Kotus eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskus julkisti keväällä 2009 Kielipoliittisen toimintaohjelmansa, jossa suosittaa, että yleissivistävän koulutuksen äidinkieli ja kirjallisuus -niminen oppiaine muutettaisiin muotoon suomen kieli ja kirjallisuus.
Nimenmuutoksen taustalla on suomi toisena kielenä -opetuksen (S2-opetuksen) sisältö, jonka tulisi lähestyä äidinkielen ja kirjallisuuden sisältöjä. Perustelu on hyvä, sillä maahanmuuttajataustaiset tarvitsevat opiskelussaan ja työssään ihan samoja kielen taitoja kuin syntyperäisetkin kielenpuhujat ja -kirjoittajat. Suomen kieli ja kirjallisuus siis kattaisi aineen eri oppisisällöt.
Äidinkielen merkitystä tulee silti natiiviopiskelijoiden opetuksessa tähdentää. Jokaisella on äidinkielensä, tuo toinen iho, jota ilman ei pääse syväkosketukseen itsensä ja muiden samaa kieltä äidinkielenään puhuvien kanssa. Oikeus äidinkieleen on kiistaton. Tuttua on sekin, että hyvä äidinkielen hallinta luo vankan pohjan vieraiden kielten oppimiselle.
Mikä sitten on suomen kielen ja kirjallisuuden asema jatko-opinnoissa? Korkeakouluissakin niitä tarvitaan, joskin painotukset ovat tutkimus-, asiantuntija- ja työelämäviestinnän taidoissa. Kaikissa niissä vaaditaan sujuvaa suomen kielen (natiiveille äidinkielen) osaamista.
Olen toiminut lähes kuusitoista vuotta ammattikorkeakoulun viestinnän opettajana (v. 1994 - 2001 suomen kielen ja viestinnän opettajana) ja yhdeksän vuotta taidekorkeakoulun äidinkielen opettajana. Koko työurani ajan olen asemoinut itseni ja kollegani suomenkielisen viestinnän substanssin opettajiksi, vaikka ammattikunnallemme onkin monesti haluttu sälyttää "yleisaineen" opettajien status. Viestintä ei ole mikään tukitoiminto vaan osa itse tekemistä ja asianhallintaa. Sama pätee äidinkieleen.
Tekstit
Boomer ja scrunchie suomeksi?
4 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti