Tekstityöläinen seikkailee offline-maastoissa

Tekstityöläinen on viime viikot seikkaillut offline-maastoissa, siis harjoittanut opetustyötään fyysisissä luokkatiloissa. Jottei nyt menisi ihan narraamiseksi, niin myönnettäköön, että kohtuullinen tovi on vierähtänyt myös koneen ääressä, lähinnä aineistoja luodessa ja kielentarkastuksia tehdessä.

Parahdin tänään Facebookissa, tuossa jokaisen keski-ikäisen hauskassa leikittelyfoorumissa, että olen ollut pitkään offiline-tilassa. Parin minuutin kuluttua lapsellisesta statuksen päivityksestäni eräs kollega kommentoi: "Ei ole niin vakavaa, jos online-tila on kateissa. Kunhan et kadota offline-tilaa. ;)"

Olen hajauttanut opettajuuttani tällä haavaa kahteen isoon organisaatioon: Metropoliaan ja Aaltoon. Molemmissa askaroin kahdessa yksikössä, joten saan olla tekemisissä niin liiketalouden kuin viestinnän opiskelijoiden sekä Aallossa taiteen ja taideteollisten koulutusohjelmien sekä tekniikan opiskelijoiden kanssa. Ei ole tyhjää hetkeä, mistä olen kiitollinen. Kotiorganisaatiostani olen virkavapaalla, en työn tylsyyden takia vaan käytännön syistä.

Kolme viime lauantaita ovat sujuneet rattoisasti kielenhuollon kurssin ohjaksissa. Suhtaudun sinänsä kriittisesti pikakursseihin, mutta ehkä ne joitakin uinuvia taitoja elvyttävät. Tosiasia on, että pelkästään tunneilla läsnäolemalla ja mukavia rupattelemalla ei taitoja harjaannuteta eikä kartuteta. Homma vaatii raakaa työtä.

Kurssin loppukokeessa menestyy vain perehtymällä oppimisaineistoihin, so. lukemalla esimerkit selityksineen muuta kuin hauki on kala -menetelmää soveltaen. Niin ja tietysti myös harjoittelemalla ja taas harjoittelemalla. Jottei elämä normiviidakossa kävisi turhan ankeaksi, oli syytä muistuttaa suhteellisuudentajusta, tilannetajusta sekä siitä, että monesti riittää vallan hyvin se, että muistaa ne tärkeimmät ohjeet ja normit (kuten pää- ja sivulauseen välinen pilkku).

Istuin viime keskiviikkona sosiaalisen median seminaarissa, jossa oli kiinnostavia esityksiä ja osaavia asiantuntijoita. Hieman vain häiritsi puhujien fingelska, jota toki ymmärsimme ainakin sinnepäin. Ymmärrän, että tutkijayhteisöissä luetaan ja puhutaan yhä enemmän englanniksi. Ymmärrän senkin, että asiantuntijoilla on monta rautaa tulessa ja kiire siinä missä maija- ja mattimeikäläisilläkin (vaikka kiire onkin excuse, anteeksi tekosyy). Senkin ymmärrän, että kaikille asioille ei ole helppo löytää osuvaa omakielistä vastinetta.

Mutta edes puheesta ei ole kovin kiva alituiseen napata melkein mutta ei ihan omaan kieleen mukautettuja käsitteitä tai muita ilmauksia. "Kun työntekijä aamulla avaa browserin..."; "Some on ambientia julkisuutta..."; "Tärkeää somessa on presenssi...[onkohan se koko touhun esenssi vai ehkä esanssi?]"

Ja sitten tunnustusosastolta: Olen kärsinyt kovista vieroitusoireista tämän offline-kauteni aikana. On kuin osa itsestä olisi vajonnut koomaan, kun en ole päässyt postaamaan. Mikä harha! Tekstityöläisenä olen pörrännyt kuin kesäkauden jälkihumalaa poteva killiäinen. Pistovoimaa olisi mutta kohteita ylenpalttisesti ja osumatarkkuus sattumanvarainen. Pitäisiköhän vähitellen siirtyä mobiilikauteen, niin kulkisivat työkalut kätevästi mukana? Tai edes kannettavan emoksi.

Lukeminen kehittää kirjoitustaitoa, joten suosittelen kaikille syysiltojen iloksi syksyn kirjasadonn antia. Omalla lähiajan lukulistalla ovat Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, Riikka Pulkkisen Totta sekä Antti Nylenin Halun ja epäluulon esseet. Pulkkisen romaani olikin jo Akateemisesta myyty looppun.

Larille (Kotilainen) kiitokset blogini maininnasta Virke-lehden artikkelissa. Ilman tuota mieltä piristävää kannustetta olisin tämänkin varttitunnin nysvännyt joidenkin paperien kanssa ja unohtunut tyystin sinne offline-maailmaan.