Pörssiyhtiöiden suomen kielen ja retoriikan lyhyt oppimäärä

Talouselämän tämän päivän verkkolehdessä on artikkeli Sano se suomeksi, pörssiyhtiö. Juttu on nasevaa puhetta etäännyttävästä retoriikasta ja suomen kielen taivuttelusta omiin tarkoituksiin sopivaksi.

Tätä kielitaitoa on tarkoitushakuisesti hiottu huipputeräänsä paitsi pörssiyhtiöissä myös monissa muissa yrityksissä ja yhteisöissä. Hallinto-organisaatiot ja koulumaailma eivät ole jääneet paitsi. Etenkin strategiatekstit sekä lukijoissa epäilyksiä, epämieluisia tuntemuksia sekä epävarmuutta tuottavat tekstit - usein tiedotteet - saavat retorisia kuorrutteita. Itse asia loittonee lukijan ulottuvilta kirjoittajan ja hänen taustayhteisönsä kannalta kätevästi. Tulos on siistin ja steriilin näköinen, harmittoman oloinen.

Kotuksen tutkija Vesa Heikkinen luonnehti eräässä yhteydessä strategiatekstejä toivioteksteiksi. Sama taitaa päteä myös yritysten ja yhteisöjen moniin uutisiin.

Helmikuun manifesti: ammattikorkeakoulut alueensa vaikuttajia ja kouluttajia

Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto ARENE julkaisi perjantaina autonomisen helmikuun manifestinsa. Manifesti on maltillinen mutta painava kannanotto ammattikorkeakoulujen tulevaisuuteen. Otsikko sen jo kertoo: Malttia korkeakoulu-uudistukseen, aluekorkeakoulut mahdolliseksi.

Olen toiminut ammattikorkeakoulun opettajana yli 15 vuotta. Rinnalla olen ollut yhdeksän vuoden ajan myös taidekorkeakoulun opettajana. Olen katsellut koulutusmaisemaa sekä ammattikorkeakoulun että yliopistostatuksen ansainneen korkeakoulun toimijana. Näköalat ovat milloin huimanneet, milloin kiehtoneet. Molemmat työpaikat ovat innoittaneet, tärkeimpänä innoittajina opiskelijat ja kollegat. Molemmat ovat tarjonneet mahdollisuuksia myös kehitellä pedagogisia käytänteitä. Olen kollegojeni kera saanut ideoida, kokeilla ja kehittää työtapoja.

Tiede- ja ammattikorkeakoulujen työnjako on perusteltu, ja mielestäni siitä tulee pitää kiinni. Tiedekorkeakouluissa keskitytään perustutkimukseen, ammattikorkeakouluissa alueelliseen toimintaan niin kouluttajina kuin kehittäjinäkin (innovointi ja soveltava tutkimus). Näitä kahta korkeakoulumuotoa on turha nähdä toistensa syöjinä tai reviirinvaltaajina.

Manifestissaan amk-rehtorit huomauttavat, että "Suomen tutkimusvolyymistä 70 prosenttia tehdään yrityksissä, joiden tätä toimintaa hoitavasta henkilöstöstä 53 prosenttia on saanut bachelor-tason tai sitä alemman koulutuksen." Tämän tiedon mukaisesti vähintään kolmannes Suomen tutkimus- ja kehitystyöstä on alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden tekemää. Heidän kouluttajikseen ja valmentajikseen tarvitaan ammattikorkeakouluja ja niiden osaavaa asiantuntijajoukkoa.

Manifestin kieli on tyypillistä amk- ja korkeakoulujargonia. Yhdessä kohdin herkistyin poimimaan myös ilmaisukaunokaisen hallinnollinen himmeli: "Ammattikorkeakoulujen mukaan pelkkään korkeakoulujen määrään tuijottaminen johtaa kuitenkin helposti keinotekoisiin pakkoratkaisuihin, jotka luovat vain hallinnollisia himmeleitä, joilla ei ole todellista merkitystä kehitettäessä korkeatasoista koulutusta sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa."

Onneksi tekstissä ei käytetty ilmaisua kehittämisen ketterä veturi, vaikka jo kliseeksi tullut innovaatio siinä taajaan vilahtikin. Jargon ei sentään pystynyt peittämään tärkeää asiaa, siitä kiitos.

Palvelu pelaa miten pelaa

Aamun Hesari tuotti taas hämmästyksen hetken. Uutisessa kerrottiin Elisa Viihde -palveluun tehdystä muutoksesta: 36 tunnin automaattinen tallennusmahdollisuus on poistettu. Tilaajat ovat sitoutuneet kahden vuoden asiakassuhteeseen, josta veloitetaan 40 euroa kuukaudessa. Moni on hankkinut palvelun muun muassa tuon nyt poistetun ominaisuuden takia. Kyseessä oli lukemma "beta"-ominaisuus. Sen koeluonteisuudesta ei kerrottu.

Kuinka moni tietää, mitä beta-ominaisuus tarkoittaa? Yrityksen asiakkaitaan kohtaan tuntema ylimielisyys huipentui Elisan palveluliiketoiminnan johtajan Mikael Rönnbladin kommenttiin: "Olemme tunteneet, että tämä [beta] on yleisesti käytössä oleva termi, kuten www."

Myös VR ilahdutti lukijoita mainoksellaan. "Mukavat työmatkat lähimmältä asemalta." Niinpä, tänä talvena olemme saaneet nauttia junamatkailun eduista. VR:n kilpailusta voi voittaa matkoja. Kivaa.

Miten tempautua mukaan koulutuksissa?

Sattuipa silmään Reetta Kosken Taitavaksi kouluttajaksi -blogiinsa postaama teksti Seitsemän minuuttia. Koulutusten joskus tylsämieliseen tunnelmaan voi olla syypäänä kouluttaja (pahempi juttu), mutta aina ei koulutettavakaan yllä parhaaseensa. Ihminen jaksaa kuunnella puhetta noin seitsemän minuuttua kerrallaan, ennen kuin mieli alkaa harhailla muualla.

Koski antaa kahdeksan varteenotettavaa vinkkiä, joiden avulla voi tsempata itseään, jos sattuu osallistumaan harmaanoloiseen koulutukseen. Muutamaa niistä olen soveltanut menestyksekkäästi ja tempautunut menoon mukaan kuin varkain. Omia suosikkisovelluksia ovat

• peilaaminen eli puheen toistaminen hiukan eri sanoin
• asian ja itsen sijoittaminen tarinaan, mikä tuo juttuun havainnollisuutta ja omaa oivallusta
• kyseenalaistus ja vastaväitteet (tämä käy joskus liiankin helposti)
• visuaalistus, esimerkiksi mielle- tai  käsitekartan piirtely. 

Hauskin Kosken vinkeistä neuvoi kuvittelemaan puhujan alasti. Mahtaisi syntyä vekkulia oheisviestintää, kun kuulijan naama ei tahtoisi pysyä kuosissaan. Minua ainakin alkaisi naurattaa niin, että itsehillintä olisi vaarassa.

Olin tiistaina seuraamassa asiantuntijaviestinnän kurssini opiskelijoiden presentaatioita. Jokaisella tiimillä oli oma asiantuntijaviestinnän aihe, esimerkiksi "esimiesviestintä", "asiantuntija kokouksessa, neuvottelussa ja palaverissa", "verkko työyhteisöviestinnän voimavarana" ja "asiantuntija myy ja markkinoi". Tavoitteena oli kiteyttää olennainen ja esittää se asiantuntevasti yleisölle (= läsnäolleet opiskelijakollegat ja opettaja eli minä). Aikaa oli 20 minuuttia. Ryhmien tuli itse rajata aihe, suunnitella ja valmistaa sisältö sekä havainnollistus ja esitystapa.

Myyntiä ja markkinointia käsitellyt tiimi piti loistavan presentaation. Esittäjät selvisivät tykötarpeinaan selkeä, kuuluva ja vivahteikas puhe, mainio video myyntipuheesta sekä banaani. He olivat perehtyneet aiheeseensa ja harkinneet tarkkaan, miten asiansa tarjoavat. Tietoperusta eli muutama keskeinen käsite ja myyntiprosessi vaiheineen tulivat olennaisin osin selväksi, ilman ainuttakaan powerpoint-diaa. Banaani edusti myytävää ja markkinoitavaa asiaa. Ravintoarvojen luennoinnin ohi ajoivat ostajalle koituva etu ja hyöty (maukas, terveellinen, kätevä kuljetettavaksi, kohtuuhintainen).

Tiimin parikymmenminuuttinen oli silkkaa imua. Yleisössä ollut muutama nuorena nukahtanut virkosi kuin taikasauvan kosketuksesta. Esityksen huumori oli iskevää mutta ei loukkaavaa eikä omahyväistä. Perusviesti välittyi: myynti- ja markkinointitaidot ovat välttämättömiä asiantuntijayhteisöille sekä suomalaisilla asiantuntijoilla on vielä paljon petraamista sillä saralla.

Esseessä ajatus lentää ja hapuilee

Viikko sitten lauantaina vedin taideopiskelijoiden äidinkielen kurssilla esseepajaa (sana näyttää "esseeapajalta"). Kurssisuorituksina on pari "harjoitusesseetä" (mikä kiehtova sana), ja useimmat ovat saaneet tai joutuneet kirjailemaan esseitä sekä yleissivistävässä koulutuksessa että korkeakoulussa. Harjoitusesseitä voisi kutsua sillaksi lopputyöhön: tavoitteena on ottaa tuntumaa tutkivan tekemisen sanallistamiseen.

Essee on hieno tekstilaji, joskin vaikeasti  kesytettävissä. Se kun on monennäköinen ja hyvin tehtynä aina moniääninen. Se antautuu työläästi määriteltäväksi. Sillä on januskasvot: joskus on vaikeaa erottaa essee kolumnista, pakinasta tai artikkelista. Kirjoitin viime vuonna erääseen julkaisuun tekstin, joka omasta mielestäni oli (ja on) essee. Kirjan toimittajat pitivät sitä artikkelina. Samapa tuo. Ehkä artikkeli luo joillekin oppineille lukijoille uskottavamman mielikuvan kuin essee, jota leimaa villiys, vapaus, joskus harkittu julkeuskin. Esseessä on usein jotakin anarkistista, vaikka arempi esseen kirjoittaja voi aina valita "neutraalin" asiatyylinkin.

Erilaisia esseitä yhdistää ainakin pohtivuus ja perustelevuus. Kirjoittaja on rajannut aiheensa, valinnut näkökulmansa ja päättänyt lähestymistapansa. Sävyjen ja tyylien kirjo on runsas, kirjoittajansa ääninen, parhaissa esseissä aina omintakeinen.

Omintakeisuus ei tarkoita vimmaista erikoisuudentavoittelua sananvalinnoissa tai kielikuvien muotoilussa. Se näkyy taidossa keskustella asiaa palvelevien lähteiden kanssa ja suhteuttaa omaa ajattelua niiden antiin. Se näkyy harkitussa, vivahteikkaassa ilmaisussa ja hallitussa rakenteessa. Taitavalla esseistillä on hallussaan laaja, tilanteeseen sopiva retoristen keinojen varanto.

Esseessä tekstilajina viehättää se, että kirjoittaja voi - tehtävänannon mukaan - lennellä ajatuksineen vapaasti, yrittää ratkoa jotakin pulmaa, etsiä vastausta johonkin kysymykseen tai vain ottaa tuntumaa johonkin. Ryhmän opiskelijoille essee antaa mahdollisuuden tutkailla tulevan lopputyön aihetta omalla, tuoreella tavalla - vielä ilman lopputyön asettamia paineita. Harjoitusesseessä nimen mukaisesti harjoitellaan akateemisia tekstikäytänteitä, kuten lähteiden käyttöä ja merkitsemistä, käsitteiden määrittelyä ja argumentointia. Samalla otetaan tuntumaa omaan kirjoittamiseen ja omaan lopputyöhön. Aletaan etsiä omaa ääntä.

Esimerkkiesseiksi ovat tähän tarpeeseen valikoituneet Albert Camus'n Sisyfoksen myytti ja Juha Varton Pari sanaa campistä. Molemmista erottuu kirjoittajan oma ääni. Molemmat antavat tekstianalyysiin herkullisia aineksia: rakenteen tutkailua, kirjoittajan keskustelua lähteidensä ja lukijansa kanssa sekä retoristen keinojen huikean hienon valikoiman. Keskustelimme pajassa esimerkkiesseiden havainnollisuudesta, joka syntyy muun muassa vertausten, rinnastusten, kielikuvien, kysymysten, toistojen, esimerkkien, vastakkainasettelujen ja muiden retoristen keinojen avulla. Oma nautintonsa kehkeytyy taitavan sananvalinnan ansiosta.

Esseestä on tainnut tulla muotilaji. Jopa kulttuurijulkaisu Ilta-Sanomat julkaisi tammikuussa jutun esseistä ja esseisteistä. Suomalaiset nykyesseistit näkyvät valtaosin olevan nuoria, vihaisia miehiä. Iltiksen jutussa mainittiin nimeltä Antti Nylén (suosikkini!), Putte Wilhelmsson ja Ville-Juhani Sutinen. Missä luuraavat naisesseistit? Olisi innostavaa tarttua heidän tuotoksiinsa. Huhuu, tulkaa naisetkin esseekentälle ilottelemaan , kapinoimaan ja provosoimaan!

Voihan ymmärrysvaje!

Lari Kotilainen tarttuu Suomensuojelija-blogissaan viranomaisten kielenvenytykseen. Ällistyttävää esimerkkiaineistoa oli tällä kertaa kertynyt Valtiovarainministeriön raportista:

“Valtiovarainministeriö arvioi, että talouskriisi ja heikko työllisyystilanne yhdessä väestön ikääntymisen kanssa ovat syventäneet julkisen talouden kestävyysvajetta.”

Anteeksi kuinka? Nyt tuli lukijalle ymmärrysvaje. Onhan se tosin jo ollut ennenkin, kun on koettanut saada tolkkua viranomaisten kapulakielestä. Nyt se syveni entisestään, oikeastaan jo upotti. Pyrin pinnalle lukemalla ihan muita tekstejä. Valitettavasti vain joskus on pakko noita virkakielijorinoitakin lukea ja tulkita.

Kela ja verohallinto ovat aikojen saatossa onnistuneet kohentamaan tekstiensä ymmärrettävyyttä. Kun viitisen vuotta sitten täyttelin äitini puolesta eläkkeensaajan hoitotukianomusta, selvisin vain yhdellä täydennyskierroksella. Pari viikkoa kuluikin lomaketta töiden ohessa täytellessä ja liitteitä kokoillessa. Silloinkin iski ymmärrysvaje, mutta sentään aika lievä.

Kansalaisena joskus tuntee jäävänsä katveeseen, kun viranomaisten kanssa viestii. Viranomaiset ovat korkeasti koulutettua väkeä, joten luulisi, että heidän viestintätaitonsa eivät olisi jääneet "lapsenkengän asemaan" (kuten joku aikanaan kielikuviaan solmeili). Vaan lienevätkö sittenkin vielä lapsenkengissään?

Hyvä palvelu hivelee mieltä

Tämä kirjoitus ei käsittele kirjoittamista, ei tekstejä, eikä tekstitaitoja. Kirjoitan hienosta palvelukokemuksesta, jonka syntytarpeina olivat tilanneherkkyys, ystävällisyys ja keskustelevuus. Se oli vuorovaikutusta toimivimmillaan arkisessa asioinnissa.

Taivalsin eilisaamuna läpi tuiskun ja kinosten helsinkiläiseen sivutyöpaikkaani. Olin sopinut tapaamisen yhteyshenkilöni kanssa, ja asia oli tärkeä. Olin typeryyttäni unohtanut yhteyshenkilön kännykkänumeron kotiin ja harhailin suunnilleen oikeassa paikassa mutta lukittujen ovien takana. En tiennyt, minkänäköinen yhteyshenkilöni on, koska olin asioinut hänen kanssaan vain sähköpostitse. Kävelin autiota käytävää pitkin. Ketään ei näkynyt.

Kunnes etuvasemmalta ilmestyi mies, joka kohteliaasti kysyi, voisiko olla avuksi. Kerroin asiani, ja hän pyysi minut toimistoon odottamaan. Hänellä oli aikaa lyhyeen small talkiin. Hän tarjosi aamukahvin ja samalla selvitti, että odottamani henkilö tulee Hämeenlinnasta asti. Todennäköisesti matkanteko kestäisi tavallista pidempään. Join kahvini ja lueskelin lehtiä. Minulla ei sillä kertaa ollut kiire, saatoin hyvin odotella.

Jonkin tuokion kuluttua minua tuli tervehtimään toinen toimiston työntekijä. Puhelimme työasioita ja siinä sivussa edistimme myös sitä asiaa, jonka vuoksi olin tullut paikalle. Tämä avulias nainen soitti sitten yhteyshenkilölleni, jonka juna oli juuttunut Vantaalle. Sen jälkeen hän kirjasi muistiin asioita, jotka olivat olennaisia alkuperäisen asiani kannalta. Etenimme siis myös varsinaisessa asiassa. Sovimme toimenpiteistä, ja perjantaina asian pitäisi olla kunnossa.

Vaikka en välittömästi saanutkaan tärkeää asiaani hoidetuksi, minuun teki vaikutuksen se rakentava ja yhteistyöhakuinen viestintä, jota toimiston väki harjoitti. Lähdin seuraavaan etappiin hyväntuulisena ja rauhallisena. Odottelu ei harmittanut lainkaan, eihän se ollut turhaa. Sain hyvää palvelua, joka hivelee mieltä vieläkin.

Tämä oli pieni tarina tavallisen arkipäivän eräästä tilanteesta. Pienin viestinnällisin valinnoin voimme saada paljon aikaan. Suuria ponnistuksia ei aina tarvita, riittää että on läsnä ja että on tilannetajua.