Kuusi päivää netittä - eräänlainen retriitti Raija Siekkisen seurassa

Olo on kuin tulisi kotiin pitkältä matkalta. Tein irtioton ja lähdin puolison kanssa kuudeksi päiväksi muihin maisemiin. Pakkasimme tohinassa ja kohtalotar teki siirron: kannettavan virtajohto muuntajineen unohtui.

Edessä oli netitöntä elämää kuuden päivän ajan. Ensin iski kauhu ja ketutus, sitten olo rauhoittui. Hiukan harmitti raahata kannettavaa turhan takia, kun kerran mokkulakin, tuo rasittava taikakalu, löysi tiensä matkatavaroihin. Mutta tapahtunut ei järkyttänyt suuremmin, vapauttipa vain voimavaroja. On kuin olisi retriitin käynyt.

Sain syventyä kirjakaupan aarteisiin ja miehen lapsuudenkodin lehtiarkistoon. Kirjakaupasta löytyi pokkarina Raija Siekkisen Novellit.

Siekkisen novellit sopivat oivallisesti rauhoitetun loma-ajan lukemistoksi. Kirjailijan kieli on kuulasta, novellit hetkiä vangitsevia tuokiokuvia tai ajanjaksoja tiivistäviä hahmotuksia. Niistä kuultaa katoavuus, katoavaisuus; niihin kiteytyy tarkkoja havaintoja ja aistimuksia, tuntoja ja muistoja. Monessa novellissa muistot kerrostuvat, kun päähenkilö muistelee kokemaansa. Miltei häivähdyksen omaisena tai vetäytyvänä niissä näyttäytyy Siekkisen vähäeleinen huumori.

Siekkinen kirjoittaa niin, että välillä alkaa huimata. Pysähdyin monesti lukemaan lauseita, virkkeitä uudelleen, tutkailemaan niiden rytmiä, kuin hengitystä. Esikoiskokoelmassaan Talven tulo (1978) Siekkinen kirjoittaa Novellissa:

"Maria katseli tyttöä ja muisti että tämän nimi oli Marja. Kirjaimen ero nimessä ja noin erilainen, hän ajatteli. Tuollaisella leualla kyllä pärjää, vaikka ei se kaunis ole. Hän muisti miten oli joskus linja-autossa katsellut ihmisiä ja ajatellut, että kaikenlaiset ihmiset sitä elävät elämän alusta loppuun ja selviävät hengissä, ja vielä menestyvät, ja miten vaikea sitä on uskoa, kun kuuntelee heitä ja katsoo miten he asettavat kätensä ja jalkansa, ja millaisen ilmeen ottavat kun ambulanssi menee ohi. Hän muisti ambulanssin joka oli juuttunut neljän ruuhkaan, seisoi huutaen autojonossa eikä päässyt mihinkään."

Jäät liikkuvat -novelli kokoelmasta Elämän keskipiste (1983) iskee heti alkuosassaan näin:

"Jonakin päivänä oli asunnon lattia täynnä lasia.
- Anteeksi, anna anteeksi, mies sanoi.
Lasi oli kuin jäätä, jäänväristä, kun sitä katsoi niin silmiä ja hampaita vihloi. Jos se sulaisi pois. Jokivarresta oli varhain pakkasaamuina räjäytetty ahtautumia, hän oli herännyt räjähdyksen ääneen, noussut ja mennyt ikkunasta katsomaan, ja kohta oli joen laveaa mustaa vettä uinut merelle päin jäälauttoja jotka olivat kuin tämä lasi. Niistä oli suistoon, siihen missä kosken sula päättyi ja alkoi meren jää, noussut talven mittaan jäärykelmä, jossa lautat nousivat pystyyn, kasautuivat toistensa päälle, ja siihen jäi onkaloita ja reikiä, ja alla virtasi musta kohmeinen vesi. Ei se sula, täytyy lakaista ja imuroida."

Kuuden päivän nettivieroitus antoi aikaa lukea lehtiäkin. Puolison ja hänen veljensä nuoruusvuosien lehtiarkistossa riitti pengottavaa kuin tavaratalon löytöpäivillä ikään. Kuin nyt vietettävää kansainvälistä naistenpäivää enteillen valikoitui luettavaksi huimaavan pitkä ja huikean hieno Marlon Brandon haastattelu, joka julkaistiin tammikuun 1979 Playboyssa (laatulehti). Suorasukaisuudestaan tunnettu Brando laukoi muun muassa tämän:

"In all societies, they have organizations that exclude women; warrior societies are famous the world over for that. It comes from fear of women. Men's egos are frightened by women."

Retriitti Siekkisen tunkeilemattomassa seurassa vaihtui loman loppupuolella siis provosoiviin teksteihin. Taisi jo ollakin aika palata arjen rytmiin. Työsähköposteja oli kuuden päivän aikana ehtinyt tulla onneksi vain 120. Melkein kaikki on jo käsitelty. Kohta pääsen viettämään naistenpäivää oman puolison keralla. Toivottavasti hän ei tuo kattilaa, mattopiiskaa tai pölynimuria (kaikille tosin olisi käyttöä).