Opettaja, hallinnoija, oivalluttaja ja jokapaikanhöylä

Tässä on viikko pari opiskeltu erilaisia tietohallintojärjestelmiä. Hienoja työkaluja, kunhan toimivat. Niiden käyttöön tosin kuluu järjetön määrä työtunteja, jotka ovat pois varsinaisesta työstä: opetuksen suunnittelusta ja opettamisesta. No, osa järjestelmistä toki on suunnittelun työkaluja. Mutta kun ne eivät toimi sujuvasti, etenkään etäyhteyksin.

On toteutussuunnittelujärjestelmää, tilanvarausjärjestelmää, opintorekisteriä, palautejärjestelmää sekä tietenkin verkkoalusta introineen ja sähköposteineen (verkkoalustasta en kyllä luopuisi, pakko myöntää). Idea on hyvä ja kannatettava: prosessit virtaviivaistuvat ja yhtenäistyvät. Periaate ei vain ihan lyö kättä käytännölle. Monikohan työperäinen stressi juontaa siitä, että käyttäjäpolosta on tullut järjestelmien vanki?

Uhosin kiukkupäissäni alkavani pitää kirjaa siitä ajasta, joka kuluu järjestelmien kanssa nysvätessä. Luovuin ajatuksesta, koska moinen touhu vain turhauttaa. Jos mahdollista, toivoisin järjestelmistä mahdollisimman vapaita iltoja ja viikonloppuja.

Iloakin on, ihanaa. Tällä viikolla ryhdytään matkaamaan ammatillisen viestinnän maailmaan sekä perehtymään työyhteisön viestintään. Pian saan tarttua opinnäytetyöteksteihin tekstinohjaajan roolissa, ja viimevuotisia opinnäytetyön tekijöitäkin on tulossa juttusille.

Syksy on täynnä uusia askareita ja myös organisaatio-oppia, koska vaihdoin työmaisemaa. Yksi "työpesäni" on valtava 16 000 opiskelijan yhteisö, jonka yhteen osaan saan nyt tutustua. Toinen on vanha tuttu TaiK, nyt vain osana uutta Aalto-yliopistoa ja siten organisaationa monin tavoin erilainen kuin ennen. Sivuaskeleita otan Aallossa TKK:n suuntaan, jossa edessä on kandiseminaarien tutkimusviestinnän luennot ja tekstinohjausvastaanotot. Kolmas ulottuvuus on sitten sivutoiminen yrittäjyys ja yhteistyö Viestintäheimo Klaanin kanssa.

Kouluyhteisöt näkisi  mielellään työyhteisöinä, joissa opiskelijat ja henkilökunta eli opettajat ja opetusta tukeva väki yhdessä tekevät tulosta. Miksi koulut ovat yhä jotenkin irrallaan ja ikään kuin vain simuloivat sitä, mikä tapahtuu toisaalla ("työelämässä", ihan kuin koulu ei olisi työelämää). Pitäisi vähentää tietokeskeisyyttä ja antaa enemmän aikaa ja tilaa uteliaisuudelle, etsimisen ja löytämisen riemulle sekä taitojen kehittämiselle. Tiedon lisäksi tarvitaan taitoa ja asennetta.

Vanhat ajattelu- ja työtavat ovat uuden ideoinnin ja luovan toiminnan hidasteina. Etsitään turvallisuutta, tarrataan tuttuun ja totuttuun, kontrolloidaan, ei uskalleta ottaa riskejä, toistetaan itseä, korostetaan järkeä yli muun ja pysytellään siinä, mikä koetaan mukavaksi ja minkä hyväksi ei tarvitse ponnistella. Nämä hidasteet ovat itsellenikin tuttuja, etenkin järjen korostus, itsensä toistaminen ja mukavuudenhalu.

Yllättävän usein yhä törmää ns. lääkeruiskuajatteluun eli siihen, että opettaja siirtää tietojaan ja viisauttaan noviiseille, jotka auliisti ottavat ne vastaan. Tottakai opettajan tehtäviin kuuluu jäsentää tietoa yhdessä oppijoiden kanssa sekä auttaa heitä rakentamaan merkityksellistä tietoa.

Mutta tietoa ei voi 2010-luvun  maailmassa siirtää opettajalta oppijalle kuin leipiä kaupan hyllyltä ostoskoriin. Suuri osa tiedoista vanhenee auttamattoman nopeasti. On olennaisempaa oppia suhtautumaan uudella tavalla tietoon ja päivittämään uteliaasti tietojaan kuin omaksua valmiita tietopaketteja varastoon. Moni tieto on sitä paitsi aika hyödytöntä ilman sovelluskykyä eli taitoa. Sovelluspintaa kannattaa etsiä etenkin koulun seinien ulkopuolelta.

Toisinaan on hyvä tuulettaa, jotta voisi yhä kasvaa ja kehittyä ammatissaan. Samalla voi löytää ihka uusia, tuoreita ja jopa mullistavia näkökulmia tekemisiinsä. Jos nyt ei järisyttävän suurta keksintöä teekään, onnistuu ehkä tekemään vanhasta uutta. Ja jos ei isoa kokonaisuutta, tilkkuja kai kuitenkin. Tervetuloa, syksy!