Camp-hengessä kohti vappua

Vappu on suomalaisille karnevaalin aikaa. Karnevaalissa asioita käännetään ylösalaisin ja niiden välisiä merkitysyhteyksiä kyseenalaistetaan riemukkaasti liioitellen. Vapautunut, suvaitsevainen ilottelu ei tosin ole oikein tyypillistä kultturissamme. Usein täällä iloitaan hampaat irvessä, uhitellen ja aggressioita vaivoin pidätellen.

Vappuun sopii camp-henkisyys. Camp on estetiikan laji, joka jaksaa alituiseen kiehtoa. Se on hankala laji, koska se ei millään tahdo taipua määriteltäväksi. Rajoilla elävät (eli rajattajat, kuten filosofi Juha Varto on ilmaissut), jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön ja tavalla tai toisella poikkeavat valtavirrasta, selviävät elämästään vain camp-asenteen avulla. He osaavat nauraa itselleen ja ennen kuin muut nauravat heille - ja tavalla, joka osuu enemmistöön, kuten Varto toteaa mainiossa esseessään Pari sanaa campistä.

Juha Varton essee sisältyy kokoelmaan Kauneuden taito (2001). Varto jatkaa tekstissään Susan Sontagin kehittelyjä, kommentoi ja laajentaa niitä. Sontag julkaisi vuonna 1964 klassikoksi tulleen artikkelinsa Notes on camp, jossa hän nosti campin taidehistorian käsitteeksi.  Sontag tähdensi, että camp vaatii herkkyyttä tullakseen tunnistetuksi.

Varton mukaan campillä oli kauan parodia-luonne eli tapa esittää asioita sai vakavat asiat muuttumaan campiksi. Campille on tunnusomaista normaaliuden kliseiden liioittelu ja parodiointi. Camp ei saarnaa vaan lyö reilusti yli. Miten raikasta ja innostavaa!

Varto nostaa esseessään esiin campin kukoistusaikoina keskiajan ja 1920-luvun, jolloin hänen mukaansa ihmisillä oli herkkyyttä ajatella asioita yhtaikaa sekä–että-tavalla: suoraan ja vinosti, itsenään ja campinä. Camp tarvitsee kasvualustakseen Eläviä Kulttuureja, Varto kommentoi. Sellaisia ovat Varton mukaan olleet alakulttuurit sekä Yhdysvalloissa New Orleans.

Varton katsaus campiin eri taiteenlajien kautta on inspiroivaa luettavaa. Camp karkaa määrittelyjä, koska se muuntuu ja uudistuu kaiken aikaa. Se syntyy eri tavoin ja eri aikoina vaihtelevilla tavoilla. Se on lukemis- ja näkemistavan strategia - kun asioita estetisoi ja tyylittelee, voi minkä tahansa nähdä campin kulmasta.

"Ihmisellä on herkkyys oivaltaa kaikkiin inhimillisiin tekoihin, ponnistuksiin ja tuloksiin sisältyvä syvä naurettavuus vaikka hän samalla pystyy pitämään arvossa, pyhänä ja merkityksellisenä sen, mitä ihminen tekee." Näin Varto kirjoittaa ja osuu suoraan älyyn ja sydämeen. Tuohon virkkeeseen kiteytyy mielestäni se, mistä campissä lopulta on kysymys ja miksi pidän sitä tärkeänä (suorastaan elämänasenteena).

Mistä campiä löytää? Kuten todettu, mistä tahansa, kun oikein silmin katsoo. Varto runsauttaa esseensä lukuisin esimerkein. Musiikissa kuuluisa pianisti Liberace on campin klassikkoja. Teatterissa esimerkkejä löytää Shakespearen ja Marlowen taiteesta (vaikutelmaa tehosti se, että tuolloin kaikki näyttelijät olivat miehiä, mikä toi esityksiin etäännytyksen ja camp-vaikutelman).

Campin runsaudensarvi on elokuva. Omia suosikkejani siltä saralta ovat John Watersin elokuvat (esimerkiksi Cry-Baby, Hairspray ja Pink Flamingos), Russ Meyerin tuotanto (Vixen-sarja, Mudhoney, Lorna sekä Faster Pussycat, Kill Kill!), Fellinin tuotanto (Amarcord, Rooma, Naisten kaupunki ym.) sekä Teuvo Tulion leffat (Laulu tulipunaisesta kukasta, Rakkauden risti ym.). Monet niistä Vartokin esseessään mainitsee.

Mietin pitkään, mikä kirjallisuudessa olisi mieluista campiä. Mieleen tulivat Gore Vidalin ja Oscar Wilden teokset: edelliseltä vaikkapa Myron sekä Myra Breckinridge, jälkimmäiseltä Dorian Grayn muotokuva.

Kiinnostavaa on, millaiset asiat alkavat ajan saatossa näyttäytyä campinä. Varto tähdentää, että myös moniäänisessä kulttuurissa tarvitaan campiä. Vakavasti otettavat ja puolusteltavat asiat alkavat vähitellen olla campiä. Esimerkkejä löydämme havaintojeni mukaan muun muassa politiikasta, josta saamme viikoittain uusia ihmettelyn aiheita.

Camp-henkistä vappua! Ei oteta niin vakavasti, otetaan sekä–että.

Toisen moneutta kohtaamassa

Sosiologi Hanna Vilkka on julkaissut teoksen Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen (PS-Kustannus). Kirja käsittelee sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja monia merkityksiä kulttuurissamme, jota usein luonnehditaan moniarvoiseksi. Se sopii kaikille aiheesta kiinnostuneille sekä tieto-, oppi- ja harjoituskirjaksi eri alojen ammattilaisille sekä yliopistojen ja korkeakoulujen opettajille ja opiskelijoille.

Pidän kirjaa tärkeänä avauksena ja suosittelen sitä yleissivistäväksi tiedon ja ymmärryksen avartajaksi ihan kaikille, joita toiseus ja toiseuden kohtaaminen teemoina puhuttelevat. Kirja auttaa askeltamaan edemmäskin: se antaa eväitä ja rohkaisee kohtaamaan Vilkan sanoin "moneuden toisessa".

Kirjan aloitusosan otsikkona on Mitä voisimme olla sukupuolisesti ja seksuaalisesti? Vilkka käsittelee siinä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja monimerkityksellisyyttä kulttuurissamme. Alkuosassa selvennetään käsitteistöä, kulttuurimme ajatusmaailmaa ja pulmia, joita se sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden näkökulmasta on tuottanut. Millaista onkaan normiseksuaalisuudesta ja -sukupuolisuudesta poikkeavien (ei-heterojen) elämä kulttuurissamme?

Toinen osa Miten voisimme kohdata toisen ihmisen persoonana sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta? pohtii, miten lääketieteellistäminen on ulotettu myön sukupuoleen ja seksuaalisuuteen (kuten moneen muuhunkin ihmisen elämään kuuluvaan asiaan).

Kolmannessa osassa Miten tieto ja stereotypiat muovaavat sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta? Vilkka tarkastelee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä tietolähteitä. Hän käsittelee myös kokemusta ja harjaantumista sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevassa tiedossa. Stereotypiat vaikuttavat oman sukupuolen ja seksuaalisuuden muotoutumiseen ja ymmärtämiseen sekä kokemukseen - niin myönteisesti kuin kielteisestikin. Osa johdattaa myös siihen, miten muissa kulttuureissa suhtaudutaan feminiinisen miehen ja maskuliinisen naisen rinnalla ilmenevään seksuaalisuuteen ja sukupuoleen. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tällainen tieto tulee tarpeeseen.

Viimeinen osa Miten harjaannumme elämään sukupuolisena ja seksuaalisena? käsittelee sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kasvamista, sukupuoli- ja seksuaalitietoisuuden edistämistä sekä sukupuolten ja seksuaalisuuden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Osa huipentuu pohdintaan siitä, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat ensisijaisesti olemisen taitoa. Ne ovat ominaisuuksia, joita jokainen meistä voi omassa elämässään ja toisten kanssa sosiaalisesti ja tietoisesti harjaannuttaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistäen.

Kirjan varsinaisia osia edeltää Lukijalle-esipuhe, joka kannattaa lukea ennen muuta tekstiä. Hanna Vilkka johdattaa siinä lukijansa selvästi ja henkilökohtaista otetta kaihtamatta kirjansa äärelle. Kirjailija tulee esipuheen kautta sympaattisella tavalla lähelle, minkä jälkeen lukijallakin lienee rohkeutta peilata kirjan sisältöä omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa.

Itse olen Vilkan tavoin heteronainen. Meidän molempien sosiaaliseen verkostoon kuuluu monenlaisia ihmisiä. Molemmat olemme aikanaan miettineet, mitä läheisemme, vanhat ystävämme ja tuttavamme ja perheemme ajattelevat uusista ystävistämme ja tuttavistamme ja heidän kauttaan meistä itsestämme. Jossain vaiheessa olemme lakanneet välittämästä siitä, mitä muut heistä ja meistä ajattelevat. Elä ja anna toisten elää.

Hanna Vilkan kirja on ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro. Se auttaa pöllyttämään omaa ajattelua ja tarkistamaan suhtautumistapojaan. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen on taito, jota sivistynyt ihminen moniarvoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tarvitsee. Päädymme ehkä päivittäin tilanteisiin, joissa kohtaamme toisen ja hänen moneutensa.

Opettajattaren yliminää taltuttamassa

Opettajissa lienee melkoinen määrä tunnollisia ja huolehtivia ihmisiä. Heitä, siis meitä, ahdistaa, kun arki ei jonakin päivänä luistakaan tuttua latuaan. Sellaista sattuu esimerkiksi silloin, kun opettaja sairastuu ja joutuu jättämään työnsä tekemättä.

Minun piti viettää tämä lauantaipäivä opettamalla tutkimusviestintää aikuisopiskelijoille. Jouduin kuitenkin alle vuorokauden varoitusajalla perumaan päivän työt, lääkärin määräyksestä. Vaiva on tuiki tavallinen: hengitystieinfektio, joka vei äänen ja nostatti kuumeen. Tuli viikonlopuksi äänenkäyttökielto ja kehotus jäädä kotiin potemaan. Olisi vastuutonta mennä tartuttamaan toisia ja hankkimaan itselleen taudinpitkitystä ja mahdollisia jälkitauteja. Olen koko lukuvuoden ajan säästynyt sairauslomilta, onneksi.

Mikä tässä sitten niin häiritsee niin, että tilanne tuotti melkein omantunnontuskia ja kokemuksen huonosta opettajuudesta? Se samperin yliminä pötkähti esiin kuin taikasauvan heilautuksesta ja alkoi nalkuttaa: jätät hommat hoitamatta, et kykene hankkimaan sijaista, tilanteesi takia jotkut tulevat paikalle pitkänkin matkan takaa tyystin turhaan...

Paljon melua tyhjästä, vaikka eräänlainen dominoefekti syntyikin. Dominoefektillä tarkoitan sitä, että näin viime tipassa tullut tuntiperuutus aiheuttaa ongelmia: tiedotus ei tavoita kaikkia osallisia, sijaista on hyvin hankala saada, tärkeitä asioita jää käsittelemättä, osa porukasta tulee paikalle tilanteesta tietämättä ja siis aivan turhaan. Kyllä opettajallakin on oikeus sairastaa, jos tauti tulee. Aina se ei tule kello kaulassa.

Heti tilanteen selvittyä viestitin tilanteesta ryhmän opiskelijoille verkon kautta kolmessa eri paikassa, tiedotin esimiehelleni, opintosihteerille ja kollegaystävälle, joka lupasi välittää viestin vahtimestarille ja aamulla luokan liepeillä ehkä harhaileville opiskelijoille. Sijaista en tähän hätään saanut. Miettikääpä, miten houkuttelevaa olisi ex tempore vaihtaa vapaan kevätlauantain suunnitelmat koko päivän opetukseen tällä aikataululla.

Minkäs teet, yhä vain lauantaiaamuna vaivasi ajatus niistä, joille viesti ei ollut mennyt perille. Ylitunnollisuus ja ankara yliminä, kiitos teille. Ihmisen pitää hoitaa hommansa ja tehdä parhaansa, kantaa vastuunsa ja olla luotettava, mutta rajansa vaateillakin. Asiallisesti ottaen, nyt olisi varmaan paras keskittyä toipumiseen ja heittää hyödyttömät itseruoskinnat hemmettiin.

Eikä rassaa vain tuo dominoefekti vaan myös se, että menetin mahdollisuuden saada käsitellä yhtä lemppariani eli tutkimusviestintää innostuneen ja motivoituneen tuntuisen ryhmän kanssa.

Mistähän muuten johtuu, että opettajissa on tällaisia tunnollisuustapauksia havaintojeni mukaan enemmän kuin monessa muussa ammattikunnassa? Hei, relataan vähän. Kuka  meistä on töissään korvaamaton?

Aamu joskus iltaa viisaampi

Jonkin sortin myllerrys jatkui yön unissakin. Eilisillan Twitter-opetustestailu jäi päälle. Unia edelsi mediaimuttelu Paljastavien valheiden ja True Bloodin seurassa. Sitten seurasi puoliuni-horrostila, jossa mieli vatkasi Twitter-kokemusta.

Kysyin jo illalla blogissani, mitä tekisin nyt toisin. Ainakin näihin pitäisi satsata paremmin:

• selvempi, yksilöidympi ohjeistus
• ohjeet aikaisemmin
• ohjeiden ymmärtämisen varmistus
• esitestaus, harjoittelu
• pidempi kokeiluajanjakso.

Jos kokeilu ajoitettaisiin pidemmälle jaksolle, olisi haastavaa saada foorumille riittävästi trafiikkia, osallistujia kun on 15 - 20. Jos liikenne on hiljaista ja käy harvakseltaan, voisi intensiteetti kärsiä ja väki turhautua.

Ainakin yritin soveltaa touhuun esimerkkejä, linkkejä, kysymyksiä ja muita virikkeitä. Konkretiaa mutta myös tietoperustaan sidontaa siinä määrin kuin se 140 merkin viesteissä on mahdollista. Napakampi yhteenveto olisi tosin ollut tarpeen.

Erityisen haastavaa tässä tapauksessa oli se, että emme ole tavanneet ryhmän kanssa kertaakaan kasvokkain, siis lähitunneilla (niitä ei ole ollut). WebExissä olemme viestitelleet kerran, tosin ilman webbikameraa.

Miikka Salavuon mukaan Twitter sopii pedagogiseen käyttöön etenkin ideoiden, asiantuntijuuden ja osaamisen jakamisen foorumina. Twitter on toimintaa, Antti Leinon sanoin: Twitter ei ole paikka vaan tilanne. Salavuo jatkaa, että Twitter mahdollistaa hajautetun asiantuntijuuden ja työn hyödyntämisen. Nämä olivat kokeilun perusteena ryhmällämmekin.

Osallistujat etsivät, suodattavat ja analysoivat tietoa - tässä kokeilussa tosin toki ohuesti testaillen. Tuli linkkejä tiedonlähteisiin, kuten artikkeleihin ja blogipostauksiin, kommentteja, kysymyksiä ja vastauksia, ideoita, kokemuksia ja mielipiteitä. Erityisen hyvänä pidän sitä, että Twitterissä pitää harjoitella viestin kiteyttämistä - pointit esiin ytimekkäästi.

Kokeilussa ilmeni infoähkyä, mikä onkin todennäköistä, kun lähes parikymmentä tviittailee aktiivisesti. Oli teknisiä ongelmia, kuten hitautta ja hashtagin toimimattomuutta. Mutta jokainen halukas saattoi saada viestinsä esille ja tavoittaa sillä jokaisen ryhmäläisen.

Opettajalle touhu oli kiihkeää. Piti (sai) seurata, motivoida ja osallistua hetkeksikään herpaantumatta. Kokemus oli innostava. Ehkä sekaannuin puuhaan hiukan liikaakin.

Ehkä rohkenen kehitellä tätä kokeilua edelleen.

Aivomyrsky Twitterissä

Illan tviittaussessio oli tiivis, intensiivinen ja intohimoja - ehkä myös inhohimoja - herättävä kokemus. Moni tviittasi ensi kertaa,  ja jos kokemus oli tyrmäävä, osasyy taitaa olla minun. Kokeilussa oli eduksi, jos mukana oli utelias, ennakkoluuloton ja seikkailunhaluinen mieli.

Mitä tekisin toisin, jos virittäisin vastaavan session? Ainakin briiffaisin paremmin. Nyt jotkut saivat liian niukat ohjeet, jotta olisivat voineet osallistua täyspainoisesti. Liittäisin kokeilun osaksi lähiopetuskertaa tai edes videokonferenssitapaamista. Nyt olimme täysvirtuaalisesti mutta ilman muuta näköyhteyttä kuin Twitteriin pantu valokuva (kaikilla ei sitäkään).

Videokonferenssi eli WebEx ei käytännön syistä ollut tänään mahdollinen. Siksi mentiin riskillä suoraan Twitteriin ja sen jälkeen Moodlen oppimisalustalle keskustelemaan. Kompromissiratkaisu mutta ei täysin toivoton. Tiedä sitten, moniko ryhmäläinen ehti turhautumaan. Twitter kun hidasteli eikä hashtagikään toiminut Internet Explorerilla. Mutta jotain jäi käteenkin: kivoja, informatiivisia tviittejä linkkeineen ja kommentointitviittejä. Mukana oli myös rentoja tunnetilan ilmaisuja, hyvä niin.

Moodle on kiva ja näppärä oppimisalusta (mikä sana!). Mutta se ei ole kovin notkea eikä nopeasti vuorovaikutteinen. Mukavasti väki kuitenkin jaksoi siellä keskustella.

Oma roolini opettajana tuppasi välillä huvittamaan, kun yritin ehtiä seuraamaan ja kommentoimaan neljän pienryhmän keskusteluja. Kussakin ryhmässä oli keskimäärin puoli tusinaa keskustelijaa. Oli koko ajan tunne, että laiminlöin heitä enkä kerinnyt tarpeeksi nopeasti osallistumaan.

Jos opiskelijoiden olo illan verkkoelämän jälkeen on a) typertynyt, b) infoähkyyntynyt, c) ylikierroksilla käyvä, d) turhautunut, e) väsynyt, enpä ihmettele. Oma oloni on vähän kaikkea edellä mainittua (turhautuminen omaan toimintaani) mutta myös ravistunut ja innostunut.

Saku Tuominen ja Katja Lindroos listaavat Ravistettava - Omskakas -kirjassaan ideoinnin ja luovuuden suurimpia esteitä:

1. Turvallisuuden tunne
2. Kontrollin tarve
3. Logiikan ylikorostus
4. Itsensä toistaminen
5. Mukavuudenhalu

Arvelenpa, että ryhmämme ravistui aika lailla. Aivomyrsky Twitterissä, todellakin.

Ryppyotsatonta mutta tosissaan olevaa irrottelua

Tänä iltana ei tvistailla mutta tviittaillaan. Kokeilemme aikuisryhmän kanssa, miten mainonnan ja mainoskielen oppijoilta (ja opettajalta) sujuu Twitter-tuokio. Tavoitteena on tuntumanotto ja Twitteriin tutustuminen; samalla testaillaan, miten Twitter antautuu oppimiskäyttöön. Jälkilöylyt otetaan Moodlen keskusteluissa.

Kokeilu tehdään ilman otsaryppyjä mutta tosissaan. Irrotella saa, kunhan porukka jotakuinkin pysyy asiassa. Epäilen, että ohjeistukseni on ollut ylimalkaista ja aukkoista. Jospa se kuuluu leikin henkeen.

Viikko on ollut repaleinen ja muutaman kerran olen jo luullut hautautuvani tekstien (onneksi en tuhkan) alle. Kypsyyskokeita, kandiseminaaritöitä, opinnäytteitä, kehittämisraportteja, tenttejä on kevät tulvillaan. Pilkon luku-urakkaa vaihtamalla tekstipinosta toiseen sekä piipahtamalla toisten blogeissa, Twitterissä ja lukemalla kirjoja.

Katleenan Avaa tästä -kirjalle kiitos mm. siitä, että se suo mahdollisuuden pätkälukemiseen. Kolleganikin, markkinoinnin opettaja, innostui kirjasta ja sen otteesta, argumentit suunnilleen samat kuin omani: rento, hauska mutta oikeaa asiaa kohderyhmälle suunnatusti. Pätkälukutekniikkani johdatti minut luvun 4 Sisällöt läpi. Teksti ei tuota tuskaa, omat oivallukset kylläkin ;)

Luvun 4 annista koin tärkeiksi kouluttajan ohjeiksi nämä:

• Keskity kouluttajana sisältöihin, jotka osaat.
• Omaksu vieraat sisällöt vähitellen (niitä on välttämätöntä omaksua, ellei halua rutinoitua ja jäädä paikallaan polkemaan) ja hivuta ne omiin koulutuksiin vähä vähältä.
• Suunnittele uudet, itselle vieraat sisällöt hyvin.
• Tarjoa osallistujille mahdollisuus harppaukseen - etäämmäs tutusta ja turvallisesta -, vaikka harppaus tuottaisikin epämukavuutta heille ja itsellesi.
• Nivo ylätason asiat konkretiaan ja taas ylätasolle. (Tässä kohdin kirjassa on mainio havainnollistus ns. parin minuutin diojen kyhäyksestä, asiasta josta kouluttajana ei tiedä tarpeeksi.)
• Tue väitteitäsi tapausesimerkein ja tarinoin. Havainnollista, tee konkreettiseksi.
• Kysy.
• Kaivaudu asiantuntijuuden kaavusta, käytä osallistujille tuttuja sanoja ja ilmauksia. Opettele asiakkaan sanat. (Tämä on tosi tärkeää. Moni koulutuksen tilaaja nykyään jo edellyttääkin talon termien tuntemusta ja käyttöä.)

Ylätaso - Konkretia - Pinnan alla piilossa -ketju kiteyttää oivallisesti sen, miten kouluttajan kannattaa perustella sanomansa ja reagoida rakentavasti mahdolliseen vastustukseen. Se voisi olla vaikkapa tällainen:

Ylätaso: "Esitä asiasi ymmärrettävästi" (kohderyhmänä "maallikot", oma roolisi asiantuntijan)

Konkretia:

Käytä yleiskieltä ja tuttua kieltä.
Vältä vaikeita käsitteitä ja sanoja.
Jäsentele tekstisi/esityksesi kohderyhmän kannalta johdonmukaisesti.
Havainnollista esimerkein, tarinoin ym.

Pinnan alla piilossa: "Uskovatko he minua, jos en kirjoita/puhu kuin kollegoilleni?"

Olen käyttänyt tästä aiheesta tekstinäkökulmasta katsoen esimerkkinä Elisa Juholinia, organisaatioviestinnän asiantuntijaa, ja hänen kolmea tekstiään samasta aiheesta eli työyhteisöviestinnästä. Juholin on osannut sovittaa tekstinsä kohderyhmille ja tavoitteisiin:

• Tutkimusraportti Työyhteisöviestintä 2010 on tieteellinen teksti ja suunnattu lukijoille, joita tutkimus kiinnostaa ja jotka tarvitsevat siitä täsmällistä, yksityiskohtaista ja argumentoitua tietoa.
• Viestinnän vallankumous -kirja on oppi- ja käsikirja ja kirjoitettu sen mukaisesti. Se on informatiivinen mutta yleiskielinen. Siinä käytetyt termit ja käsitteet on määritelty. Lähteet on mainittu.
• Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla julkaistu mielipidekirjoitus on yleistajuinen asiantuntija-artikkeli, jonka lukijoiksi voidaan ajatella kuka tahansa lehden lukija, siis "maallikko". Artikkelin teksti on yleiskieltä, virkkeet ja lauseet mutkattomia. Tekstin ei ole tarkoituskaan argumentoida syvällisesti. Tätä artikkelia ei löydy sähköisesti, mutta pari Juholinin Vieraskynä-juttua kylläkin.

Todellinen asiantuntija hallitsee sisällön ja kykenee viestimään sen tekstin tavoitteen, kohderyhmän ja viestintätilanteen ehdoilla. Tekstitaidot ovat kullan arvoisia jokaiselle asiantuntijalle. Hyvä kouluttaja tai valmentaja taas osaa sovittaa esityksensä osallistujille ja tilaisuuden tavoitteisiin. Tottakai hän osaa itse asiankin niin, että on sen sisäistänyt. Siitä syntyy vakuuttavuus.

Pimeitä juttuja ihmisen maailmasta

Aamiaisrauha häiriintyi, kun silmä nappasi Hesarista jutun ruotsalaisesta nettivihasta. Eipä se viha tosin kansallisuutta katso, yhtä ällöttävää se on kotimaassakin. Mikä saa muuten täyspäisiltä vaikuttavat aikuiset ihmiset suoltamaan netissä kammottavia vihapurkauksia?

Jutussa käsiteltiin ruotsalaiskoulussa tapahtunutta raiskausta. Teinipoika raiskasi 14-vuotiaan tytön koulun vessassa. Poika oli suosittu. Tyttöä ei uskonut kukaan, vaikka poika kertoi raiskauksesta kuulusteluissa yksityiskohtaisesti. Ei uskonut silloinkaan, kun poika tuomittiin. Ei edes silloin, kun poika raiskasi toisen tytön. Tytön kiusaajina olivat pappi, rehtori ja nuoriso-ohjaaja. Heidän nyt olettaisi jo virkansa takia toimivan nuorten tukena ja puolustavan heikommassa asemassa olevia nuoria. Pojan äiti perusti Facebookiin ryhmän poikansa puolesta (4 000 jäsentä).

Omituista tapauksessa on sekin, että kun Ruotsin tv:n ajankohtaisohjelma kertoi tapauksesta, ruotsalaiset järkyttyivät, osin juuri ne ihmiset, jotka ensin olivat kiusanneet raiskattua tyttöä. Sitten alkoi järeä vihakampanja raiskaajaa ja tämän omaisia kohtaan.

Netin vihakampanjointia on meilläkin. Jokainen vähänkin mediaa seuraava ei ole voinut välttyä havaitsemasta esimerkiksi Halme-Hazard-tapausta tai Astrid Thorsiin kohdistettua vihaa. Hesarin jutun mukaan Ruotsissa on nettiviha tuomittu selvästi ja heti. Suomessa on maan tavan mukaisesti vaiettu. Ilmiön olemassaolo tiedetään ja myönnetään, mutta vihaa ei tuomita. Miksi ei? Eletäänkö netissä ikään kuin toisessa todellisuudessa, jossa vastuu on tuntematon asia? Fiktioksi nettielämää sentään kai harva kokee. Nimettömänä netissä harrastettu loanheitto on sivistymätöntä ja epäeettistä toimintaa.

Toinen mielenpilaaja oli uutinen (?) päiväkotikiusaamisesta. Ihminen on eto otus, oppii toisen syrjintää, kiusaamista ja loukkaamista jo leikki-ikäisenä. Yleinen kiusaamisen muoto päiväkodeissa on se, että kiusattu suljetaan leikeistä pois. Eihän tämä mikään uusi asia sinänsä ole, mutta näyttää koskevan yhä nuorempia. Jos jo kolmivuotias omaksuu nämä pelit ja leikit, on urkeamassa ura koulukiusaajana.

Puoliso kertoi jo vuosia sitten tapauksesta, joka sattui kahvilassa. Kaksi korkeintaan kolmi-nelivuotiasta poikaa istui juomassa pillillä limsaa lasistaan. Pojilla oli meneillään sanaton kilpa siitä, kumpi voittaa eli kumpi onnistuu juomaan hitaammin. Toisella oli pelisilmää: hän jallitti kaveriaan ovelasti juomalla ensin reippaasti ja innostamalla toistakin samaan. Kun toinen sitten antoi  mennä, pelisilmäpoika vilkuili voitonriemuisesti ja alkoi hidastella. Toinen poloinen ryysti juomansa viimeiseen pisaraan, kun pelurilla oli vielä tilkka jäljellä. Lopputulos: hävinneen armoton itku, kun hän tajusi tilanteen.

Edellinen esimerkki on sentään aika viaton. Pelisilmää ja -taitoja tarvitaan, kunhan peli säilyy leikkinä. Limsanjuoja ei mielestäni kiusannut vaan kiusoitteli ja testasi peliteoriaansa. Jonkinlaista pelitaitoa pitää elämässä olla, että pärjää. Peliin ryhtyvä vastatkoon siirroistaan (no, 3 - 4-vuotiaat voi vastuusta vapauttaa...).

Pääsinpä jälleen yhteen mieliaiheeseen: vastuuseen. Miksi ihmiset eivät ota vastuuta teoistaan? Jokainen tekee valintansa. Kantakoon niistä myös vastuun. Vastuun ottamista pitäisi harjoitella lapsesta asti. Aiheesta kirjoittaa selvästi, konstailematta ja suorasukaisesti ruotsalainen Ann Heberlein kirjassaan Se ei ollut minun vikani.

Yli 150 suomalaista yliopistoasiantuntijaa esittää, että filosofia otettaisiin peruskouluun oppiaineeksi jo 7-vuotiaille. Hyvä idea! Ajattelu- ja keskustelutaitoja kannattaa opetella. Filosofian opiskelu auttaisi myös ottamaan haltuun kokonaisuuksia. Vähäinen merkitys ei ole myöskään etiikan opiskelulla. Lapsilla on herkkyyttä pohtia elämän peruskysymyksiä, kuten hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.

Pätkälukijan mieleenmuistumia

Luen tällä haavaa kirjoja pätkittäin, koska vuorokausirytmi on säpäleinen eikä yhtäjaksoista keskittymisrauhaa ole nyt suotu. Jatkoin kotimatkalla lähibussissa Katleenan kirjan lukemista. Kokeilen, millaista on kirjoittaa mieleenmuistumia ja kommentteja vaiheittain lukutuokioiden innoittamana. Jos kokeilu johtaa sirpaleisiin, lienee kokonaisuuden sulattelun jälkeen aika vetää mietelmiä yhteen. Siis pätkälukijan pätkäpalautetta ;)

Ehdin bussin kyydistä nauttiessani lukea Avaa tästä -oppaan lukua 3 Rakenna valmennus palikoista. Lukua höystävät lukuisat maukkaat tapausesimerkit, jotka perustuvat kirjoittajan kokemukselliseen, henkilökohtaiseen tietoon. Sitä taas lukija voi peilata omaan kokemukselliseen tietoonsa ja saattaa tiedot vuoropuheluun mielessään.

Luku 3 alkaa virkeästi ottamalla kantaa totunnaisten koulutus- ja esiintymisoppaiden painottamiin suunnitteluoppeihin. Kokenut tietää, että koulutuspäivät eivät suju valmiiden nuottien mukaan. Jos tekee tiukan kässärin, voi olla varma, ettei siinä voi eikä ole järkevää pitäytyä. Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että ankaralla suunnittelulla saa tilaisuudesta hengettömän.

Suunnittelu-sanan merkitystä voi toki miettiä eri suunnista. Jos sillä ymmärretään tarkkaa ennakointia (tai epätoivoiseksi tuomittua yritystä ennakoida yksityiskohtia myöten), en kannata suunnittelua. Jos sen merkitykseksi antaa jotakin sentapaista kuin esityö, kouluttajan "kotiläksyt" tai tilaisuuden sisällön ja kulun hahmottelun, olen sen kannalla.

Kouluttajan suhde koulutuspäivien tms. suunnitteluun varmaan vaihtelee kouluttajan persoonan ja temperamentin mukaan, samoin kokemuksen ja kertyneen positiivisen rutiinin mukaan. Itse olen aika introvertti ihminen ja koen oloni hyväksi, kun ennen koulutusta teen omat kotiläksyni. Niihin kuuluu tilaisuuden teemaan, tavoitteisiin ja ryhmän koostumukseen tutustuminen, ja näitä seikkoja Katleenakin oppaassaan tähdentää. Tutustun siis niihin mutta lisäksi piirtelen miellekarttoja ja teen listauksia. Laadin itselleni alustavan aanelosen, johon kirjaan luetelmin tilaisuuden sisältöä ja kulkua koskevat aatokseni - ja varaudun muutoksiin, jotka ovat yleensä väistämättömiä.

Miellekartat ja listaukset auttavat minua hahmottamaan koulutuksen kokonaisuuden ja kutomaan siihen löyhän juonen sekä etsimään tietoainesten, keskustelun ja harjoitusten rytmitystä. Takataskussa pitää aina olla vaihtoehtoja ja muutoksiin tulee olla varautunut.

Kirjan luku 3.1 sisältää kätevän palikka palikalta -matriisin, joka havainnollistaa koulutuksen sisältöjen käsittelyn erilaisia keinoja. Tilannetaju on soveltajalle tärkeää: mikä toimii jossakin tilanteessa, voi olla täysin toimimaton toisessa. Ryhmän koko ja dynamiikka, vireystila, aikataulumuutokset, ryhmän tarpeet ja jopa koulutustilan ominaisuudet vaikuttavat valintoihin.

Luvussa 3.2 Katleena esittelee joukon konkreettisia ja hyviksi todettuja keinoja päivän aloitukseksi. Itsestään selvää ja hyvän etiketin mukaista on esitellä itsensä ja taustayhteisönsä, ellei tunne ryhmää ennestään. Alkurutiineihin kuuluu kertoa myös päivän toimintatavat ja aikataulu. Korrektia käytöstä on sekin, että esittäydytään, ellei ryhmä ole kovin suuri tai tilaisuus lyhyt. Alun jännittynyttä tunnelmaa voi laukaista soveltamalla paritutustumista tai jakamalla aamun ajatuksia. Kun on tutustuttu ja päästy virittäytymään, voidaan jatkaa vaikkapa porinaryhmissä (tämä on Reetta Kosken Ideapakasta).

Kouluttajan tehtävä on huolehtia siitä, että pysytään aikataulussa ja että taukoja on sopivasti. Kouluttaja tarkkailee tilanteiden kulkua. Jos aikataulu on vaarassa lipsua osallistujien kysymysten takia, kouluttaja arvioi, mitkä kysymykset ovat niin tärkeitä, että niihin vastataan ja niistä keskustellaan, vaikka jostain muusta asiasta sitten tingittäisiinkin. Toisaalta hän sanoo tarvittaessa myös, milloin jokin kysymys ei vie asiaa eteenpäin, jolloin siihen on turha juuttua pidempään. Hyviä nostoja ja vinkkejä!

Tarina- ja taukojumppa tai jokin muu aktivointitapa on tarpeen rytmittämään tilaisuutta ja tuomaan vaihtelua. Mielenkiinto säilyy paremmin, jos tilaisuus ei ole tasapaksusti tietopainotteinen. Kirja antaa ideoita käytännön sovelluksiksi sekä suosituksia eri tilanteisiin.

Luvun 3 lopussa on ehdotuksia lopetuksen "solmuiksi". Lopetus jää mieleen, joten siihen on syytä keskittyä kunnolla. "Ei mulla sitten muuta" -tyyppiset lopetukset ovat likilaskuisia ja pilaavat muuten toimivan kokonaisuuden. Katleena esittelee lopetussolmuina iltasadun, rentoutusharjoituksen, vahvuuslaput, loppuarvoituksen ja napakan huoneentaulun. Lukekaa lisää itse kirjasta. Esimerkit antavat vinkkejä sovellusmahdollisuuksista.

Tässä yhteydessä haluan mainita Reetan Ideapakan, jossa on mahtiannos erilaisia aktivointi-, ideointi- ja virkistystekniikoita. Sovelsin lauantain koulutuksessa mm. porinaryhmiä ja tuumatalkoita. Seuraavassa tapaamisessa saattaa olla minuuttikierroksen, bullshit-bingon ja ketjukirjoittamisen vuoro. Voi tietysti käydä niin, että ennakkohahmottelu hajoaa ja silloin on kouluttajan kaivettava takataskustaan tilanteeseen sopivia keinoja. Ehkäpä se ryhmän seuraava kerta saa ilokseen ja hyödykseen vahvuuslaput tai iltasadun.

Onpa voimaannuttavaa saada virikkeitä kollegoilta. Mitähän kirjan luku 4 tuo tullessaan...

Jännitettä vai jännittämistä?

Viikonvaihde oli työntäyteinen, mutta sopivissa taukokohdissa luin Katleenan uutta Avaa tästä -kirjaa. Lukuilo on vielä keskeneräinen mutta täydentyy lähiaikoina. Kirja muuten toimii mainiosti myös näin luettuna: lukija voi valita kulloisenkin makupalan eikä tarvitse paahtaa tekstiä alusta loppuun isoina annoksina.

Jo kirjan alkupuoli on virittänyt pohtimaan kouluttajan ja valmentajan tehtävää omien kokemusten valossa. Kirjan monet esimerkit innostavat tutkailemaan milloin kouluttajan, milloin koulutettavan roolissa kertyneitä kokemuksia. Yhtenä miettimisen arvoisena aiheena on jännittäminen: Miten suhtautua omaan jännittämiseen tai kouluttajan jännittämiseen? Onko siitä haittaa vai johtaako se monen viestinnän oppikirjan hokemaan terästäytymisen ja optimisuorituksen tilaan?

Katleena esittää perustellen, että kouluttajalla tulee olla esityksessään jännite, ei jännittämistä. Jännite luo intensiteettiä. Sen siivin kouluttaja on läsnä ja keskittyy sekä tekemiseensä että osallistujiin (ei yleisöön). Jännittäminen voi pahimmillaan pilata esityksen, sillä se vie niin kouluttajan kuin osallistujienkin huomion itse asiasta.

Monesti kuulee väitteen, että jännitys parantaa esitystä, tekee siitä tehokkaamman. Mutta jos jännittäminen saa yliotteen ja on selvästi havaittavissa, niin ei pääse käymään. Teho on kyseenalainen. Jos jännittämisensä saa hallintaan, se ei pääse varastamaan huomiota. Jännittäminen sinänsä on normaalia - olennaista on hallita se. Monille on avuksi suunnittelu ja valmistautuminen. Jotkut pärjäävät jopa ilman niitä (tällöin on mielestäni oltava aiheen asiantuntija).

Hyvässä koulutuksessa tai valmennuksessa on aina jännite. Osallistujat ja kouluttaja ovat kokonaisvaltaisesti läsnä.

Teksti-ilottelut jatkuvat

Hyvää Agricolan ja suomen kielen päivää!

Päivä alkoi rattoisasti taideopiskelijoiden äidinkielen tunneilla. Tarkastelimme tänään tiedotetta ja cv:tä tekstilajeina sekä otimme tuntumaa tieteellisiin teksteihin. Tussit eivät toimineet, fläppipaperit oli pantu kierrätykseen (= kääntöpuolet käyttöön), kone meni tilttiin ja elvyttyään ryhtyi päivittämään itseään. Mutta pienet vastoinkäymiset eivät tahtia haitanneet. Opettajalla on aina varasuunnitelmat. Kun kone ei toiminut, kaivettiin esiin piirtoheitin ja turvattiin parhaaseen: puheeseen ja keskusteluun. Tekstiesimerkit toimivat tukena ja virikkeenä.

Tänään on syytä juhlaan. Rakas kollegani, jo poisnukkunut äidinkielenopettaja Marja Paavolainen perusti tasan 25 vuotta sitten Suomen kielen konsulttitoimiston. Oma viestintäkoulutusyritys oli ollut Marjan haaveena pitkään. Hän toimi vuosia Saksalaisen koulun äidinkielenopettajana - opetti siis suomea suomenkielisille oppilaille. Yrittäjyys kiehtoi häntä, ja 9.4.1985 hän teki haaveistaan totta.

Aloitin Marjan yrityksen työntekijänä syksyllä 1987. Yhtiökumppaneita meistä tuli vuonna 1991. Koulutimme ja valmensimme yritysten ja muiden yhteisöjen ihmisiä puhe- ja kirjoitusviestinnässä, teimme kielen- ja tekstinhuollon töitä ja opetimme suomea ulkomaalaisille.

Suunnittelimme ja järjestimme koulutuspäiviä, seminaareja ja pidempikestoisia koulutuksia, jotka pidettiin joko yrityksemme tai asiakkaiden tiloissa, joskus myös eri puolilla Suomea avoimina tilaisuuksina ja toisinaan laivaseminaareina. Ennen 1990-luvun lamaa elämä oli eritahtista kuin nyt: esimerkiksi sihteereillä oli aikaa ja mahdollisuus osallistua useampipäiväisiin viestintäkoulutuksiin.

Tekstitaivas jatkaa Suomen kielen konsulttitoimiston aloittamalla tiellä. Aloitin kouluttaja-konsulttina, sittemmin rinnalle on tullut opettajan työ. Nykyään olen opettaja-kouluttaja-valmentaja. Ohjaajan rooli on yhä enemmän korostunut eri toimenkuvissani, ja toisinaan olen myös valmentaja.

Teksti-ilotteluun on tänään monta syytä. Tuorein niistä putkahti äsken postiluukusta. Se on Katleenan uusin kirja Avaa tästä. Siitä myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa voin sanoa, että alkusivut ovat jo virittäneet lukuiloon ja panneet pohtimaan, millainen sitä oikein itse onkaan opettajana, kouluttajana ja valmentajana.

Teksti-ilonhetkiä ja suomen kielen arvostusta

Varhaiskevään torstai toi teksti-iloa elämään. Eilinen luku- ja kommentointiurakka kannatti, vaikka alkuun hiukan huimasikin. Työ ei ole turhaa.

Aamun tekstiseminaarissa totesi useampikin tieteellistä kirjoittamista ensi kertaa harjoitellut opiskelija, että kandityön kirjoittaminen ei ollutkaan niin kamalaa kuin aluksi tuntui - itse asiassa työ oli muuttunut palkitsevaksi, jopa hauskaksi. Olin vilpittömän iloinen näistä kokemuksista.

Toinen uskon vahvistuksen hetki tuli iltapäivällä, kun keskustelin Haaga-Helian johdon assistenttityön ja kielten koulutusohjelman vastuullisten kanssa. Oli upeaa kuulla, miten siinä koulutusohjelmassa arvostetaan ja tähdennetään viestinnän, kirjoittamisen sekä kielen- ja tekstinhuollon taitoja. Niitä mietteitä kuunnellessa oli hyvä virittäytyä huomiseen eli suomen kielen päivään.

Hyvä, Agricola! Hyvä, me työsi jatkajat!