne! Olen törmännyt ihmisiin, jotka ovat niin "korvaamattomia", että tulevat töihin kaiken maailman flunssissa ja vatsataudeissa. Se ei ole kivaa kenellekään.

Toisaalta on paljon helpompi sanoa muille, että jää nyt hyvä ihminen kotiin, ei ne työt mihinkään katoa. Sitten kun itse pitäisi samaa neuvoa noudattaa, onkin paljon vaikeampaa. :)

Tiina Airaksinen kirjoitti...

Kirsikka, kyllä kannattaa leppoistaa, vaikka se - todistetusti - onkin vaikeaa. Ajan mittaan asenne vakiintuu, vääristynyt vastuullisuus suoristuu ja toiminnasta tulee kaikkien osallisten kannalta parempaa ;)