Pimeitä juttuja ihmisen maailmasta

Aamiaisrauha häiriintyi, kun silmä nappasi Hesarista jutun ruotsalaisesta nettivihasta. Eipä se viha tosin kansallisuutta katso, yhtä ällöttävää se on kotimaassakin. Mikä saa muuten täyspäisiltä vaikuttavat aikuiset ihmiset suoltamaan netissä kammottavia vihapurkauksia?

Jutussa käsiteltiin ruotsalaiskoulussa tapahtunutta raiskausta. Teinipoika raiskasi 14-vuotiaan tytön koulun vessassa. Poika oli suosittu. Tyttöä ei uskonut kukaan, vaikka poika kertoi raiskauksesta kuulusteluissa yksityiskohtaisesti. Ei uskonut silloinkaan, kun poika tuomittiin. Ei edes silloin, kun poika raiskasi toisen tytön. Tytön kiusaajina olivat pappi, rehtori ja nuoriso-ohjaaja. Heidän nyt olettaisi jo virkansa takia toimivan nuorten tukena ja puolustavan heikommassa asemassa olevia nuoria. Pojan äiti perusti Facebookiin ryhmän poikansa puolesta (4 000 jäsentä).

Omituista tapauksessa on sekin, että kun Ruotsin tv:n ajankohtaisohjelma kertoi tapauksesta, ruotsalaiset järkyttyivät, osin juuri ne ihmiset, jotka ensin olivat kiusanneet raiskattua tyttöä. Sitten alkoi järeä vihakampanja raiskaajaa ja tämän omaisia kohtaan.

Netin vihakampanjointia on meilläkin. Jokainen vähänkin mediaa seuraava ei ole voinut välttyä havaitsemasta esimerkiksi Halme-Hazard-tapausta tai Astrid Thorsiin kohdistettua vihaa. Hesarin jutun mukaan Ruotsissa on nettiviha tuomittu selvästi ja heti. Suomessa on maan tavan mukaisesti vaiettu. Ilmiön olemassaolo tiedetään ja myönnetään, mutta vihaa ei tuomita. Miksi ei? Eletäänkö netissä ikään kuin toisessa todellisuudessa, jossa vastuu on tuntematon asia? Fiktioksi nettielämää sentään kai harva kokee. Nimettömänä netissä harrastettu loanheitto on sivistymätöntä ja epäeettistä toimintaa.

Toinen mielenpilaaja oli uutinen (?) päiväkotikiusaamisesta. Ihminen on eto otus, oppii toisen syrjintää, kiusaamista ja loukkaamista jo leikki-ikäisenä. Yleinen kiusaamisen muoto päiväkodeissa on se, että kiusattu suljetaan leikeistä pois. Eihän tämä mikään uusi asia sinänsä ole, mutta näyttää koskevan yhä nuorempia. Jos jo kolmivuotias omaksuu nämä pelit ja leikit, on urkeamassa ura koulukiusaajana.

Puoliso kertoi jo vuosia sitten tapauksesta, joka sattui kahvilassa. Kaksi korkeintaan kolmi-nelivuotiasta poikaa istui juomassa pillillä limsaa lasistaan. Pojilla oli meneillään sanaton kilpa siitä, kumpi voittaa eli kumpi onnistuu juomaan hitaammin. Toisella oli pelisilmää: hän jallitti kaveriaan ovelasti juomalla ensin reippaasti ja innostamalla toistakin samaan. Kun toinen sitten antoi  mennä, pelisilmäpoika vilkuili voitonriemuisesti ja alkoi hidastella. Toinen poloinen ryysti juomansa viimeiseen pisaraan, kun pelurilla oli vielä tilkka jäljellä. Lopputulos: hävinneen armoton itku, kun hän tajusi tilanteen.

Edellinen esimerkki on sentään aika viaton. Pelisilmää ja -taitoja tarvitaan, kunhan peli säilyy leikkinä. Limsanjuoja ei mielestäni kiusannut vaan kiusoitteli ja testasi peliteoriaansa. Jonkinlaista pelitaitoa pitää elämässä olla, että pärjää. Peliin ryhtyvä vastatkoon siirroistaan (no, 3 - 4-vuotiaat voi vastuusta vapauttaa...).

Pääsinpä jälleen yhteen mieliaiheeseen: vastuuseen. Miksi ihmiset eivät ota vastuuta teoistaan? Jokainen tekee valintansa. Kantakoon niistä myös vastuun. Vastuun ottamista pitäisi harjoitella lapsesta asti. Aiheesta kirjoittaa selvästi, konstailematta ja suorasukaisesti ruotsalainen Ann Heberlein kirjassaan Se ei ollut minun vikani.

Yli 150 suomalaista yliopistoasiantuntijaa esittää, että filosofia otettaisiin peruskouluun oppiaineeksi jo 7-vuotiaille. Hyvä idea! Ajattelu- ja keskustelutaitoja kannattaa opetella. Filosofian opiskelu auttaisi myös ottamaan haltuun kokonaisuuksia. Vähäinen merkitys ei ole myöskään etiikan opiskelulla. Lapsilla on herkkyyttä pohtia elämän peruskysymyksiä, kuten hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.