Aleksis innoittaa yhä

Lukuelämyksellistä Aleksis Kiven päivää! Aleksis suo ratkiriemukkaita ja innoittavia lukukokemuksia vuodesta, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Kivi on Suomen kirjallisuuden ikiklassikko, jonka toivoisi kaikenikäisten suomensuojelijoiden löytävän kieltään ja elämäänsä ilahduttamaan.

Muinoin koulunpenkillä tosin ei erityistä Kivi-intoa ollut. Veljesten kehitystarina oli vain pakkopullaa,  joka oli opetussuunnitelmaan leivottu ja keskikoulun opetuksessa tylsästi käsitelty. Kansakoulussa - tuossa entisaikain koulumuodossa - pääsin toisluokkalaisena lukemaan Kiven tekstiä koko koulun juhlasalin täyttäneelle yleisölle, tietysti 10.10. Muistan yhä, miten jalkani tärisivät puhujanpöntön takana ja ääneni värisi. Sanat tulivat hiukan takellellen. Mutta mielissäni olin. Pitkäpiimäisemmät Kivi-hetket koittivat teini-iässä, mutta aikuisena löysin Kiven uudelleen.

Seitsemän veljestä sopii mainiosti vaikkapa ääneen luettavaksi iltatarinaksi. Tapanani on lukea miehelleni "iltasatu" eli pätkä jostakin kirjasta ja jatkaa tarinankuljetusta seuraavana iltana. Sopiviksi ovat osoittautuneet mm. mainittu veljesromaani, Voltairen Candide, Kari Hotakaisen, Mark Twain ja Heli Laaksosen tekstit sekä antiikin tarinat ja myytit. Aikuisille myös Grimmin sadut, jos kantti kestää.

Mikä piru sitä pitelee?

Puolisoni kertoi serkustaan, joka oli lapsena huvittanut aikuisia - noita viattomien kiusaajia - kommentoimalla jotakin juttua hokien: "Niin niin, mutta mikä piru sitä pitelee?". Jokin, mikä lie, ei ottanut alkaakseen, tai joku, kuka lie, ei saanut asiaansa vauhtiin. Samaa olen viime päivät itse hokenut mielessäni, kun olen kuunnellut opiskelijoiden tuskailuja lopputyön aloituspaineissa.

Tilanne on tämä: kuluvan lukuvuoden aikana pitäisi saada lopputyö kuosiin. Nyt eletään lokakuun alkua, ja koulua on noin kuukausi takana. Tämän kuukauden aikana on keskusteltu aloittamisesta ja ideoitu keinoja saada homma käyntiin. Hyviä aikomuksia on kosolti, mutta kovin on elämä kiireistä ja aika kortilla. Selityksiä, tekosyitä, huonoa omaatuntoa. Päässä kaikuu tuttu lause: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. En aloita vielä tänään, aloitan (ehkä) huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa tai...

Kokoonnumme kerran viikossa tilaan, jossa tilaa on niukasti, aikaa niukasti ja väkeä runsaasti. Alkukyselyn perusteella useilla on jo lopputyön aihe tai ainakin idea sellaiseksi. Motivaatiotakin periaatteessa on. Alkuun on vain niin työlästä päästä.

Olemme tutustuneet kirjoittamisen vauhdittamisen keinoihin, kuten vapaaseen kirjoittamiseen, miellekarttoihin, silmukointiin, listauksiin, tomaattitekniikkaan. Kimmo Svinhufvudin Gradutakuun ja bloggausten innoittamana olemme miettineet, olisiko apua siitä, että asettaa itselleen kaksi päivämäärää, viikon päähän toisistaan. Ensimmäisenä päivänä suunnittelee kirjoittamisen aloittamista, viikon päästä siitä alkaa sitten kirjoittaa - ensin nopeasti, rennosti ja kritiikittä. 

Olemme tutustuneet prosessikirjoittamiseen, käyneet läpi lopputyön tekemisen alkuvaiheet tekstejä (ideapaperit, kirjallisuuskatsaukset, työsuunnitelman, alustavat tekstinosat ja -pätkät, työpäiväkirjan, muistiinpanot). On kirjattu muistiin kirjoittamista tukevia oppaita ja nettisivustoja sekä blogeja.

Onko ehkä tehty liikaa ja saatu infoähky?

Tuskin kuitenkaan. Tilanne vain taitaa olla samantapainen kuin isojen valikoimien edessä tilanteessa, jossa pitäisi tehdä tietoinen päätös siitä, mitä tekee, miksi ja miten. Hämmennys, kärsimättömyys ja mukavuudenhalu johtavat nopeasti tilanteeseen, jossa menee sormi suuhun ja pääsee parku: "Haluan aloittaa jostakin ja jollakin tavalla, mutta en tiedä, minkä tavan valitsisin!" Ihan niin kuin sillä pienokaisella, joka alkoi marketin virvoitusjuoma- ja mehuhyllyjen runsaudenpulassa itkeä, koska halusi yhden mehun, mutta ei osannut päättää minkä. Kirjoittamisen aloittamiseen on niin paljon vinkkejä, että voi ahdistua, jos ei pysty päättämään, mitä niistä soveltaisi.

Olen sitä mieltä, että on vain hyvä, että apukeinoja ja työn helpottajia on vaikka sitten runsaudenpulaksi asti. Väitän, että jokainen lopputyötään aloitteleva kyllä löytää vuorokaudestaan sen varttitunnin, jonka aikana voi edistää projektiaan. Kun on päässyt vauhtiin, löytää sitten pidempiä rupeamia ja intensiivisempää työaikaa. Kyse on tahdon asiasta. Ihmisellä on - yleensä - aikaa siihen, minkä mieltää tärkeäksi. Tekosyihin on helppo ripustautua. Ajankäytön suunnittelu pää- ja välitavoitteineen on ehdoton juttu lopputyötään aloittavalle.

Ensi viikolla taidan panna ryhmäläiset kirjoittamaan tuokion verran siitä, missä ovat nyt menossa lopputyönsä kanssa. Mitkä asiat ovat alkusyksyn aikana edistäneet ja mitkä hidastaneet työn aloittamista?

Ehdotuksia eteenpäin pääsemiseksi:

• Jos et ole keksinyt vielä aihetta, on jo aika ideoida sellainen.
• Jos aihe on, mutta se on laaja tai epämääräinen, on edessä aiheen rajaus.
• Jos olet jo rajannut aiheesi, ryhdy aktiiviseen tiedonhakuun (muutama keskeinen lähde ja valinnan perusteet). Jos olet jo tutustunut lupaaviin lähteisiin, ala penkoa esiin keskeisten käsitteiden merkityksiä ja ryhdy rakentelemaan viitekehystä.
• Jos tavoitteet ja kysymyksenasettelu ovat oraalla, ota tuntumaa työsi toteutustapaan tai menetelmään sekä aineistoon.

Aihioista voisi alkaa kirjoittaa raakiletekstejä, joita sitten vähitellen versioi prosessin edetessä.

Miksi on niin vaikea suostua siihen, että alkuvaiheet tekstit ovat yleensä räpellyksiä ja joskus jopa surkeita? Miksi on niin tukalaa alistua siihen, ettei heti tule hienoa, fiksua ja valmista? Aivan liikaa energiaa tärvääntyy siihen, ettei saa asennettaan sellaiseksi, että se tukisi kirjoittamista ja auttaisi tolkulliseen työskentelytapaan.

On masentavaa kuulla viikosta toiseen, että "emmä oo vielä kirjottanu mitään, se on kaikki täällä mulla päässä". Kirjoittaminen on itsensä ja asiansa näkyväksi tekemistä. Onhan se tietysti sikäli joskus pelottavaakin. Luonnostaan on vaikea kirjoittaa hyvin. Pitää tehdä työtä. Näin totesi Nietzsche ja osui oikeaan.

Opeta siinä nyt sitten oikeinkirjoitusta

Tänään on vuorossa teema, jota olen aiemminkin käsitellyt: alkukirjaimen valinta. Iso vai pieni?

Kielenhuollon oppaat ja sivustot antavat tukuttain ohjeita alkukirjaimen valintaan. Ne höystävät sanomaansa lukuisin havainnollisin esimerkein. Mutta, totuushan on tarua ihmeellisempää (ja kenties mielenkiintoisempaa). Opit eivät tartu tai niitä rikotaan tahallaan ja mielihyvin. Rikkoahan saa, jos ohjeet taitaa ja vieläpä tietää, mitä tekee eli tietoisesti pahoinpitelee kirjoitettua tekstiä. Ruodusta on kieltämättä kiva joskus poiketa, myönnän, ja poikkean itsekin.

Nurisen silti mainosmaakareiden valintoja. Nyt kunnostautuu Atria mainoksissaan tekemällä kyseenalaisia alkukirjainvalintoja. Ei-niin-kotoiseen henkeen sen mainoksissa vilistävät Isot Alkukirjaimet. Tiedä sitten, miksi esimerkiksi Kevyt Suikale ansaitsisi moisen arvonnousun.

Alkaa olla ajankohtaista suunnitella viikonlopun ruokahankintoja. En valitse edellä mainitun yrityksen uutuustuotteita, joita ovat Härän Paahtopaisti Lastu ja Pehmeän Pippurinen Kastike, Broilerin Filee Suikale sekä Viljaporsaan Kevyt Suikale ja Mieto Herkkusienikastike.

Olin tohkeissani kirjoittaa Viljaproosan suikaleista, ja ne taitaisivat maistuakin paremmilta kuin valmiseineet. Filee oli sentään filee eikä file. Yksi piste. Aion silti puolisoni kanssa tehdä kotiruokaa eli valmistaa sorsa-aterian (hän saa tehdä kastikkeen, eikä siinä ole keinotekoisia lisäaineita).

Mainoksessa todetaan lopuksi: "Vatsaan on hyvä laittaa myös kastike, heti siihen lihan viereen." Tulipa hellyttäviä mietteitä mieleen. Siinä ne köllöttelevät sulassa sovussa, toisiaan täydentäen. Lauseisiin ja virkkeisiin olisi hyvä ihan suoraan sanotusti panna alkukirjaimet tolkullisesti, heti ja kotoisasti, ei joidenkin  muiden kielten käytäntöjä matkien.

Yhdys sana opit karku teillä ja vähän muutakin tänään nähtyä

Lieneekö kolmena peräkkäisenä lauantaina kokemani kielenhuoltomaratonit jääneet päälle kuin viallinen älppäri (LP:t retrosti muodikkaita, toim. huom.). Kustannuspaikasta toiseen siirtyessä on aikaa havainnoida ulkomainontaa. Yhteishaku on taas ajankohtainen, ja Valiolla on Oivariini-kampanja. Julkinen liikenne antaa kosolti katseelle kohteita, kun pysäkeillä, asemilla ja liukuportaiden lähistöllä on mainoksia.

Myyrmäessä kulkijaa tervehtii kehotus tutustua Kellogg's
-välipalapatukoihin. Yhdysmerkki olisi kyllä mahtunut edellisen rivin loppuun mainoksessakin, mutta se ratkaisu ei kai sitten miellyttänyt AD:n silmää eikä ehkä mainostajaakaan.

Oivariini-mainoksissa hehkutettiin tähän tapaan: syyskampanja rasioissa voittona keittiöremontti. En vanno, että ensimmäinen sana oli syys, mutta jokin aloitussana ilmauksessa kuitenkin oli. Rasiat roikkuivat irrallaan. Kampanjan nettisivuilla kukkivat monet yhdyssanakukkaset. Sama ilmaus näkyy eri tavoin kirjoitettuna:

Valio Oivariini ® -levite / Valio Oivariini ® levite

Koti ja Keittiö -lehden / Koti & Keittiö -lehden / Koti ja Keittiö lehden

Kaino toive edellä esitettyä tyyliä soveltaville: koettakaa päättää - ja mielellään valitkaa se norminmukainen muoto ainakin organisaation teksteihin.

Pitkänsitkeitäkin muodostelmia voi poimia:

Valio Oivariini ® 250 g, 400 g ja 600 g pakkaukset (siis hus hiiteen yhdysmerkit, turhakkeet)

Helmi, helsinkiläinen liiketalousopisto julistaa yhteishakumainoksessaan "Get prepared!" Ei hullumpi ehdotus. Sen ja monen muun opinahjon markkinointiviestintää seuratessaan tuntee tällainen keski-ikäinen ihminen eräänlaista myötähäpeää. Mainokset tuntuvat kovin kosiskelevilta, mielisteleviltä muka-nuorekkailta. Innostaako tällainen sanailu nuoria todella?

"urahelmi-huippu-urheilijaksi liiketalouteen

niinku urahelmeksi ylppäripohjalta"

Ja lopussa seisoo, ei kiitos vaan IHQ!

Jostain syystä ei tunnu tuoreelta, ei IHQu-uudelta. Missä ovat iskevät ideat ja mukaansa nappaavat sanailut? Laureakin on kaivanut kesäsäilöstä viimekeväisen iskulauseensa "Suuntana Laurea, päämääränä elämä". Mutta eikös ole niin, että elämä on? Viime keväänä Metropolia onnistui mielestäni kivasti. Mainokset olivat ajassa mutta luontevasti muunnellessaan julkkishakuisuusteemaa nokkelin sanankääntein.

Tätä kirjoittaessani tuskailin hetken erikoismerkkien viidakossa. Mistä ihmeestä löydän ®-merkin? Muistin Korpelan mainion näppissivun, joten suosittelen muillekin, jotka haluavat kirjoittaa erikoismerkit suomalaisella PC-näppäimistöllä mutta eivät muista näppäinyhdistelmiä ulkoa.

Tekstityöläinen seikkailee offline-maastoissa

Tekstityöläinen on viime viikot seikkaillut offline-maastoissa, siis harjoittanut opetustyötään fyysisissä luokkatiloissa. Jottei nyt menisi ihan narraamiseksi, niin myönnettäköön, että kohtuullinen tovi on vierähtänyt myös koneen ääressä, lähinnä aineistoja luodessa ja kielentarkastuksia tehdessä.

Parahdin tänään Facebookissa, tuossa jokaisen keski-ikäisen hauskassa leikittelyfoorumissa, että olen ollut pitkään offiline-tilassa. Parin minuutin kuluttua lapsellisesta statuksen päivityksestäni eräs kollega kommentoi: "Ei ole niin vakavaa, jos online-tila on kateissa. Kunhan et kadota offline-tilaa. ;)"

Olen hajauttanut opettajuuttani tällä haavaa kahteen isoon organisaatioon: Metropoliaan ja Aaltoon. Molemmissa askaroin kahdessa yksikössä, joten saan olla tekemisissä niin liiketalouden kuin viestinnän opiskelijoiden sekä Aallossa taiteen ja taideteollisten koulutusohjelmien sekä tekniikan opiskelijoiden kanssa. Ei ole tyhjää hetkeä, mistä olen kiitollinen. Kotiorganisaatiostani olen virkavapaalla, en työn tylsyyden takia vaan käytännön syistä.

Kolme viime lauantaita ovat sujuneet rattoisasti kielenhuollon kurssin ohjaksissa. Suhtaudun sinänsä kriittisesti pikakursseihin, mutta ehkä ne joitakin uinuvia taitoja elvyttävät. Tosiasia on, että pelkästään tunneilla läsnäolemalla ja mukavia rupattelemalla ei taitoja harjaannuteta eikä kartuteta. Homma vaatii raakaa työtä.

Kurssin loppukokeessa menestyy vain perehtymällä oppimisaineistoihin, so. lukemalla esimerkit selityksineen muuta kuin hauki on kala -menetelmää soveltaen. Niin ja tietysti myös harjoittelemalla ja taas harjoittelemalla. Jottei elämä normiviidakossa kävisi turhan ankeaksi, oli syytä muistuttaa suhteellisuudentajusta, tilannetajusta sekä siitä, että monesti riittää vallan hyvin se, että muistaa ne tärkeimmät ohjeet ja normit (kuten pää- ja sivulauseen välinen pilkku).

Istuin viime keskiviikkona sosiaalisen median seminaarissa, jossa oli kiinnostavia esityksiä ja osaavia asiantuntijoita. Hieman vain häiritsi puhujien fingelska, jota toki ymmärsimme ainakin sinnepäin. Ymmärrän, että tutkijayhteisöissä luetaan ja puhutaan yhä enemmän englanniksi. Ymmärrän senkin, että asiantuntijoilla on monta rautaa tulessa ja kiire siinä missä maija- ja mattimeikäläisilläkin (vaikka kiire onkin excuse, anteeksi tekosyy). Senkin ymmärrän, että kaikille asioille ei ole helppo löytää osuvaa omakielistä vastinetta.

Mutta edes puheesta ei ole kovin kiva alituiseen napata melkein mutta ei ihan omaan kieleen mukautettuja käsitteitä tai muita ilmauksia. "Kun työntekijä aamulla avaa browserin..."; "Some on ambientia julkisuutta..."; "Tärkeää somessa on presenssi...[onkohan se koko touhun esenssi vai ehkä esanssi?]"

Ja sitten tunnustusosastolta: Olen kärsinyt kovista vieroitusoireista tämän offline-kauteni aikana. On kuin osa itsestä olisi vajonnut koomaan, kun en ole päässyt postaamaan. Mikä harha! Tekstityöläisenä olen pörrännyt kuin kesäkauden jälkihumalaa poteva killiäinen. Pistovoimaa olisi mutta kohteita ylenpalttisesti ja osumatarkkuus sattumanvarainen. Pitäisiköhän vähitellen siirtyä mobiilikauteen, niin kulkisivat työkalut kätevästi mukana? Tai edes kannettavan emoksi.

Lukeminen kehittää kirjoitustaitoa, joten suosittelen kaikille syysiltojen iloksi syksyn kirjasadonn antia. Omalla lähiajan lukulistalla ovat Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, Riikka Pulkkisen Totta sekä Antti Nylenin Halun ja epäluulon esseet. Pulkkisen romaani olikin jo Akateemisesta myyty looppun.

Larille (Kotilainen) kiitokset blogini maininnasta Virke-lehden artikkelissa. Ilman tuota mieltä piristävää kannustetta olisin tämänkin varttitunnin nysvännyt joidenkin paperien kanssa ja unohtunut tyystin sinne offline-maailmaan.

Opettaja, hallinnoija, oivalluttaja ja jokapaikanhöylä

Tässä on viikko pari opiskeltu erilaisia tietohallintojärjestelmiä. Hienoja työkaluja, kunhan toimivat. Niiden käyttöön tosin kuluu järjetön määrä työtunteja, jotka ovat pois varsinaisesta työstä: opetuksen suunnittelusta ja opettamisesta. No, osa järjestelmistä toki on suunnittelun työkaluja. Mutta kun ne eivät toimi sujuvasti, etenkään etäyhteyksin.

On toteutussuunnittelujärjestelmää, tilanvarausjärjestelmää, opintorekisteriä, palautejärjestelmää sekä tietenkin verkkoalusta introineen ja sähköposteineen (verkkoalustasta en kyllä luopuisi, pakko myöntää). Idea on hyvä ja kannatettava: prosessit virtaviivaistuvat ja yhtenäistyvät. Periaate ei vain ihan lyö kättä käytännölle. Monikohan työperäinen stressi juontaa siitä, että käyttäjäpolosta on tullut järjestelmien vanki?

Uhosin kiukkupäissäni alkavani pitää kirjaa siitä ajasta, joka kuluu järjestelmien kanssa nysvätessä. Luovuin ajatuksesta, koska moinen touhu vain turhauttaa. Jos mahdollista, toivoisin järjestelmistä mahdollisimman vapaita iltoja ja viikonloppuja.

Iloakin on, ihanaa. Tällä viikolla ryhdytään matkaamaan ammatillisen viestinnän maailmaan sekä perehtymään työyhteisön viestintään. Pian saan tarttua opinnäytetyöteksteihin tekstinohjaajan roolissa, ja viimevuotisia opinnäytetyön tekijöitäkin on tulossa juttusille.

Syksy on täynnä uusia askareita ja myös organisaatio-oppia, koska vaihdoin työmaisemaa. Yksi "työpesäni" on valtava 16 000 opiskelijan yhteisö, jonka yhteen osaan saan nyt tutustua. Toinen on vanha tuttu TaiK, nyt vain osana uutta Aalto-yliopistoa ja siten organisaationa monin tavoin erilainen kuin ennen. Sivuaskeleita otan Aallossa TKK:n suuntaan, jossa edessä on kandiseminaarien tutkimusviestinnän luennot ja tekstinohjausvastaanotot. Kolmas ulottuvuus on sitten sivutoiminen yrittäjyys ja yhteistyö Viestintäheimo Klaanin kanssa.

Kouluyhteisöt näkisi  mielellään työyhteisöinä, joissa opiskelijat ja henkilökunta eli opettajat ja opetusta tukeva väki yhdessä tekevät tulosta. Miksi koulut ovat yhä jotenkin irrallaan ja ikään kuin vain simuloivat sitä, mikä tapahtuu toisaalla ("työelämässä", ihan kuin koulu ei olisi työelämää). Pitäisi vähentää tietokeskeisyyttä ja antaa enemmän aikaa ja tilaa uteliaisuudelle, etsimisen ja löytämisen riemulle sekä taitojen kehittämiselle. Tiedon lisäksi tarvitaan taitoa ja asennetta.

Vanhat ajattelu- ja työtavat ovat uuden ideoinnin ja luovan toiminnan hidasteina. Etsitään turvallisuutta, tarrataan tuttuun ja totuttuun, kontrolloidaan, ei uskalleta ottaa riskejä, toistetaan itseä, korostetaan järkeä yli muun ja pysytellään siinä, mikä koetaan mukavaksi ja minkä hyväksi ei tarvitse ponnistella. Nämä hidasteet ovat itsellenikin tuttuja, etenkin järjen korostus, itsensä toistaminen ja mukavuudenhalu.

Yllättävän usein yhä törmää ns. lääkeruiskuajatteluun eli siihen, että opettaja siirtää tietojaan ja viisauttaan noviiseille, jotka auliisti ottavat ne vastaan. Tottakai opettajan tehtäviin kuuluu jäsentää tietoa yhdessä oppijoiden kanssa sekä auttaa heitä rakentamaan merkityksellistä tietoa.

Mutta tietoa ei voi 2010-luvun  maailmassa siirtää opettajalta oppijalle kuin leipiä kaupan hyllyltä ostoskoriin. Suuri osa tiedoista vanhenee auttamattoman nopeasti. On olennaisempaa oppia suhtautumaan uudella tavalla tietoon ja päivittämään uteliaasti tietojaan kuin omaksua valmiita tietopaketteja varastoon. Moni tieto on sitä paitsi aika hyödytöntä ilman sovelluskykyä eli taitoa. Sovelluspintaa kannattaa etsiä etenkin koulun seinien ulkopuolelta.

Toisinaan on hyvä tuulettaa, jotta voisi yhä kasvaa ja kehittyä ammatissaan. Samalla voi löytää ihka uusia, tuoreita ja jopa mullistavia näkökulmia tekemisiinsä. Jos nyt ei järisyttävän suurta keksintöä teekään, onnistuu ehkä tekemään vanhasta uutta. Ja jos ei isoa kokonaisuutta, tilkkuja kai kuitenkin. Tervetuloa, syksy!

Työlki ellää

Paluu töihin on tosiasia, ja nyt on terästäytymisen paikka. Helle teki tehtävänsä kuten myös leppoisa lomailu. Edessä ovat uudet kuviot ja uusien organisaatioiden opettelu. Itse työltä odotan yhtä antoisia hetkiä kuin vanhan tutun työyhteisön tarjoamat ovat olleet.

Olen virkavapaalla lehtoraatistani ja työskentelen alkavan lukuvuoden pääkaupunkiseudulla sekä ammattikorkeakoulussa että Aallossa. Rytmin vaihdos loman jälkeen on aina totaalinen: asiat tuntuvat kaatuvan päälle ja hienot ideat ovat vielä hukassa. Hiukan lohduttaa, että kollegat tuntuvat potevan samaa. Kokemus kertoo, että viikko pari ja sitten taas paiskitaan töitä kuin ei olisi muuta koskaan tehtykään.

Tunnustaudun on-off-ihmiseksi. Ottaa aikansa, joskus tukalan pitkän tuntuisen, ennen kuin pääsen vauhtiin. Kun olen päässyt vauhtiin, jatkaisin jatkamistani. Siirtymävaiheet ovat joka kerta hankalia. Innostavat asiat ja ihmiset lievittävät siirtymien sivuvaikutuksia.

Viime viikon intensiivikurssi oli hyvä lukuvuoden aloitus. Tällä viikolla valmistellaan ja ensi viikolla päästään tositoimiin. Esimakua tulikin jo kahden opinnäytetyön myötä. Molempien tekijät ovat ahkeroineet kesällä varsin tuloksekkaasti. Tekstiversioita on antoisaa lukea ja kommentoida.

Kesällä osallistuin dekkarien ja muiden kirjojen lukemisilon lomassa erääseen lehtiprojektiin. Kirjoitin lääketieteen ammattilaisille tarkoitettuun tapahtumalehteen muutaman jutun, jotka perustuivat tapahtumassa pidettyihin asiantuntijaesityksiin.

Projekti ammatillisesti mainio oppimiskokemus. Oli tutustuttava nopeasti itselle tuiki tuntemattomiin asioihin ja kirjoitettava niistä lyhyehköt artikkelit, joiden piti olla tarkkoja mutta ymmärrettäviä. Tasapainoilu ammattikielen ja journalistisen ilmaisun välillä oli mielenkiintoista puuhaa. Versioita kommentoitiin puolin ja toisin. Jälleen kerran näki, miten tärkeä kirjoitusprosessin osa editointi onkaan. Kirjoittaminen on myös yhteisöllistä toimintaa, ei vain yksin puurtamista.

Kivaa aloittaa työt. Työlki ellää, vaikkei rikastuisikaan muuten kuin henkisesti. Tervetuloa uusi lukuvuosi ja uudet kujeet!