Nuoren miehen tekstitanssia näppäimistöllä

Tämä tarina sopii näin joulunalustunnelmiin.

Olimme jo pikkuhiljaa lopettelemassa liike-elämän viestinnän kurssia. Ryhmätöissään turhautunut nuori mies oli kadonnut maisemista jo viikkoja aiemmin. Ei näkynyt, ei kuulunut. Ajattelin jo, että siis tämmöinen tapaus. Pelinappulat levällään laudalla ja hemmo ties missä huitelemassa. Tehtävät tekemättä ja nolla-arviointi uhkaamassa.

Kunnes koitti kurssin loppusuora. Kaveri ilmestyi tunneille ja tuli kysymään, miten hän voisi hoitaa hommansa. Siinä sitten neuvoteltiin tovi. Tarjosin sovitetun suoritustavan, kun huomasin, että nuorukainen oli tosissaan. Hän todella halusi ottaa vastuun suorituksestaan, vaikka ryhmä olikin hajonnut taivaan tuuliin. Yksi oli kuulemma lopettanut, toinen muuten vain kadonnut ja kolmannestakaan ei ollut havaintoja.

Lisähaastetta toi tosiasia, että perustiedoissa ja -taidoissa oli toisen asteen koulutuksen jäljiltä paikkaamisen varaa. Etenkin kirjoittaminen tuotti kuulemma tuskaa.

Sovin nuoren miehen kanssa treffit: hän lupasi tulla pitämään koulutustilaisuuden (= puheviestinnän osuus), tekisi siihen aineiston sekä kirjoittaisi vaaditut liikekirjeet ja raportin. Hän lunasti lupauksensa. Sovittuna aikana hän piti kelpo koulutuksen ja palautti kirjalliset työt. Jälki ei ollut ollenkaan hullumpaa. Opettajakin oli palautteen mukaan pitänyt mielenkiinnon ja oppimishalun yllä.

Opinhalua ei tarinamme päähenkilöltä siis puuttunut. Hän raportoi, että kirjoittaminen ei ollut helppoa mutta ei sitä tekemättäkään opi. Palautteen avulla hän voi parhaansa mukaan yrittää kehittyä kirjoittajana. Kipukynnys ylittyi ajoittain, ja lopettaminenkin käväisi mielessä. Eipäs lopettanut! Hän selvisi tasoonsa nähden riittävän hyvin ja on suoritukseensa tyytyväinen.

Opiskelun kiihkeä tempo, tehtäväsuma ja toimimaton ryhmätyöskentely olivat suurimmat hidasteet. Eivät lopulta onneksi esteet. Tärkempänä pidän avointa ja periksiantamatonta asennetta ja vastuunottoa omasta tekemisestään. Oli myös rohkeutta lähestyä opettajaa, jotta esteitä saatiin yhdessä raivatuksi.

Voiko enempää vaatia tai toivoa? Jos raportin kirjoittaminen oli aluksi hetkellisesti nuorukaisen elämän suurin haaste (kuulemma yhtään liioittelematta) ja hän kuitenkin sai raportin valmiiksi, onko syytä muuhun kuin iloon ja riemuun. Nuoren miehen tekstitanssiharjoitukset näppäimistöllä saavat toivoakseni pikaista jatkoa.

Sivistäkää meitä yhä suomeksi(kin), korkeakoulut!

Korkeakoulukentältä kuuluu kummia. Opetusta annetaan tulevaisuudessa suomalaisille supisuomeksi ehkä entistä vähemmän. Vaviskaa suomensuojelijat. Tuleeko ne ja jyrää meidät, nuo kansainvälistymisintoilijat?

Kansainvälistymme, saamme ja annamme opetusta yhä enemmän englanniksi. Myönnän kernaasti, että tarpeen onkin. Mutta sillä ehdolla, ettei suomenkielisestä opetuksesta luovuta eikä sen korkeasta laadusta tingitä. Mutta miten ahtaa opetussuunnitelmiin tuo kaikki hyvä ja kaunis?

Otetaanpa ihan rauhallisesti. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisessa toimintaohjelmassa todetaan näin:

Englannin asema tieteen kansainvälisenä yhteiskielenä, lingua

francana, on kiistaton. Myös suomalaisten tutkijoiden on välttämätöntä

julkaista englanniksi voidakseen osallistua kansainväliseen

tieteelliseen keskusteluun. Yhtä välttämätöntä on, että samanaikaisesti

tutkijat tuottavat tieteellistä tietoa myös suomeksi.

Jos haluamme rakentaa ja ylläpitää suomalaista ajattelua,

on uusista käsitteistä voitava puhua myös suomeksi, eikä se ole

mahdollista, jos kielessä ei ole keskusteluun tarvittavaa omakielistä

termistöä. Se taas voi syntyä vain kieltä käyttämällä.

Suuri osa valmistuvista korkeakouluopiskelijoista työskentelee valmistuttuaan kotimaassa. He tekevät työtä, jossa tarvitsevat hyviä – elleivät peräti erinomaisia – suomen kielen kirjallisia ja suullisia taitoja. Asiantuntijatehtävät ovat pitkälti viestintää. Viestintä on palvelua ja vuorovaikutusta. Asiantuntijuuteen kuuluu kyky ja tahto viestiä ymmärrettävästi ja hallitusti äidinkielellään (tai toisella kotimaisellaan, jos äidinkieli on ruotsi).

Toiseksi, oman kielen taito on vieraiden kielten oppimisen perusta. Jos perusta on valettu yleissivistävässä koulutuksessa vankaksi, sitä ei tarvitse korkeakoulussa pahemmin paikkailla, vaan voi keskittyä syventämään taitojaan. Voi vaikka harjaantua suomenkielisten hanke- tai tutkimustekstien tai sosiaalisen median tekstien kirjoittajaksi. Tai voi opiskella yhteiskirjoittamista ja kehittyä tekstin editoijana. Voi oppia vaikuttavaan tekstityöhön aina vain paremmin.

Tarvitsevatko suomenkieliset korkeakoulutetut siis suomen kielen opintoja? Tarvitsevat. Usein kuultu hokema ”kyllähän suomalainen nyt suomea osaa” on pelkkä latteus. Arkikielen hallinta on eri asia kuin asiantuntijalta vaadittava oman kielen taito, joka ei itsestään kartu.

Tosiasia on, että monen suomenkielisen korkeakouluopiskelijan äidinkielen taito on aika heikoissa kantimissa. Huomio koskee kirjallista viestintää. Sen sijaan, että opetusta karsitaan, sitä tulisi lisätä niille, joiden taidot kaipaavat vahvistusta. Opetus pitää saada houkuttelevaksi osoittamalla, että taidoista on todella hyötyä ja että niiden opiskelu on innostavaa, elämänmakuista touhua. Pois pänttäyksestä kohti ymmärrystä ja soveltamista!

Koululaitos alimmasta asteesta ylimpään on yksi kielenhuoltajista ja suomensuojelijoista. Korkeakoulujen taas pitää huolehtia suomen elinvoimaisuudesta ja toimivuudesta myös tieteen ja kulttuurin kielenä. Yksittäinen suomen kielen käyttäjä voi kuulostella, mitä suomensuojelija, suomen kielen tutkija Lari Kotilainen puhuu. Hän kehottaa meitä vaalimaan kieltämme niin työssä, opiskelussa kuin arjessakin. Kotilainen yllyttää myös leikkimään sillä.

Miksi yhteisöissä siedetään huonoja tekstejä?

Ennen kesälaiduntamista kirjaan vielä muutaman sanan yhteisöjen tekstinsietokyvyistä. Ne ovat hämmästyttävän ja hirvittävän hyvät, mikä on ikävää. Mitä kaameimpia tekstihirvityksiä julkaistaan ja luodaan siten arveluttavaa yhteisökuvaa. Vai mitä voisi tuumata Suonenjoki-Kuopio-kumppanuusselvityksestä, joka valittiin Vuoden kielikukkaseksi?

Aiheesta bloggasi myös Anja Alasilta, joka syystäkin ihmettelee, miksi niin moni yhteisö päivittäin hukkaa aikaa, rahaa ja asiakkuuksia julkaisemalla kelvottomia tekstejä. Kalliiksi tulee, tavalla tai toisella.

Koulutamme korkeakouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa tulevaisuuden osaajia. Ehkä meidän pitäisi remontoida opetuksen tapoja ja sisältöjä vastaamaan 2010-luvun vaatimuksiin. Nykykonstein tavoitteita ei saavuteta. Valmistuvilla tulisi olla vastuullisen tekstintekijän asenne, tiedot ja taidot. Niin he voisivat valppaammin vaatia omalta työnantajayhteisöltään tekstitaitojen arvostusta sekä osallistua yhteisön tekstityöhön innostuneesti ja aktiivisesti.

Hyvää kesää tekstintekijöille ja -lukijoille! Tekstityöläinen käy tekstien kimppuun taas elokuussa.

Keski-ikäiset vaan ei keskinkertaiset naisopettajat

Opetustyöläisissä on vankka joukko keski-ikäisiä naisia. Anne Rongas kirjoittaa Aikalaisessa, että he ovat opetuksen parhaita kehittäjiä. Ammatti-identiteetti on jo niin vahva, että uudet toimintatavat voi kohdata vapautuneesti.

Rongas toteaa, että vastarinnan kiiskiä, "digiänkyröitä" on enemmän vastavalmistuneissa:

Kielteisesti suhtautuvia ns. digiänkyröitä Rongas on tavannut vastavalmistuneissa, varsinkin perusasteen nuorissa opettajissa, joiden koulutukseen ei verkon käyttö kuulunut.
– Heidän mielestään hallinta katoaa, kaikki sirpaloituu, oppilaat on liikaa netissä muutenkin ja siellä on pelkkää törkyä. Kiivaimmat puheet netin opetuskäyttöä vastaan olen kuullut nuorilta opettajilta.

Rongas painottaa erilaisten viestintäkulttuurien tunnistamisen tärkeyttä. Siinä onkin opettajille työmaata. Opiskelijoiden pitää oppia sopeuttamaan viestintätyylinsä viestintäkulttuurin ja tilanteen mukaan. Tsättäilykulttuurin piirteet ujuttautuvat helposti sinnekin,  minne ne eivät kuulu. Tällaiset törmäykset voivat hämmentää opettajia. Hämmennyksen suohon ei vajoa, jos pitää huolta ammattitaidostaan ja seuraa koulutus- ja ammattialansa kehitystä. Pedagogista pakkaa tulee ajoittain sotkea, ettei jämähdä rutiineihin.

Viisikymppisten naisten työmarkkinanäkymiä ei ole pidetty kovin lupaavina. Voi ihmetellä, miksi. Terve, motivoitunut, kokenut (ei elähtänyt tai leipääntynyt) ja osaamisensa ajan tasalla pitänyt viisikymppinen nainen saattaa olla opetusalalla mitä sopivin rekrytoitava, jos pätevyys ja kehittävä työote ovat kunnossa.

Korkeakoulukentällä toimiva keski-ikäinen naisope

• tuntee osaamisperustaisen opetussuunnitelmatyön
• tietää tulevien asiantuntijoiden ammattitaitovaatimukset
• tunnistaa opetussuunnitelmien osaamisjuonteet (-alueet) ja kykenee tekemään ne näkyviksi opintojaksojen toteutuksissa
• osaa tehdä oivaltavia ja perusteltuja pedagogisia ratkaisuja
• verkostoituu kollegojen ja organisaatioiden asiantuntijoiden kanssa
• hankkii, suodattaa ja analysoi tietoa, ohjata oppijoita vähitellen kohti taitoa.

En tarkoita, etteivätkö nuoret opettajat ja miesopettajat osaisi edellä mainittua. Joskus vain haluaa sitä kissan häntää nostaa. Olemmehan me keski-ikäiset naiset tottuneet organisoimaan ja junailemaan järkevästi jos jonkinlaisia projekteja. Kummallista, jos siitä kokemuksellisesta tiedosta ei olisi jotakin jaettavaksi myös opetustyössä.

Viestinnän ja kirjoittamisen opettajien suuri haaste on saada pojat kiinnostumaan oman äidinkielen tietojen ja taitojen hallinnasta. Peruskoulussa ja lukiossa tehty työ kantaa korkeakouluun ja työelämään saakka. Korkeakoulujen äidinkielisen viestinnän opetuksessa on varsin vähän aikaa paikkailla perustietojen ja -taitojen puutoksia, koska pitäisi keskittyä rakentamaan asiantuntijan viestijäidentiteettiä.

Hankekirjoittamisesta motivaatiota opiskeluun

Tänä lukuvuonna on ammatillisen viestinnän kursseilla pyöritetty harjoitusyrityksiä ja puhallettu niihin eloa erilaisin viestintäteoin. On pidetty yritysideaesittelyjä "rahoittajille", kirjoitettu muistioita, raportteja ja liikekirjeitä, järjestetty mukaansatempaavia koulutustilaisuuksia "yritysten" henkilöstölle. On ollut kivaa ja opettavaista puolin ja toisin.

Mutta tarttis tehdä vaihteeksi jotain muuta. Pitäisi päästä ulos, kentälle, yrityksiin tai muihin organisaatioihin luotailemaan, mitä, miten ja ennen muuta miksi ja keille niissä viestitään - jo ekana opiskeluvuotena. Aina ei jaksaisi leikkiä, vaikka leikki sinänsä nokkelasti simuloisikin tosityöelämää.

Yritysesittelyt ja koulutustilaisuudet ovat oivallisia harjoituksia vastakin. Luokkahuoneen leikkikehästä pitää kuitenkin tempautua useammin tositoimiin ja tarttua rivakasti niin pieniin kuin vähän isompiinkin hankkeisiin. Niissä pääsee oppimaan monenlaisia kirjoitus- ja puheviestinnän tietoja ja taitoja: projekti- ja tutkimuskirjoittamista, artikkelin laadintaa, presentaatioita. Voihan hankeviestintään nivoa myös koulutustilaisuudet yhtenä harjoituksena. Pidän tärkeänä etenkin sitä, että opiskelija oppii hankekirjoittamisen periaatteet ja käytänteet.

Kannatan pienimuotoisia hankkeita viestinnän sovelluspintoina jo opintojen alusta asti. Kakkos- ja kolmosvuonna voisi ammatillisen viestinnän näkökulmaa tarkentaa ja syventää. Tällöin hankekirjoittaminenkin monipuolistuisi ja mahdollistaisi erilaisten tekstilajien (genre) kirjoittamisen hankkeiden eri vaiheissa.

Samalla voitaisiin soveltaa yhteiskirjoittamista, joka on asiantuntijayhteisöissä yleistyvä työtapa, ja opittaisiin tekemään hankkeen kirjoitussuunnitelma. Suunnitelman merkitys hankkeen menestykselle on yhtä suuri kuin tutkimussuunnitelman merkitys tutkimukselle.

Läpi ammattikorkeakouluopintojen kulkeva hankekirjoittamisen työtapa tukisi erinomaisesti hankkeissa oppimista ja valmentaisi tulevaa asiantuntijaa tulevan työn tekstitehtäviin.

Torstaina julkaistussa EVAn raportissa Suora yhteys puntaroidaan havainnollisesti, miten sosiaalinen media muuttaa yritysten toimintaa. Some tekee toiminnasta entistä (läpi)näkyvämpää, joten esimerkiksi yritysten kirjoittajien tekstitaitojen puutteet tulevat armotta ilmi. Seurauksena voi olla maineen kolhuja ja uskottavuuspulmia. Pari otetta raportista:

"Taitavien kirjoittajien arvo on noussut siksi, etteivät kysyntä ja tarjonta yksinkertaisesti kohtaa. Samalla kun kirjoitustaitojen koulutus ja yleinen arvostus on romahtanut, sosiaalinen media on herättänyt kielen taitajien tarpeen.



Viestinnän strategisen merkityksen kasvaessa vanhanaikaisten viestintätaitojen – erityisesti ytimekkään ja selkeän kirjoittamisen ja puheen – merkitys muuttuu jatkuvasti tärkeämmäksi sekä yksilöille että yrityksille."

Nyt on jo kiire harjaannuttaa tulevien asiantuntijoiden tekstitaitoja. Yleissivistävän koulutuksen jäljiltä on hälyttävän monen nuoren tekstitaidoissa ammottavia aukkoja. Niiden paikkailuun ei oikein ole aikaa korkeakoulutasolla, eikä niitä paikata ainakaan luokkahuoneen pulpeteissa istumalla ja opettajajohtoisen pedagogiikan keinoin.

Opettajat ovat hanketoimijoita siinä missä opiskelijat ja organisaatioiden edustajat. Opettajat auttavat siinä, että opiskelijoilla on substanssi riittävän hyvin hallussa sekä tiedonhankinta-, tiedonhallinta-ja viestintätaidot ajan tasalla.

"Sisällön tuotannon lisäksi yritykset ovat alkaneet kiinnittää huomiota toiseen, valtavan informaatiotulvan synnyttämään tarpeeseen. Ihmisten päivittäin käsittelemän informaation määrä kaksinkertaistuu joka toinen vuosi, ja yhä suurempi osa ajasta vietetään näyttöpäätteiden äärellä. Sisällöntuottajien lisäksi tarvitaan kuraattoreita – ihmisiä, jotka ymmärtävät omaa yleisöään, pystyvät valitsemaan heille olennaisen tiedon ja paketoimaan sen helposti omaksuttavaan muotoon. Kuraattoreita tarvitaan etenkin suuryrityksissä sekä yrityksen sisäisen tiedonkulun selkeyttämiseen että asiakasviestintään."

Kuraattoreiden tarve sen kuin kasvaa. Organisaatioiden kannattaa poimia osaajaverkostostaan tekstitaitajat ja ymmärtää heidän arvonsa. Tekstitaidot ovat yhteisöjen osaamispääomaa, jota pitää vaalia ja joka on syytä panna kasvamaan korkoa tulevaisuutta varten.

Kassialman tunnustuksia

Tunnustan, olen kassialma. Matkatessani neljän kampuksen väliä pääkaupunkiseudulla kuljetan mukanani asiallisen laukkuni lisäksi kassia tai kasseja. Kätevää, joskaan ei kovin viehkoa.

Kasseja on viiden päivän tarpeisiin ja jokaisessa päivän teeman  mukainen sisältö (kirjoja, tekstejä ym. materiaalia). Kassit ovat toista elämäänsä eläviä muovikasseja (yleensä Akateemisen kirjakaupan, satunnaisesti mitä nyt käteen sattuu) ja yksi musta, lujatekoinen kangaskassi. Kasseja voi bongata kotinurkista tai työhuoneeltani sen mukaan, missä olen kulloinkin tehnyt seuraavan päivän esityöt.

Kassilogiiikan perusteet kevätkaudella 2011:

Maanantaikassi - Kampukset A tai B tai molemmat
Tiistaikassi - Kampus C, päivä- ja iltatarpeet
Keskiviikkokassi - Työhuonekassi tai -kassit, reittinä koti - työhuone - koti
Torstaikassi - Kampukset D ja C
Perjantaikassi - Kampus A

Kyse on eräänlaisesta alkeellisesta nomadiarkistoinnista. Se pitää muistin kunnossa ja luo jännitystä: tulikohan kaikki tarvittava mukaan, mitä mahtoikaan unohtua?

Kauhun hetkiä elettiin kuluvalla viikolla, kun en äkkiä löytänytkään kampuksen A kassiani. Tuskan hiki valui norona, kun kävin läpi eri mahdollisuuksia. Olin edellisenä perjantaina piipahtanut Stockan Herkussa ja tallettanut kassiaarteeni lukittavaan lokeroon. Automaattiohjauksella olin toki ottanut kassin lähtiessäni mukaan ja kotona sullonut sen ajatuksissani toisen kassin sisään. Ehdin jo manata unohtaneeni sen lokeroon ja toisaalta kääntää huushollin mullin mallin ennen kuin huomasin kassien maatuskaefektin.

Monikassisuus siis voi tuottaa yllättäviä pulmia, ihan niin kuin monikulttuurisuus joillekin pelokkaille peruskansalaisille. En silti aio luopua kassimetodistani, koska se kohtuutahtisessa arjessa toimii tosi hyvin. Kohtuuttoman arjen tahti onkin sitten toinen juttu.

Opettaja rinnallakulkijana

Toukokuun alussa opettaja on ruuvipenkissä. Vasy jo vaivaa työtahdin kiihtyessä kohti lukuvuoden huipennusta. Väsyä taittaa se, että saa osallistua sadonkorjuuseen. Lukuvuoden työ palkitsee tekijänsä (ja jää vaivaamaan, jos se on jäänyt tekemättä tai puolitiehen...).

Suomalaisen työn juhlaa vappua on juuri vietetty. Oman vappuni kruunasi kuohuvan ja rapean kulinaarisen annin lisäksi palautettujen kurssitöiden nippu.

Ammatillisen viestinnän raporteissa opiskelijat tutkailivat omaa oppimistaan, vaikka tuskailivatkin ennalta työn hankaluutta. Onkin vaikeaa havaita oppimistaan, saati kirjoittaa siitä "analyyttisesti, pohtivasti ja perustellen". Porukka selvisi tehtävästä varsin hienosti. Jotain oli tarttunut puolen vuoden matkalla jokaisen ammatti-identiteetin rakennuspuuksi.

Kurssi oli toiminnallinen ja pohjautui tekemällä ja kehittämällä oppimiseen. Opettajan monologeja oli mahdollisimman niukasti. Kurssilla pyrimme siis määrätietoisesti eroon oppimisen "lääkeruiskumallista" ja mekaanisen osaamisen tavoittelusta. Oli paljon tehtäviä, joille annettiin vain väljät raamit ja suuri mutta vastuullinen vapaus tekemiseen. Monta oivallusta raporttien mukaan syntyikin. Omistusoikeus opittuun oli ja pysyi opiskelijoilla, kullakin omalla tavallaan.

Paolo Freire kirjoitti radikaalista kasvatuksesta. Samaa aihetta ovat suomeksi käsitelleet muun muassa Juha Suoranta ja artikkelikokoelmassa Kenen kasvatus? Juha Varto. Varton artikkelin nimi on Koulun syytä etsimässä. Hän pohtii tekstissään tiedon ja taidon erilaisia tehtäviä kasvatuksessa. Itse painotan taitoulottuvuutta ja pidän sitä perustavana ammattikorkeakouluopetuksessa.

Varton mukaan taito tarkoittaa ymmärrystä ja oivallusta toiminnan periaatteista, moraalista ja vastuusta. Taito on eri asia kuin osaaminen, josta nykyään jaksetaan jankuttaa opetussuunnitelmia myöten. Osaaminen voi olla pelkkää mekaanista toistoa ilman tajua siitä, mitä tekee ja miksi. Ok, osaaminen voi osoittaa alan ammatillista hallintaa. Mutta se ei riitä. Taitoon sisältyy aina tiedollinenkin puoli; taidot eroavat suhteessaan tietoon.

Tosi taitava pystyy sanallistamaan tietonsa dialogisesti (ei siis yksinpuheluna). Opettajan työssä taito ilmenee vuorovaikutuksellisena suhteena opiskelijaan. Siinä opettaja-ohjaaja auttaa ohjattavaa saavuttamaan "hetkensä", saa tämän kukoistamaan. Opettaja kykenee oivalluttamaan, havahduttamaan ja sananmukaisesti kasvattamaan kohti ammatti-identiteettiä (ja toivottavasti tukemaan myös ihmisenä kasvua). Opettaja kulkee rinnalla ja auttaa huomaamaan oppimismaiseman näkymiä.

Taas kerran korostui palautteen merkitys. Moni raportoija kirjoitti, miten tärkeää on ollut saada kurssin aikana palautetta niin kirjallisista kuin suullisistakin harjoituksista. Siksi soisi, että vastedeskin olisi mahdollisuus tarjota opiskelijoille palautteen saamisen ilo ja haaste. Vertaispalaute on kursseilla aina mukana, mutta sen rinnalla on tarpeen antaa rakentavaa, yksilöityä ja perusteltua opettajan palautetta. Viestejä mentorilta tai vanhemmalta kollegalta.